Tapasin miehen messingerissä. Yhden kaverini paras ystävä, jokaa asuu Oulussa. Meillä synkkasi heti todella hyvin, juteltiin päivät mesessä kaikesta mahdollisesta. Odotin joka päivä, että pääsen purkamaan tunteitani jätkälle, joka vihdoinki ymmärtää. Ja niin sä ymmärsitki. Sitten me vaihettiin puhelinnumerot, ja soiteltiin toisillemme joka päivä. Vaikka tarkotus oli vaan kysyä jotain, silti puhelut veny aina tunnin mittaisiksi.. Se on ihanaa.. :)
Sä opetit mulle asioita. Mä opin miettimään syitä, miksi mun elämä ei ole niin hyvää ku mä sen haluaisin olla. Sä opetit mulle, miksi mä en pysty puhumaan ystävienki kanssa ongelmistani. Ja sä opetit, ettei vihan purkaminen muita haukkumalla johda mihinkään, paitsi omaan ja toisen pahaan oloon. Mä pääsin eroon muitten haukkumisesta.. Lähennyin ystävien kanssa, kerroin ongelmistani. Ja tajusin, että kuinka helvetisti olin jättäny kertomatta. Sä helpotit niin paljon mun elämää, mutta ongelmiakin tuli lisää... Paljon lisää...
Kuten kerroin, me "tavattiin" messengerissä. Ajatus siitä, että asut Oulussa ja me ei ehkä nähdä koskaan teki mut aika surulliseksi. Mutta sitten, viime viikonloppuna me nähtiin... Heti ku näin sinut, halasin sua ja hymyilin koko ajan. Vaikka me ei oltukkaan heti kahdestaan, ni silti meillä oli koko ajan oma keskutelu päällä. Seuraavana päivänä, me nähtiin taas. Käytiin vähän päälle tunnin kävelyllä. naurettiin yhdessä, ja juteltiin kaikesta. Sitä on jo ikävä... Kaikki muu unohtu sinun kanssa kävellessä.
Mä olin ollu jo pitkään ihastunu sinuun, mutta tuntui että alan rakastumaan. Mä tiedän, että rakastaa-sanaa käytetään ihan liian helposti, mutta mä luulen että se oli sitä. Se tuntu aina niin erillaiselta, nähdä sinut, kuulla sinun ääni...
Sä lähdit seuraavana päivänä takaisin Ouluun. Mä toivoin, että meillä vois olla jotain muutakin ku ystävyys. Ja niin meillä saattoki olla. Mutta eilen, sä sanoit ettet halua muuta ku ystävyytä meidän välille. Se ei johtunu olosuhteista, eikä meidän ikäerosta, vaan siitä, että et vaan tuntenut mitään kipinää. Ja tulet vieläkin etsimään sitä yhtä oikeaa, koska minä se on kuulemma ole. Kyllä mä tuon jo arvasin mutta silti mä niin järkytyin, kuulla se sinulta.. Olin jo valmiiksi itkeny joka ilta monta tuntia, ja nyt varsinkin. Sä toit paljon hyvää mukanasi, mutta myös paljon pahaa. Esim. viiltely. Sen mä alotin n. viikko sitten. Mä tiedän, että viiltely on todella tyhmää ja mä tulen katumaan sitä vielä. Mutta se helpottaa, ainakin sillä hetkellä kun sitä teen. Yleensä itken niin etten saa henkeä, ja viillän samalla. Ei kai jätkän takia kannata tehdä itelleen pahaa? Ei. Enkä normaalisti tekiskään, mutta kun.. Sä olet avan niin erillainen.. Tai sitten mä vaan oon kehittäny itelleni syyn, jotta saan tuntea pahaa oloa. En tiedä.
Mä oon kertonu sulle kaiken. Kuinka kärsin sun takia, ja sä osaat kuunnella ja auttaa. ja tietysti tunnet syyllisyyttä, siitä että teen sitä sinun takiasi. Mutta minun tyhmyyttänihän se on, mitä olen niin heikko. Nytki odotan innolla että pääsen omaan huoneeseen satuttamaan itseäni.
Sä tulet taas tänä viikonloppuna tänne, 300 kilometrin päähän. Kyllä me aika varmasti nähdään taas, meidän on pakko nähdä ja jutella. Ja mä haluan nähdä sinut, on ollu jo niin hirveä ikävä..
Meillä on 6vuotta ikäeroa. Sä olet 21v, ja minä 15v. Tiedän, se on tavallaan väärin. Mutta me ollaan puhuttu vähän siitä ikä erosta, ja hyväksytty se. Ja unohdettu se. Eli se ei ole mikään ongelma enään. Ku ajattelee, että 15v ja 21, ni tulee mieleen että se 21v jätkä on joku hirveä pedofiili, joka haluaa muijalta vaan yhtä asiaa. Mutta asia ei nyt ole niin. Rakastat minua kait ystävänä, ei muuta. Sä et varmaan koskis minuun, vaikka mä sitä haluaisinki. Ja et sä ole sellanen, ku tavallisesti kakskymppiset jätkät. Sulla on vaan muutama ystävä, sä olet absolutisti, aika sisäänpäinkääntynyt mutta osaat olla myös sairaan hauska. Sä puhut yksinäsi, kaiken pitää olla aina mustaa, sä odotat sitä yhtä ainoaa oikeaa etkä halua muita, vihaat kirkkaita valoja ja rakastat koiraasi enemmän ku mitään muuta.
Noh kuitenkin, ajatus että joudun menettämään sinut, pelottaa. Ei ole hyväksi, että odotan sinua, kun näin nuorena on niin paljon mahdollisuuksia. Uusia ihmisiä tulee ja menee, kaikki jättävät jonkin näköisen arven, sä vaan muita vähän syvemmän. Sä muutat todennäkösesti Helsinkiin, vaan siksi että haluat olla heitteillä. Ilman mitään turvaa. Kuten sanoin, olet erillainen.
Mutta mutta, nyt mä vaan toivon, että tää tilanne muuttuu. Tai pysyy ennallaan. Oot uhannu, että jos en jätä viiltelyä yms pois, ni sä katoat. En mä usko että se auttais, pahentais vaan tilannetta. Mun pitää saada sanoa hyvästit. Ehkä meistä tulevaisuudessa tulee jotain, aina on toivoa. Ja mä ainaki haluan uskoa siihen. En minä halua sinua menettää, en koskaan. Mutta ehkä on pakko, muuten en pysty jatkamaan elämää.. Tuskin mä koskaan enään löydän mitään sellasta ku sinä olit, mutta ainaki on muistot, hyvät muistot. ja toivottavasti niitä ehtii tulla vielä paljon lisää ennen ku lähdet Helsinkiin. Koska viimeistään sillon sen täytyy loppua. Voih, mä niin kärsin. Mutta itseäni vaan saan siitä syyttää. Kiitos sinulle kaikesta. Ja ehkä me vielä joskus..
Sä opetit mulle asioita. Mä opin miettimään syitä, miksi mun elämä ei ole niin hyvää ku mä sen haluaisin olla. Sä opetit mulle, miksi mä en pysty puhumaan ystävienki kanssa ongelmistani. Ja sä opetit, ettei vihan purkaminen muita haukkumalla johda mihinkään, paitsi omaan ja toisen pahaan oloon. Mä pääsin eroon muitten haukkumisesta.. Lähennyin ystävien kanssa, kerroin ongelmistani. Ja tajusin, että kuinka helvetisti olin jättäny kertomatta. Sä helpotit niin paljon mun elämää, mutta ongelmiakin tuli lisää... Paljon lisää...
Kuten kerroin, me "tavattiin" messengerissä. Ajatus siitä, että asut Oulussa ja me ei ehkä nähdä koskaan teki mut aika surulliseksi. Mutta sitten, viime viikonloppuna me nähtiin... Heti ku näin sinut, halasin sua ja hymyilin koko ajan. Vaikka me ei oltukkaan heti kahdestaan, ni silti meillä oli koko ajan oma keskutelu päällä. Seuraavana päivänä, me nähtiin taas. Käytiin vähän päälle tunnin kävelyllä. naurettiin yhdessä, ja juteltiin kaikesta. Sitä on jo ikävä... Kaikki muu unohtu sinun kanssa kävellessä.
Mä olin ollu jo pitkään ihastunu sinuun, mutta tuntui että alan rakastumaan. Mä tiedän, että rakastaa-sanaa käytetään ihan liian helposti, mutta mä luulen että se oli sitä. Se tuntu aina niin erillaiselta, nähdä sinut, kuulla sinun ääni...
Sä lähdit seuraavana päivänä takaisin Ouluun. Mä toivoin, että meillä vois olla jotain muutakin ku ystävyys. Ja niin meillä saattoki olla. Mutta eilen, sä sanoit ettet halua muuta ku ystävyytä meidän välille. Se ei johtunu olosuhteista, eikä meidän ikäerosta, vaan siitä, että et vaan tuntenut mitään kipinää. Ja tulet vieläkin etsimään sitä yhtä oikeaa, koska minä se on kuulemma ole. Kyllä mä tuon jo arvasin mutta silti mä niin järkytyin, kuulla se sinulta.. Olin jo valmiiksi itkeny joka ilta monta tuntia, ja nyt varsinkin. Sä toit paljon hyvää mukanasi, mutta myös paljon pahaa. Esim. viiltely. Sen mä alotin n. viikko sitten. Mä tiedän, että viiltely on todella tyhmää ja mä tulen katumaan sitä vielä. Mutta se helpottaa, ainakin sillä hetkellä kun sitä teen. Yleensä itken niin etten saa henkeä, ja viillän samalla. Ei kai jätkän takia kannata tehdä itelleen pahaa? Ei. Enkä normaalisti tekiskään, mutta kun.. Sä olet avan niin erillainen.. Tai sitten mä vaan oon kehittäny itelleni syyn, jotta saan tuntea pahaa oloa. En tiedä.
Mä oon kertonu sulle kaiken. Kuinka kärsin sun takia, ja sä osaat kuunnella ja auttaa. ja tietysti tunnet syyllisyyttä, siitä että teen sitä sinun takiasi. Mutta minun tyhmyyttänihän se on, mitä olen niin heikko. Nytki odotan innolla että pääsen omaan huoneeseen satuttamaan itseäni.
Sä tulet taas tänä viikonloppuna tänne, 300 kilometrin päähän. Kyllä me aika varmasti nähdään taas, meidän on pakko nähdä ja jutella. Ja mä haluan nähdä sinut, on ollu jo niin hirveä ikävä..
Meillä on 6vuotta ikäeroa. Sä olet 21v, ja minä 15v. Tiedän, se on tavallaan väärin. Mutta me ollaan puhuttu vähän siitä ikä erosta, ja hyväksytty se. Ja unohdettu se. Eli se ei ole mikään ongelma enään. Ku ajattelee, että 15v ja 21, ni tulee mieleen että se 21v jätkä on joku hirveä pedofiili, joka haluaa muijalta vaan yhtä asiaa. Mutta asia ei nyt ole niin. Rakastat minua kait ystävänä, ei muuta. Sä et varmaan koskis minuun, vaikka mä sitä haluaisinki. Ja et sä ole sellanen, ku tavallisesti kakskymppiset jätkät. Sulla on vaan muutama ystävä, sä olet absolutisti, aika sisäänpäinkääntynyt mutta osaat olla myös sairaan hauska. Sä puhut yksinäsi, kaiken pitää olla aina mustaa, sä odotat sitä yhtä ainoaa oikeaa etkä halua muita, vihaat kirkkaita valoja ja rakastat koiraasi enemmän ku mitään muuta.
Noh kuitenkin, ajatus että joudun menettämään sinut, pelottaa. Ei ole hyväksi, että odotan sinua, kun näin nuorena on niin paljon mahdollisuuksia. Uusia ihmisiä tulee ja menee, kaikki jättävät jonkin näköisen arven, sä vaan muita vähän syvemmän. Sä muutat todennäkösesti Helsinkiin, vaan siksi että haluat olla heitteillä. Ilman mitään turvaa. Kuten sanoin, olet erillainen.
Mutta mutta, nyt mä vaan toivon, että tää tilanne muuttuu. Tai pysyy ennallaan. Oot uhannu, että jos en jätä viiltelyä yms pois, ni sä katoat. En mä usko että se auttais, pahentais vaan tilannetta. Mun pitää saada sanoa hyvästit. Ehkä meistä tulevaisuudessa tulee jotain, aina on toivoa. Ja mä ainaki haluan uskoa siihen. En minä halua sinua menettää, en koskaan. Mutta ehkä on pakko, muuten en pysty jatkamaan elämää.. Tuskin mä koskaan enään löydän mitään sellasta ku sinä olit, mutta ainaki on muistot, hyvät muistot. ja toivottavasti niitä ehtii tulla vielä paljon lisää ennen ku lähdet Helsinkiin. Koska viimeistään sillon sen täytyy loppua. Voih, mä niin kärsin. Mutta itseäni vaan saan siitä syyttää. Kiitos sinulle kaikesta. Ja ehkä me vielä joskus..
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hän on sulle tärkeä. Uskon sen ja tunnen sen tänne asti. On tärkeää että joku näkee miltä susta tuntuu ja mitä käyt läpi. Sanon seuraavaksi asian jonka tunnen omalla kohdalla harvinaisen todeksi; viiltelyn takana on aina paljon enemmän kuin yksi ihmissuhde, joka ei ole mennyt niinkuin olemme halunneet ja odottaneet. En usko että olisit edes aloittanut jos kaikki olisi muuten kunnossa. Ne voi olla asioita, isoja ongelmanippuja, mitä ei voi itse selvittää. Siellä on jotain niin isoa ja surullista.
Älä pelästy jos pyydän sua harkitsemaan psykologia. Monet mielestäni fiksut tyypit (mä mukaanlukien) ovat käyneet siellä juttelemassa elämästään ja asioista jotka painavat. Helpoiten pääset menemällä koulussa terkkarille ja sanot että tarvitsisit jonkun jolle jutella. Se ei välttämättä korvaa sitä tyhjiöä mitä tuo mies sulle jätti. Mutta jos oikeasti haluat parantua masennuksesta, hyvä psykka voi keskusteluseurana tehdä ihmeitä. Psykologi ei pakota mielipiteitä päähäsi, vaan ohjaa keskusteluanne, pyrkii näyttämään sulle uusia näkökulmia ongelmaasi ja miten sitä voisi ratkaista/lopettaa.
Voimia sulle.
bongasin tuolta tekstistäsi "syytän itseäni". Miksi syytät itseäsi? (selvitä itsellesi, se on tärkeintä. ei sitä tänne ole pakko kirjoittaa)
Jos haluut jutella mun kaa mailaa:
[email protected]
mulla samanlainen kokemus ja samanlainen tunne just nyt,että jos voidaan auttaa toisiamme :)
-pisti ihan itkettään.
Sussa on selvästi ainakin kirjailijan ainesta ;)
Kaikkea hyvää teille..kahdelle :)
Sun koko teksti oli hirveästi täynnä juttuja jotka ainakin mulle aiheutti kysymysmerkkejä. Täällä kaupataan sulle mailikaveriapua samaa kokeneista, mutta KOROSTAN että jos ihmisellä on oma lehmä ojassa, se ei pysty muitakaan auttamaan. Tämän sanon kokemuksesta. Kamujen kanssa surun jakamisessa ei ole mitään pahaa, mutta jos alkaa kokoontua ryhmiä joissa kaikilla on samankaltaista pahaa oloa, se voi mennä angstaamiseksi josta on vaikeampi päästä irti. Jos millään pystyt siihen rinnalle ottamaan jonkun psykologin tai koulukuraattorin niin olisi vain parempi. Sun käynnistä psykologilla ei tarvitse tietää teidän vanhempien eikä luokkakavereiden tai yhtään kenenkään.Hänellä on vaitiolovelvollisuus kaikesta mitä puhut.
Ja sulla on kirjoittajanlahjoja ja näköjään tykkäät purkaa fiiliksiä kirjoittamalla. Sekin on jo hyvä. Keskity sellaisiin asioihin jossa olet hyvä, sillä et oikeasti ole "heikko" tai "huono" niinkuin luulet. tsemppiä.
Kiitos ensinnäkin siitä että ootte jaksanu vastailla. :)
Hmm.. Mä en itseasiassa ole masentunu, mulla vaan on todella paha olla, mutta vaan hetkittäin. Sitä kestää yleensä vaan pari päivää.. Mutta mä viiltelen, vaikka mitään pahaa ei olisi tapahtunukkaan. Mä olen jääny koukkuun, sen voin myöntää. Eikä mulla oikeastaan edes ole ollut mitään halua päästä tuosta tavasta eroon... :/
Niin ja sitten, me nähtiin ton jätkän kanssa eilen. Oli ihan sairaan kivaa taas, juteltiin kaikesta.. Kaikki muut kyl unohtuu sen kanssa ollessa. Ja nähään tänäänki ehkä, huomenna hän lähtee takaisin Ouluun. Ja ei varmaan aikaakaan kun nähdään taas. :)
Mä en ole kirjottanu tänne siksi, että haluan neuvoja.. Vaikka se oliski tän keskustelun tarkotus, -en tiedä, tää on ekoja kertoja ku kirjotan tänne. Haluasin vaan kuulla tiedän ajatuksia tästä jutusta. Ja mä todellaki rakastan kirjottamista..
Mun huone on täynnä täyttyneitä vihkoja, joissa kirjotan kaikkea ja puran ajatuksiani. Se tekee hyvää, ja jotta porukat ei lukis niitä ni yritän kirjottaa silleen.. Hämysti :D Etten sano kaikkea suoraan, pääasia että itse ymmärrän mitä kirjotan. Siksi jotku eivät ehkä ymmärtäneet heti ton jutun pointtia, mutta halusin vaan purkaa ajatuksia jonnekkin.. Kiitos vielä. :)