Ohjelmien asennuskansion valinta?

Eipä sovellusten asennuskansioista tarvitse loppukäyttäjän Ubuntussa huolehtia.

Sovellukset ovat missä ovat ja sovellus poistettaessa poistuvat. Yksinkertaista, eikö?

Asennus paketti ketoo piskan ja kansion.

Kuten huomasit, kukaan Ubuntun käyttäjistä ei tiedä, Mitä ja Minne tiedostot sijoittuvat ohjelmia asentaessa ja kuinka ne saa pois. Bleachbit ei siivoa näitä roskia, vaikka tuossa ylempänä niin väitetään. Ubuntun käyttäjät vaan on niin helvetin tyhmää porukkaa, ainakin ne jotka täällä kirjoittelevat. Suurimalla osalla on suuria luku- ja kirjoitusvaikeuksia.

Ohjelmien asennus menee sinne levylle mihin olet käyttöjärjestelmän asennusvaiheessa määrittänyt /usr kansion sijainnen. Kun asentelee järjestelmään kuuluvia ohjelmia niin menevät sitten automaattisesti oikealle paikalle.

Perusjutut menee /bin ja jaetut kirjastot menee /lib

Loppukäyttäjän ei tarvitse sitten välittää asiasta kun kaikelle on ihan standardit paikat: https://refspecs.linuxfoundation.org/FHS_3.0/fhs-3.0.pdf

Ne menee minne pitääkin.

Ubuntujen ja vastaavien unix-kloonien hakemistorakenne on kultaiselta 1970-luvulta, eikä siinä ole mitään logiikkaa. Se on tehty ajalle jolloin rauta oli kallista ja massamuistit vielä sitäkin tyyriimpiä.

Nykyään tulee kaikki ohjelmat asentaa omaan hiekkalaatikkonsa, jonka voi nakata mihin vaan, vaikka bittitaivaaseen. Kannattaa tutustua vaikkapa Dockeriin, jos haluaa tietää missä nykyään mennään.

Ubuntu on helppo, siinä ei vaivata käyttäjää asioilla jotka kuuluvat käyttöjärjestelmän tehtäviksi.
Kannattaa harkita toisia käyttöjärjestelmiä jos säätäminen ja propellihattuilu kiinnostaa.

Ei upu osaa muita paketteja asentaa kun .deb päätteisiä
Lataa joku .deb päätteinen tiedosto ja pura se vaikka file-rollerilla johonkin kansioon niin johan helpostti ymmärtää mitä "roskaa" mihinkin kansioon menee kun asentaa.
Ja tietenkin ohjelmat jättää valtavat määrät "roskaa" vaikka poistaa ne.
Joku piirustus ohjelmakin jättää kaikki sillä tehdyt kuvat koneelle vaikka poistaakin kyseisen ohjelman vai kuinka ;)

Tietoturvan takia asennuskansiot ovat ennalta määritelty. Myös ohjelmien nopeaan toimintaan on asennuspolut ennalta määritelty.
Parasta on jättää nuo asennukset tietävien huoleksi, eikä itse alkaa tyhmänä sooloileen.

Jos ohjelman asentaa paketinhallinnan kautta antaa sen huolehtia. Silloin ohjelma näkyy kaikille käyttäjille.

Jos lataa ohjelman lähdekoodin ja kääntää sen oikea paikka on kotikansiossa - usein /bin joka polussa ja jos ei ole sen voi lisätä. Jos haluaa, että ohjelma näkyy kaikille käyttäjille niin standardi paikka on /usr/local/bin. Samoin menee /lib ja vastaavat.

/usr kansio voidaan liittää järjestelmään vain luku tilassa.
/var sisältää dataa johon pitää olla kirjoitusoikeus. Jotkut ohjelmat voivat kirjoittaa tuonne terakaupalla dataa.
/boot kansiota ei tarvitse liittää tiedostojäjestelmään. Toki päivityksen ajaksi.
/etc sisältää asetukset. Myös käyttäjätunnukset ja paljon muutakin.
Laitetunnukset ovat Linuxissa selkeät kun ne oppii. udev ja systemd on hiukan monimutkaistanut niitä. Levyt liitetään /mnt kansion alle ja nimen voi valita vapaasti. Vaikka TV_tallennukset. Jokaiselle levylle voi valita optimaalisen järjestelmän.

Jos tila loppuu voi vaikka /usr/local kansion siirtää eri paikkaan. Helpoiten linkin avaulla. Myös tekemällä liitoksen /etc/fstab kansioon.

Systeemi pitää järjestelmän puhtaana roskista. Käyttäjien kotikansiot toinen juttu ja mainitut /usr/local ym jonne paketinhallinta ei kirjoita.

Jotkut ohjelmat voivat kirjoittaa paljon dataa kotikansioon. Itsellä kuvat, musat, leffat eri levyillä. Windows paisuu ajan mittaan. Sitä Ubuntun peruskäyttö ei tee. Itsellä nyt Gentoo alla ja asennus vuodelta 2011? Ja eipä ole paisunut merkittävästi kun turhat poistelee välillä. Kone vaihtunut välillä ja levytkin. Siksi hankala asentaa ettei viitsi tehdä turhan takia uudestaan.

Monet systeemit kirjoittavat jo väliaikaistiedostot ram-levylle muistiin. Jos /tmp tai /var/tmp ram-levyllä niiden nopeutta voi peruskäyttäjäkin hyödyntää. Esim C käännös nopeutuu ram-levyllä.

Tiedostojärjestelmä ei myöskään pirstoudu.

Windowssin tiedostokärjestelmä on ei vapaa. Siksi ulkoisia massamuisteja myydään typerällä fat-systeemillä. Ehkä joskus 4T usb-levy voidaan myydä järkevällä systeemillä.

Päätaloa lainatakseni: Hevosella on iso pää. Antaa sen murehtia. Normi Ubuntukäyttäjän ei tarvitse.

Itse asiassa asennuspaikka on määriteltävissä myös itse. Pitää vain kasata asennuspaketti uudelleen määrittämällä --prefix kohde, jolla saadaan tiedostot menemään haluttuun kansioon. --lib-prefix:llä saa kirjastot menemään haluttuun paikkaan.
Esimerkiksi tinycore-linux tekee asian vieläkin järkevämmin: Se asentaa kaikki tiedostot, jotka kuuluvat asennukseen, yhteen hakemistoon. Tämän jälkeen se tekee dynaamisen linkityksen ohjelmiin. Scatter-mode asennus on siis korvattu ohjelmakohtaisilla hakemistoilla. Rakenne on erittäin tietoturvallinen, mutta vaatii kyllä paketin asentamisessa hiukan enemmän työtä. Oletus on, että pakettia ei asenneta edes paikallisesti, vaan siihen on pääsy netin ylitse tai se löytyy itse luomastasi hakemistossa(vapaavalintaisessa tiedostojärjestelmässä).
Käyttäjällä on täysi vapaus tässäkin asiassa tehdä valintansa, vaikka standardin mukaan toimimalla asiaa ei tarvitse juuri itse miettiä - näin tekee ubuntu, eli hoitaa asennuksen automaattisesti. Paketin kokoamistiedot ovat julkisia, joten jos jotain tarvitsee asennuspaikasta tietää, tieto on saatavissa kyllä helposti.

Ojelma koodarit ei ole lähteny windows maiseen asennus ohjelmmaan,.
kun linux deb asennin hoitaa homman ilman kyselyitä.

Windowsin ja Linuxin logiikka eroaa merkittävästi toisistaan, myös ohjelmistojen asennuksen suhteen. Windowsissa rekisteriin kumuloituu vuosien saatossa paljon ylimääräräistä, joka tunnetusti hidastaa konetta ajan kuluessa. Linuxissa taas ei rekisteriä ole tässä mielessä, mutta ahkera ohjelmistojen asentelu ja poistelu kerryttää tiedostojärjestelmään pikkuhiljaa "roskaa". Tämä roska saattaa joiltain osin ollakin roskaa ja sitä voi siivoilla monellakin tapaa (esim. apt autoremove, manuaalinen siivous ja erilaiset työkalut), mutta osittain tämä roska saattaa olla tiukassa, koska ajan kuluessa on ehkä tullut asennetltua paljonkin riippuvuuksia ja ne menevät myös osittain ristiin sovellusten välillä, joten aivan täysin kliinistä ympäristöä ei kannata edes tavoitella linuxissa.

Oleellinen ero tässä kuitenkin on käytännössä se, että kun Winkkari hidastuu rekisterin (ja tiedostojärjestelmän) ottaessa hittiä asennuksista, Linuxissa kertymä tiedostojärjestelmässä ei sinänsä haittaa eikä huononna käytännön suorituskykyä, ainoa selvä haitta on levytilan kulutus, joka sekään ei ole kovin suurta.

Kumpaakin järjestelmää tulisi käyttää ko järjestelmän ehdoilla ja Linuxissa se tarkoittaa sitä, että peruskäyttäjä voi olla täysin huoletta ja ajattelematta enemmälti ohjelmiston asennushakemistoja, olettaen, että levyjen osiointi tukee Linuxin periaatteita. Edistyneempi käyttäjä taas saa huomattavia etuja Linuxin logiikasta käyttää tiedostojärjestelmää ohjemistojen asennusten yhteydessä. Yksinkertainen esimerkki olisi vaikkapa tilanne, jossa sulle tulee uusi kone ja asennat sinne Linuxin. Saat kopioitua suurimman osan ohjelmistojen asetuksista as-is vain kopioimalla vanhan koneen kotihakemistostasi pari alihakemistoa (esmi. .config ja .local) uuteen järjestelmään ja kaikki vanhat asetukset ovat kunnossa heti ohjelmistojen asennuksen jälkeen.

Edistynyt käyttäjä voi toki vaikuttaa siihen, minne tiedostot paketeista menevät ja tietenkin silloin, jos itse kääntää softaa tai ajaa softaa jostain tarbalista yms. mutta yleensä se ei ole mitenkään palkitsevaa ajankäyttöä normaaliolosuhteissa.

Aivan ensimmäiseksi sun olisi hyvä ymmärtää se, että Linux on ohjelmien asentamisen, päivittämisen, poistamisen jne osalta perustavanlaatuisesti aivan erilainen käyttöjärjestelmä kuin Windows. Linuxissa ohjelmat yleensä asennetaan pääasiassa linux -jakelun omasta ohjelmalähteistä, eli repostiroryistä. Jokaisessa Linux -jakelussa on käytössä ohjelmien hallintajärjestelmä, jota kutsutaan paketinhallintajärjestelmäksi sen takia että Linuxissa sekä käyttöjärjestelmä että sovellusohjelmat on organisoitu ohjelmapaketeiksi,. Linuxin paketinhallintajärjestelmä on keskitetty ohjelmien hallintajärjestelmä, joka koostuu Linuxjakelun ohjelmalähteistä, jotka sisältävät Linuxdistroon kuuluvat ohjelmat ja tarjoavat niitä käyttäjille, sekä tietokoneelle asennetussa käyttöjärjestelmässä olevistapaketinhallintatyökaluista, joita käyttäen käyttäjä voi ohjelmia asentaa, päivittää, poistaa, etsiä jne. Paketinhallintatyökalu on siis yksinkertasesti sanottuna työkalu jolla ohjelmia asennetaan Linux-distron ohjelmalähteistä Debianissa ja Debianiin perustuvissa linux-distroissa kuten Ubuntussa on käytettävissä mm. nämä paketinhallintatyökalut: apt, apt-get, aptitude, Synaptic ja Gnome Software..

Toisin kuin Windowsissa Linuxissa on siis keskitetty ohjelmien hallintajärjestelmä. Windowsissa sellaista ei ole. Linuxissa käyttöjärjestelmä ja sovellusohjelmat asennetaan samoilla työkaluilla. Sekä käyttöjärjestelmä, että sovellusohjelmat myös päivitetään samoilla työkaluilla samoista linux -distron ohjelmalähteistä.Linux -jakelussa osana käyttöjärjestelmää oleva paketinhallintajärjestelmä siis vastaa tietokoneelle asennettuna olevien ohjelmien hallinnasta, päivittämisestä ja poistamisesta. Se myös vastaa uusien ohjelmien asentamisesta jne. Käyttäjä voi paketinhallintatyökaluilla esim valita jonkin ohjelman asennettaviksi ja käyttöjärjestelmän paketinhallintajärjestelmä huolehtii ohjelman lataamisesta diston ohjelmalähteestäsekä ohjelman asentamisesta tietokoneelle. Paketinhallintajärjestelmä huolehtii myös ohjelmien välisistä riippuvuuksista ja niiden käsittelystä. Eli toisin sanoen jokin ohjelma voi vaatia toimiakseen jonkin toisen ohjelman tai se voi vaatia että jokin jaettu ohjelmakirjasto on assennettuna. Distron paketinhallintajärjestelmä huolehtii siitä , että kun käyttäjä haluaa asentaa ohjelman, niin samalla asennetaan myös kaikki ne ohjelmistot jne joita käyttäjän asennettavaksi haluama ohjelma tarvitsee toimiakseen. Eli jos käyttäjä haluaa asentaa ohjelman A ja se vaatii toimiakseen ohjelmakirjastot B ja C, niin paketinhallintajärjestelmä huolehtii, siitä, että kaikki tarvittava tulee haetuksi distron ohjelmalähteestä ja asennetuksi tietokoneelle. Käyttäjän itse ei tarvitse tietää mitä muita ohjelmistoja ohjelma A tarvitsee toimiakseen, käyttöjärjestelmä huolehtii siitä. Toki käyttöjärjestelmä näyttää käyttäjälle mitä asennetaan ja antaa mahdollisuuden hyväksyä tai peruuttaa asennus.

Linuxissa on siis keskitetty, organisoitu ja hyvin pitkälti automatisoitu ohjelmien hallintajärjestelmä. Sellaista ei ole Windowsissa. Windowsissa ohjelmien asentaminen tapahtuu pääasiassa käyttäen kunkin asennettavan ohjelman omaa asennusohjelmaa. Samaten ohjelmien päivittäminen tapahtuu yleensä kunkin ohjelman omien päivitystoimintojen kautta tai hyvin usein lataamalla ohjelman uusi versio tekijän sivulta ja asentamalla ohjelma uudelleen. Windowsissa ei ole mitään linuxin paketinhallintaa vastaavaa keskitettyä ohjelmien hallintajärjestelmää. Windows käyttöjärjestelmä ei huolehdi ohjelmien asentamisesta tai esim päivittämisestä. Windowsissa käyttöjärjestelmä ei myöskään vastaa siitä, että ohjelmien riippuvuusvaatimukset toteutuu. Jos käyttäjä asentaa ohjelman A, joka vaatii toimiakseen ohjelman B ja ohjelmakirjaston C niin käyttäjän pitää itse huolehtia siitä, että että ne on asennettuna ja että niistä on asennettuna ohjelman A kanssa yhteensopiva versio. Ainahan sovellusohjelman asennusohjelma ei asenna kaikkea mitä sovellusohjelma tarvitsee toimiakseen. Jos asennusohjelmma ei tee sitä käyttäjän pitää Windowsissa itse huolehtia riippuvuuksien sentamisesta, niiden pitämisestä ajantasalla ja yhteensopivuuden varmistamisesta. Windows käyttöjärjestelmä ei auta käyttäjää millään tapaa. Ohjelmia päivitettäessä käyttäjän on myös itse vastattava myös riippuvuuksien päivittämisstä ja yhteensopivuuden varmistamisesta. Toisin kuin Linux Windows ei tee sitä käyttäjän puolesta.

Windowsilla ei siis ole mitään keskitettyä ohjelmien hallintajärjestelmää. Windowsissa ei myöskään ole varsinaisesti mitään vakiintunutta organisoitua järjestelmällistä hierarkista vakiintunutta sijoittelua asennetuille ohjelmille ja niiden riippuvuuksille sekä asennetun ohjelman eri osille kuten jaetuille tiedostoille, datatiedostoille, suoritettaville binääritiedostoille ja dokumentaatiolle. Organisoidun järjestelmällisen vakiintuneen sijoittelun vuoksi Windowsissa ohjelmia asennellaan mihin sattuu.

Jatkuu viestin pituusrajoituksen vuoksi seuraavassa viestissäni...

T. miksuh

Avaajan kannattaa unohtaa windows säätämisen tarve Ubuntussa ei sellaista tarvita!

Ne asentuu ETC kansioon!

Viestin pituusrajoituksen takia kesken jäänyt edellinen viestini jatkuu tästä:


Windowsissa ohjelmat nimenomaan yleensä asennetaan ohjelmien omilla asennusohjelmilla ja käyttäjä voi periaatteessa asentaa ohjelman lähes mihin tahansa valitsemalla asennuslevyosion ja -hkaemiston. Tuosta seuraa myös se, että ohjelmia asennellaan mihin sattuu mikä tekee systeemistä nopeasti erittäin sotkuisen.

Edes Windows -käyttöjärjestelmällä itsellään ei ole mitään varsinaista loogista vakiintunutta organisoitua järjestelmällistä sijoittelua komponenteilleen.Windows on itsessäänkin täysi sekasotku , jossa looginen järjestelällinen organisoitu hierarkia loistaa poissaolollaan. Ja se tekee Windowsista täyden painajaisen ylläpidon ja ongelmanratkaisun kannalta.


Se, että Windows ohjelmia asennetaan kunkin ohjelman omilla asennusohjelmilla, joilla ohjelman voi asentaa periaatteesasa mihin tahansa johtaa täyteen sekasortoon, kaaokseen kovvalevullä ja siihen että ohjelmia voi olla asennettu ympäri kovalevyä epäloogisiin paikkoihin. Seurauksen a on täysi helposti täysi organisoinnin ja järjestelmällisyyden puute, mikä osaltaan vaikeuttaa ylläpitoa ja ongelmanratkasua sekä tekee tietokoneen tiedostojärjestelmän hieratrkiasta täyden sekasotkun. Edes Windows itse ei ryhmittele käyttöjärjestelmäkomponentteja loogisesti, järjestelmällisesti ja hierarkisesti.Windows itsekin tuntuu sijottlevan käyttöjärjestelmäkomponentteja mihin sattuu. Mikä tekee koko käyttöjärjestelmästä täyden sekasotkun ja painajaisen jokaiselle, joka joutu sitä ylläpitämään. Tuossa on myös suuri syy siihen miksi Windows on niin turvaton kuin se on, sekavuus, loogisuuden ja orgaanisoinnin puute sekä hankala ylläpidettävyys näkyy siinäkin.

Linuxissa puolestaan kaikella on vakiintunut selkeä looginen hirarkinen paikkansa. Linuxissa käyttöjärjestelmän paketinhallinnan kautta asennetut ohjelmat asentuu /usr alle. /usr on usein oma levyosionsa, mutta se voi tottakai olla myös hakemisto juuriosiolla riippuen siitä miten kovalevy on osioitu. Paketinhallin kautta asenettujen ohjelmien suoritettavat binääritiedostot asentuu /usr/bin tai mahdollisesti /bin -hakemistoon. Vastaavasti paketinhallinan kautta asennetut ohjelmakirjastot asentuu /usr/lib tai mahdollisesti /lib -hakemistoon. Ohjelmien datatiedostot asentuu /usr/share -hakemiston alle kunkin ohjelman omaan alihakemistoon. Ohjelmien dokumentaatio asentuu /usr/share/doc -hakemiston alle kunkin ohjelman omaan alihakemistoon. Ohjelmien käyttöjärjestelmän laajuiset asetukset tallentuu /etc -hakemistoon ja käyttäjäkohtaset asetukset käyttäjän kotihakemistoon esimerkiksi .config -piilohakemiston alle tai DCONF järjestelmään jota voi verrata Windowsin rekisteriin. jne jne.

Linuxissa paketinhallinnan kautta asennetuilla ohjelmistoilla on siis aina looginen vakiintunut hierarkinen asennuspaikka. Linuxissa ohjelmia ja esimerkiksi niiden tarvitsemia ohjelmakirjastoja ei siis asennella mielivaltaisesti mihin sattuu. Linuxissa on käytössä järjestlmällinen looginen hierarkinen asennuspaikka ohjelmille ja niiden eri komponenteille kuten ohjwlmakirjastoille ja binääritiedostoille. Linuxin tapa helpottaa suuresti ylläpitoa ja ongelmanratkasua, koska kaikella on looginen paikkansa. Se myös osaltaan mahdollistaa sen, että käyttöjärjestelmä voi keskitetysti hallita ohjelmistoja paketinhallinan avulla.

Linuxissakin toki voi myös asentaa ohjelmia distron paketinhallinan ohi, tosin se ei ole suositeltavaa vaan aina tulisi mieluummin asentaa ohjelmat paketinhallinan kautta mikäli vain mahdollista. Jokatapauksessa ohjelmia voi kyllä asentaa myös paketin hallinnan kautta. Sillon käyttäjällä on periaatteessa vapaus asentaa ohjelmat mihin haluaa, olettaen että käyttäjällä on kriittävät oikeudet siihen. Linuxissa kuitenkin tässäkään tapauksessa ei ole yleensä tapana asentaa ohjelmia mihin sattuu vaikka käyttäjä voi toki itse päättää asiasta. Paketinhallinnan ohi asennettavien ohjelmien kohdalla vakiintuneita asennuspaikkoja on pari kappaletta. Ensimmäinen ja yleisempi paikka paketinhallinnan ohi asennetuille ohjelmille on /usr/local
Tuo on hyvä paikka paketinhallinan ohi asennettaville ohjelmille. Yleensä /usr/local alle ohjelmia asennettaessa on sillonkin tapana luoda looginen hakemistohierarkia, eli ohjelmien suoritettavat binääritidostot hakemistoon /usr/local/bin, ohjelmakirjastot hakemistoon /usr/local/lib, ohjelmien datatiedostot hakemiston /usr/local/share alle omiin alihakemistoihinsa ja dokumentaatio hakemiston /usr/local/share/doc alle omiin alihakemistoihinsa jne. /usr/local on varattu paikallisille paketinhallinan ohi tapahtuville asennuksille, käyttöjärjestelmä ei paketinhallinan kautta sinne asenna mitään.

Toinen yleisesti käytetty paikallinesten paketinhallinan ohi asennettujen ohjelmien asennuspaikka on /opt, jolle ei ole varsinaista vakiintunutta hakemistohierarkiaa. Usein sinne asennetaan paketinhallinan ohi asennettavia ohjelmia omiin hakemistoihinsa.


Jatkuu viestini kolmannessa ja viimeisessä osassa....

Viestin pituusrajoituksen takia kesken jäänyt edellinen viestini jatkuu tästä:

Windowsissa ohjelmat nimenomaan yleensä asennetaan ohjelmien omilla asennusohjelmilla ja käyttäjä voi periaatteessa asentaa ohjelman lähes mihin tahansa valitsemalla asennuslevyosion ja -hkaemiston. Tuosta seuraa myös se, että ohjelmia asennellaan mihin sattuu mikä tekee systeemistä nopeasti erittäin sotkuisen.

Edes Windows -käyttöjärjestelmällä itsellään ei ole mitään varsinaista loogista vakiintunutta organisoitua järjestelmällistä sijoittelua komponenteilleen.Windows on itsessäänkin täysi sekasotku , jossa looginen järjestelällinen organisoitu hierarkia loistaa poissaolollaan. Ja se tekee Windowsista täyden painajaisen ylläpidon ja ongelmanratkaisun kannalta.

Se, että Windows ohjelmia asennetaan kunkin ohjelman omilla asennusohjelmilla, joilla ohjelman voi asentaa periaatteesasa mihin tahansa johtaa täyteen sekasortoon, kaaokseen kovvalevullä ja siihen että ohjelmia voi olla asennettu ympäri kovalevyä epäloogisiin paikkoihin. Seurauksen a on täysi helposti täysi organisoinnin ja järjestelmällisyyden puute, mikä osaltaan vaikeuttaa ylläpitoa ja ongelmanratkasua sekä tekee tietokoneen tiedostojärjestelmän hieratrkiasta täyden sekasotkun. Edes Windows itse ei ryhmittele käyttöjärjestelmäkomponentteja loogisesti, järjestelmällisesti ja hierarkisesti.Windows itsekin tuntuu sijottlevan käyttöjärjestelmäkomponentteja mihin sattuu. Mikä tekee koko käyttöjärjestelmästä täyden sekasotkun ja painajaisen jokaiselle, joka joutu sitä ylläpitämään. Tuossa on myös suuri syy siihen miksi Windows on niin turvaton kuin se on, sekavuus, loogisuuden ja orgaanisoinnin puute sekä hankala ylläpidettävyys näkyy siinäkin.

Linuxissa puolestaan kaikella on vakiintunut selkeä looginen hirarkinen paikkansa. Linuxissa käyttöjärjestelmän paketinhallinnan kautta asennetut ohjelmat asentuu /usr alle. /usr on usein oma levyosionsa, mutta se voi tottakai olla myös hakemisto juuriosiolla riippuen siitä miten kovalevy on osioitu. Paketinhallin kautta asenettujen ohjelmien suoritettavat binääritiedostot asentuu /usr/bin tai mahdollisesti /bin -hakemistoon. Vastaavasti paketinhallinan kautta asennetut ohjelmakirjastot asentuu /usr/lib tai mahdollisesti /lib -hakemistoon. Ohjelmien datatiedostot asentuu /usr/share -hakemiston alle kunkin ohjelman omaan alihakemistoon. Ohjelmien dokumentaatio asentuu /usr/share/doc -hakemiston alle kunkin ohjelman omaan alihakemistoon. Ohjelmien käyttöjärjestelmän laajuiset asetukset tallentuu /etc -hakemistoon ja käyttäjäkohtaset asetukset käyttäjän kotihakemistoon esimerkiksi .config -piilohakemiston alle tai DCONF järjestelmään jota voi verrata Windowsin rekisteriin. jne jne.

Linuxissa paketinhallinnan kautta asennetuilla ohjelmistoilla on siis aina looginen vakiintunut hierarkinen asennuspaikka. Linuxissa ohjelmia ja esimerkiksi niiden tarvitsemia ohjelmakirjastoja ei siis asennella mielivaltaisesti mihin sattuu. Linuxissa on käytössä järjestlmällinen looginen hierarkinen asennuspaikka ohjelmille ja niiden eri komponenteille kuten ohjwlmakirjastoille ja binääritiedostoille. Linuxin tapa helpottaa suuresti ylläpitoa ja ongelmanratkasua, koska kaikella on looginen paikkansa. Se myös osaltaan mahdollistaa sen, että käyttöjärjestelmä voi keskitetysti hallita ohjelmistoja paketinhallinan avulla.

Linuxissakin toki voi myös asentaa ohjelmia distron paketinhallinan ohi, tosin se ei ole suositeltavaa vaan aina tulisi mieluummin asentaa ohjelmat paketinhallinan kautta mikäli vain mahdollista. Jokatapauksessa ohjelmia voi kyllä asentaa myös paketin hallinnan kautta. Sillon käyttäjällä on periaatteessa vapaus asentaa ohjelmat mihin haluaa, olettaen että käyttäjällä on kriittävät oikeudet siihen. Linuxissa kuitenkin tässäkään tapauksessa ei ole yleensä tapana asentaa ohjelmia mihin sattuu vaikka käyttäjä voi toki itse päättää asiasta. Paketinhallinnan ohi asennettavien ohjelmien kohdalla vakiintuneita asennuspaikkoja on pari kappaletta. Ensimmäinen ja yleisempi paikka paketinhallinnan ohi asennetuille ohjelmille on /usr/local
Tuo on hyvä paikka paketinhallinan ohi asennettaville ohjelmille. Yleensä /usr/local alle ohjelmia asennettaessa on sillonkin tapana luoda looginen hakemistohierarkia, eli ohjelmien suoritettavat binääritidostot hakemistoon /usr/local/bin, ohjelmakirjastot hakemistoon /usr/local/lib, ohjelmien datatiedostot hakemiston /usr/local/share alle omiin alihakemistoihinsa ja dokumentaatio hakemiston /usr/local/share/doc alle omiin alihakemistoihinsa jne. /usr/local on varattu paikallisille paketinhallinan ohi tapahtuville asennuksille, käyttöjärjestelmä ei paketinhallinan kautta sinne asenna mitään.

Toinen yleisesti käytetty paikallinesten paketinhallinan ohi asennettujen ohjelmien asennuspaikka on /opt, jolle ei ole varsinaista vakiintunutta hakemistohierarkiaa. Usein sinne asennetaan paketinhallinan ohi asennettavia ohjelmia omiin hakemistoihinsa.

Jatkuu viestini viimeisessä osassa...

T. miksuh

vpitkä viestien pituusrajoituksen takia osiin pätkitty viestini jatkuu tässä, tämä on viimeinen osa:

Yksi asia millä ohjelmien asennuspaikan valintaa Windowsissa perusteellaan on se, ettäohjelmat on hyvä asentaa eri levyosiolle kuin käyttäjärjestelmä. Se on ihan totta ja on hyvä idea asentaa ohjelmat eri osiolle. Toinen syy millä asennuspaikan valitsemista perustellaan on mahdollinen levyosion tilan loppuminen. Tässäkin on kuitenkin eräs perustavanlaatuinen ero Windowsin ja Linuxin välillä.

Ensinnäkin Windowsissa kovalevyn ja levyosioiden hallinta sekä tiedostojärjestelmän mahdollisuudet ovat hyvin rajoittuneet Linuxiin verrattuna.

Windowsissa kovalevyn levyosiota näkyvät C:D: E: levyasemina, jotka ovat erillisiä toisistaan. Vaikka Windowsin tapa hallita levyjä toimii toki sekin, niin se on erittäin kämpelöä ja se rajoittaa merkittävästi järjestelmän joustavuutta ja levyn käyttömahdollisuuksia. Se myös johtaa paljon Linuxia helpommin tilanteisiin, jossa levyosio täyttyy ja sitten ollaan ongelmissa..

Linuxissa homma ei toimi noin. Linuxissakin kovalevy voidaan mielen mukaan jakaa haluttuun määrään levyoioita. Linuxissa levyjä ja levyosoita ei kuitenkaan käytetä normaalisti erillisisten levyasemien ja osioiden tapaan. Linuxissa mikä tahansa kovalevyosio voidaan liittää osaksi tiedostojärjestelmän hierarkiaa haluttuun kohtaan hierarkian hakemistorakennetta. Levyosiot voidaan mountata eli liittää tiedostojärjestelmän hakemistorakenteeseen lähes mille kohtaa tahansa. Eli toisinsanoen Linuxinssa on ensinnäkin juuriparrtitio, joka toimii hakemistopuurakenteen juurena. sen alla on hakemistoja, joista osa voi toimia myös toisen levyosion liitäntäpisteenä eli mountpointtina. Käyttäjälle kyseiset hakemistot näyttää tavallisilta hakemistoilta, mutta ne voi itseasiassa sijaita eri levyosiolla tai jopa kokonaan eri kovalevyllä tai verkossa sijaitsevalla levypalvelimella jne. Ihan vastaavasti tälläisiä liitäntäpisteitä, eli mount pointteja, voidaan luoda syvemmälle tiedostojärjestelmän puumaiseen hirerakiseen rakenteeseen. Käytännössä lähes mihin kohtaan tahansa hakemistopuuta. Eli vaikka jokin hakemisto näyttäisi tavalliselta hakemistolta, se se ei välttämättä edes sijaitse samalla kovalevyllä kuin se hakemisto jonka alla kyseinen hakemisto on.

Linuxissa distron paketinhallinan kautta asennettavat ohjelmat asentuu /usr alle. /usr on hyvin usein oma levyosionsa, joka on liitetty juuripartitiolla olevaan hakemistoon usr joka toimii siis levyosion liitäntäpisteenä, eli mount pointtina. Ihan vastaavasti Linuxissa paketinhallinan ohi asennettavat ohjelmat asennetaan hyvin usein /usr/local alle. /usr/local on sekin usein oma levyosionsa. Eli toisinsanoen /usr ja /usr/local eivät välttämättä ole samalla levypartitiolle, ne ei välttämättä ole edes samalla kovalevyllä eikä edes samalla tietokoneella, koska esim /usr/local voikin olla verkosa olevalla levypalvelimella. Käyttäjän kannalta koko Linuxin hierarkinen tiedostojärjestelmä näyttä yhtenäiseltä phakemistopuulta, mutta jonkin hakemiston alla oleva hakemisto voikin olla kokonaan eri kovalevyllä tai jopa verkossa. Eli esimerkiksi:

Siirrytään ensin juuripartitiolle:

cd /


Siirrytään /usr partitiolle, joka näyttää juuriparrtitiolla olevalta hakemistolta usr:

cd usr


Siirrytään /usr/local partitiolle, joka näyttää hakemistossa usr olevalta hakemistolta local:

cd local



Noiden kolmen komennon jälkeen hakemistopolku nykyiselle hakemistolle on: /usr/local. Käyttäjän kannalta siirryttiin vain hakemistosta toiseen, mutta todellisuudessa siirryttiin levypartitiolta toiselle. Ihan vastaavasti esim edellisessä viestissäni mainitsemien /usr/bin ja /usr/share ei välttämättä tarvitsisi sijaita samalla levypartitiolle jne.

Lisäksi Linuxissa levyosioiden kokoa voi muuttaa paljon Windowsia vapaammin ja myös linuxin tiedostojärjestelmät tukee sitä paremmin.
Linuxin levyosioiden hallinnan (LVM) ansiosta on myös mahdollista jatkaa levyosiota jopa toiselle kovalevylle. Eli esimerkiksi /usr voidaan saada näyttämään käyttäjän ja käyttöjärjestelmän kannalta yhtenäiseltä vaikka todellisuudessa /usr jakautuisikin kahdelle eri kovalevylle.

Eli linuxissa esimerkiksi /us-levyosion täyttyminen ei ole ollenkaan samanlainen ongelma kuin esim levyosion C: täyttyminen Windowsissa. Mikään edellämainitusta ei ole mahdollista Windowsissa, linuxissa on.


Eli se ei ole ongelma että linuxin paketinhallinnan kautta sennettavien ohjelmien asennuspaikkaa ei voi valita.

Pitää vain ymmärtää se, että linux ei ole windows, eikä linux toimi tässä asiassa kuin windows.

T. miksuh

Olen itse käyttänyt Debiania nyt aika tarkkaan 21 vuotta, heinäkuusta 1998 alkaen. Valitettavasti on ollut pakko olla Windowsinkin kanssa tekemisissä, mutta siis kyllä minä ainakin olen erittäin tyytyväinen, että linux toimii niin kuin toimii eikä niin kuin Windows.

T. miksuh

Linuxissa käyttäjä voi käytännössä asentaa ohjelmia vain kotikansioon jos ei ole pääkäyttäjän oikeuksia. Ja kotikansiossakin voi ylläpito estää ohjelmien suosittamisen. Mitä voi kyllä melko helposti kiertää.

Linuxissa voi tehdä melko helposti erilaisia hiekkalaatikoita, joissa ei näy kaikki järjestelmän komennot. Vaikka olisi pääkäyttäjän oikeudet eivät sudo, apt ja muut tärkeät työkalut ole käytössä jos käyttäjälle pääsy vain joihinkin yleisimpiin komentoihin vaikka dir ja cd. Systeemin oikeudet saa melko tiukalle jos haluaa.

Linux kyllä sisältää hyvät työkalut "roskien" poistoon. logrotate, tmpwatch ja vastaavat cronnissa auttaa. Toki käyttäjä voi saada systeemin tukkoon siirtämällä järjettömän isoja tiedostoja. Jos teran levykuva salataan väliaikaismuistiin ennen siirtoa voi tila loppua. Harvempi kyllä koettaa ssh:lla moisia siirtää verkossa.

Levyjärjestelmät ovat hyvin Linuxissa tuettu. Softa-Raid onnistuu. Verkkolevyjä voi liittää systeemiin väliaikaisesti tai pysyvästi. Jopa järjestelmän ydin voidaan ladata verkosta, mikä nopeuttaa esim. Rasberryn käynnistymistä. Järjestelmän ydin ja/tai lataaja voi olla myös tikulla. Jos loput järjestelmästä salattuna levyllä on systeemi hyvin turvassa. Koko levyn salaus haastava tehtävä, mutta onnistuu helpommin jos kerneli ja lataaja jätetään salaamatta.

Linuxissa käyttäjä voidaan myös sulkea sandboxiin, eli hiekkalaatikkoon, asettamalla käyttäjän shelliksi esimerkiksi bashin tai dashin sijasta firejail. Eli firejail -turvaohjelmistoa voi käyttää myös tuohon, ei pelkästään esimerkiksi selaimen eristämiseen sandboxiin. Lisäksi myös Apparmor -turvaohjelmiston avulla voidaan rajoittaa käyttäjien mahdollisuutta suorittaa komentoja, Apparmoriakin voi käyttää myös tuohon ei pelkästään ohjelmien sulkemiseen sandboxiin.

T. miksuh