Olenko mä hullu vai onko tää ok ?

Ensimmäinen elämäni

Olin syksyisessä Hämeessä matkalla kotiin oppiringistä, johon kaikki alueen nuoret kutsuttiin kuulemaan tarinoita menneestä ajasta. Maa oli kostea kylmästä sateesta ja pysähdyin nostamaan kastematoja pois tieltä, jotteivät ne jäisi muiden kulkijoiden jalkojen alle. Sää tuntui painostavana oikaistessani polkua pitkin kotitontilleni. Pääni ollessa aatosten pauloissa kuulin jalkani alta rusahduksen ja katsomattakin tiesin mitä oli ehtinyt tapahtua. Kotipolkuni varrella olin astunut kotilon päälle ja nyt minäkin olin tappaja. Mieli oli ottanut minut valtaansa vaikka juuri oppiringissä olin kuullut näin tapahtuvan vain niille joilla ei ole itsekuria. “Heistä tulee rikollisia” oli tiennyt kertoa viisaana pidetty opettaja.
Päästessäni kotiovelleni istahdin portaalle ja mieli juoksi lävitseni vapaana kuten kotona sen oli tapana. Isoäitini oli tähtitaivaan pilke silmissään kertonut minulle kuinka aikoinaan mieli ei ollut kenenkään oma vaan energiaa, tietoisten olentojen yhteinen lähde johon jokaisella oli pääsy sisällään. Kuitenkin elävien niskassa roikkui itsekkyys kuin salamatkustajana ja se tuntui piilottavan mielen osia luiden sisään kuin vankilaan. Kolotukset johtuivat näin mielestä joka pyrkii takaisin virtaan. “Eläväiset kantavat mielen häpeää vain jos kokevat omistavansa ajatuksensa. Älä tyttö sorru sille polulle vaan muista, mieli on kuin joki josta jokainen saa juoda.” Oli isoäiti sanonut.
Nyt kuitenkin oppiringistä oli mukaani tarttunut mielen joesta sellainen saalis etten voinut keskittyä kotimatkallani askeliini. Riistin kotilolta hengen tahtomattani ja tekoni riipii sieluani.