Mitä ajattelet?
Tutustuimme mieheni kanssa kesäkuun lopussa 2010, kun otin häneen yhteyttä facebookissa että esiinnyitkö siinä lehtihaastattelussa ja kehuin häntä komeaksi. Juttelu fb:ssa jatkui ja meistä tuli ystäviä, olin tuolloin 15-vuotias ja mieheni 27-vuotias.
Ollessani 18-vuotias ja mieheni 30-vuotias aloitimme seurustelemaan v.2013
Mieheni muutti syyskuussa 2013 luokseni. Muutin vanhempieni luota pois jo 16-vuotiaana kun oppisopimuspaikkani sijaitsi kaupungissa ja maalta ois ollut pidempi matka matkustaa jokapäivä töihin niin se ei oikeen houkutellut!
Kesällä 2014 valmistuin tarjoilijaksi ja tammikuussa 2015 19-vuotiaana aloin odottamaan meidän esikoista. Vauvaa alettiin yrittämään heinäkuussa -14. Ollessani 5kk raskaana muutimme isompaan asuntoon kerrostalo kaksioon ja naimisiin menimme elokuussa maistraatissa.
Terve poika syntyi lokakuussa 2015, synnytys kesti lapsiveden menosta siihen hetkeen että vauva ulkona 7h. Minusta tuli äiti 20-vuotiaana ja miehestäni isä 32-vuotiaana <3
Kun poika syntyi mieheni oli ollut kuivilla huumeista ja rikollisuudesta 6v ajan.
Toisen terveen poikamme synnytin 23-vuotiaana ja miehestäni tuli toistamiseen isä 35-vuotiaana ja esikoisesta isoveli 3-vuotiaana <3 . Synnytys kesti tälläkertaa 6h. Heinäkuussa 2018 kerkesimme muuttaa rivitalo kolmioon kun tarvitsimme jälleen isompaa asuntoa perheemme kasvaessa.
Kotiäitinä aion olla 20-26v. Mieheni tuo tällähetkellä leivän pöytään työskentelemällä kuorma-auton kuljettajana.
Olen aina halunnut nuorena äidiksi, se on ollut yksi suurimmista unelmistani. En koe jääväni mistään paitsi, voin edelleen tehdä samoja juttuja kuin ennenkin mutta ei pysty lähtemään ulos spontaanisti samalla tavalla kun ei ollut lapsia. Lapsiarki on välillä raskasta joo, mutta enemmän kuitenkin antoisaa. Ikäeromme ei näy juurikaan parisuhteessa, koska luonteemme sopii hyvin yhteen ja en voisi kuvitella olevani onnellisempi kenenkään muun kuin mieheni kanssa. Perhettä perustaessa miehen huume ja rikos tausta ei huolettanut kun hän oli onnistunut elämään jo 6 vuotta normaalia arkea niin se on mielestäni jo niin pitkä aika että ei helposti sorru enää vanhoihin huonoihin elämäntapoihin ja elää edelleen normaalia arkea. Ajattelen myös ettei ketään voi tuomita loppuelämäksi teoistaan ellei ole tehnyt jotain todella brutaalia tyyliin henkirikoksen, kaikki me tehdään virheitä elämässä etenkin nuorena keskeneräisillä aivoilla.
Tutustuimme mieheni kanssa kesäkuun lopussa 2010, kun otin häneen yhteyttä facebookissa että esiinnyitkö siinä lehtihaastattelussa ja kehuin häntä komeaksi. Juttelu fb:ssa jatkui ja meistä tuli ystäviä, olin tuolloin 15-vuotias ja mieheni 27-vuotias.
Ollessani 18-vuotias ja mieheni 30-vuotias aloitimme seurustelemaan v.2013
Mieheni muutti syyskuussa 2013 luokseni. Muutin vanhempieni luota pois jo 16-vuotiaana kun oppisopimuspaikkani sijaitsi kaupungissa ja maalta ois ollut pidempi matka matkustaa jokapäivä töihin niin se ei oikeen houkutellut!
Kesällä 2014 valmistuin tarjoilijaksi ja tammikuussa 2015 19-vuotiaana aloin odottamaan meidän esikoista. Vauvaa alettiin yrittämään heinäkuussa -14. Ollessani 5kk raskaana muutimme isompaan asuntoon kerrostalo kaksioon ja naimisiin menimme elokuussa maistraatissa.
Terve poika syntyi lokakuussa 2015, synnytys kesti lapsiveden menosta siihen hetkeen että vauva ulkona 7h. Minusta tuli äiti 20-vuotiaana ja miehestäni isä 32-vuotiaana <3
Kun poika syntyi mieheni oli ollut kuivilla huumeista ja rikollisuudesta 6v ajan.
Toisen terveen poikamme synnytin 23-vuotiaana ja miehestäni tuli toistamiseen isä 35-vuotiaana ja esikoisesta isoveli 3-vuotiaana <3 . Synnytys kesti tälläkertaa 6h. Heinäkuussa 2018 kerkesimme muuttaa rivitalo kolmioon kun tarvitsimme jälleen isompaa asuntoa perheemme kasvaessa.
Kotiäitinä aion olla 20-26v. Mieheni tuo tällähetkellä leivän pöytään työskentelemällä kuorma-auton kuljettajana.
Olen aina halunnut nuorena äidiksi, se on ollut yksi suurimmista unelmistani. En koe jääväni mistään paitsi, voin edelleen tehdä samoja juttuja kuin ennenkin mutta ei pysty lähtemään ulos spontaanisti samalla tavalla kun ei ollut lapsia. Lapsiarki on välillä raskasta joo, mutta enemmän kuitenkin antoisaa. Ikäeromme ei näy juurikaan parisuhteessa, koska luonteemme sopii hyvin yhteen ja en voisi kuvitella olevani onnellisempi kenenkään muun kuin mieheni kanssa. Perhettä perustaessa miehen huume ja rikos tausta ei huolettanut kun hän oli onnistunut elämään jo 6 vuotta normaalia arkea niin se on mielestäni jo niin pitkä aika että ei helposti sorru enää vanhoihin huonoihin elämäntapoihin ja elää edelleen normaalia arkea. Ajattelen myös ettei ketään voi tuomita loppuelämäksi teoistaan ellei ole tehnyt jotain todella brutaalia tyyliin henkirikoksen, kaikki me tehdään virheitä elämässä etenkin nuorena keskeneräisillä aivoilla.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.