Tiedättekö tunteen, kun on tekstiparkansa kanssa tilanteessa, jossa yhden läheisimmästä henkilöistä täytyy kuolla? Tuntuu kuin itseltä vietäisiin jotain tärkeää ja haluaisi kaikin tavoin viivyttää asiaa tai torjua sen, mutta tarina vaatii henkilön kuoleman.
Kirjoitan ties kuinka monetta versioitani eräästä tarinasta. Olen joka versiolla syventänyt henkilöhahmojani ja tarinani maailmaa. Nyt ilmeisesti hieman liikaa. Sillä nyt henkilöistä on tullut minulle liian "rakkaita" ja yhtäkkiä olenkin kirjoittamisen kanssa jumissa kohdassa, jossa erään sivuhenkilön (joka tosin on erittäin tärkeä päähenkilölle) täytyy kuolla.
Uskon, että onnistun tarinani kirjoittamaan, mutta ensimmäisen kerran tuntuu ahdistavalta ja vaikealta tehdä se, mikä on tarinani kannalta tärkeää ja oikein.
Olenko nyt seonnut lopullisesti? Suren tarinani asioita kuin ne tapahtuisivat todellisuudessa...ihanko hullua tämmöinen?
Kirjoitan ties kuinka monetta versioitani eräästä tarinasta. Olen joka versiolla syventänyt henkilöhahmojani ja tarinani maailmaa. Nyt ilmeisesti hieman liikaa. Sillä nyt henkilöistä on tullut minulle liian "rakkaita" ja yhtäkkiä olenkin kirjoittamisen kanssa jumissa kohdassa, jossa erään sivuhenkilön (joka tosin on erittäin tärkeä päähenkilölle) täytyy kuolla.
Uskon, että onnistun tarinani kirjoittamaan, mutta ensimmäisen kerran tuntuu ahdistavalta ja vaikealta tehdä se, mikä on tarinani kannalta tärkeää ja oikein.
Olenko nyt seonnut lopullisesti? Suren tarinani asioita kuin ne tapahtuisivat todellisuudessa...ihanko hullua tämmöinen?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olihan J.K.Rowlingkin itkenyt tapettuaan Siriuksen...
No joo. Itse vasta aloittelen rakasta tarinaani, jonka henkilöt on kyllä tavalla tai toisella ollu olemassa jo pari vuotta. Kyllä niihin kummasti kiintyy.
Pari kertaa on käyny mielessä ajatus, että jos tämän tarinan saan joskus valmiiksi (valmis? Mitä se on? Jotai syötävää?), voisin kirjottaa toisen ja kolmannenkin... Ja jossain vaiheessa kyllä jonkun pitäisi kuolla. Päätin jo, että ensimmäisenä kuolee mulle rakkain henkilö. En tiedä miksi. Varsinkin ihmetyttää, miksi nyt jo vaivaan päätäni asialla, vaikka se ei ole todellakaan ajankohtainen.
Mutta olenhan minä surenut kymmenien muidenkin hahmojen kuolemaa, kirjoissa, leffoissa, jopa tv-sarjoissa... Miksen sitten omassa kirjassani, ja vähintään yhtä paljon?
Ajattele niin, että jos sinä et surisi henkilösi kuolemaa tai muutenkaan tuntisi mitään tätä kohtaan, miten lukijatkaan sitten voisivat? Tarkoitushan on kirjoittaa tarina, joka herättää lukijassa tunteita... Yhtenä osana lukukokemusta voi olla myös suru.
Itse muistan ikuisesti sen tunnekuohun, kun ensimmäistä kertaa luin Hiiriä ja ihmisiä... Kyllä ei sillä hetkellä ollut juuri väliä, tapahtuiko tarina oikeessa elämässä vai paperilla. Ero on siinä, että kirjan henkilöä kohtaan tuntemani suru meni nopeasti ohi, ja jäljelle jäi pieni haikeus sekä muisto sanoinkuvaamattomasta lukukokemuksesta... Mikä tarina!
Joten älä pelkää surua, vaan ota siitä kaikki irti. Vuodata tekstiin tunteesi ja
"rakkautesi". Sitähän kirjoittaminen on!!
HUH... Ja MINÄ kun luulin että oon ihan tärähtäny - mulla kans novelli / tarina tms pahasti kesken (en ole saanu ees runkoa loppuun asti kyhättyy) ja kun aattelen että parikymppinen isä kuolee...
BYYYYHYHYYYYYHYÄÄÄÄÄÄÄÄ...!!!!! :'( *sniif*
Itse erehdyin kirjoittamaan taistelutarinaa, jossa nuori poika ottaa ensi askeleitaan tullakseen taekwon-do mestariksi.
Tarinan juonen mukaan poika hermostuu yhdellä tunnilla mestarilleen ja lähtee vihoissaan pois. Seuraavalla tunnilla poika kuulee, että mestari kuoli sydänkohtaukseen. Poika syyttää tästä itseään.
Itsekin harrastan taekwon-doa ja arvostan mestariani syvästi. Kun tein pojalle opettajaa sain huomata, että omalla mestarillani ja tämän tarinan mestarilla oli paljon yhteistä ja oli vaikeaa kirjoittaa mestarin kuolema.
Tuntui kuin olisin tappanut oman mestarini.
Herätä se myöhemmin henkiin gyborkina.
Vasta kun tarinan henkilöistä tulee eläviä ja tuntevia he ovat persoonia. Joten et ole hullu, olet vain löytänyt tavan luoda fiktiivisiä olentoja joilla on sielu.
Hauskaa noissa olennoissa on se, että vaikka itse luot heidät, heillä kuitenkin on kovin omapäinen luonne. Voit ohjata ja kuljettaa muttet pakottaa.
Tietysti jonkun aina jossain täytyy myös kuolla, se että suret poismennyttä tuo vain lisää väriä ja elävyyttä tekstiin. Käytä hyödyksi tuo menetyksen tunne.
Kun tarinan kanssa elää pidempään, henkilöihin kiintyy. Kiteytyyhän noihin tyyppeihin aika iso osa asioita, joita toivoisi jossain ihmisessä tapaavansa.
Itselleni näyttää jossain määrin käyvän samoin, teksti ei muka koskaan valmistu, sitä muuttaa hieman suuntaa tai toiseen jotta saa taas tanssia kavereiden kanssa piirileikkiä pari, kolmesataa sivua.
Mutta luulen kun se outo päivä koittaa, että tekstistään raaskii luopua, se on kasvanut kunnon tarinaksi. Henkilöt tuntuvat todellisilta, tapahtumat faktoilta ja maisemat tuoksuvan vehreiltä.
Eli ei huolta, olet vain astunut askelen kohti kirjailijan arkea. Sitä missä eletään lasiseinän takana, maailma on kyllä tässä ja nyt, mutta toisaalta niin on tämä toinenkin maailma. :)