Tekstin pätkä, jonka tein tässä pari päivää sitten harkittuani pitkään aloittaako tätä tarinaa, mutta tässä nyt alkua.
Sanokaa kannattaako jatkaa vai harkita vielä...
Kirjat. Kuka voisi vastustaa niiden kutsua, kun ne tulevat luoksesi tarinoineen?
En minä ainakaan, eikä varmaan moni muukaan, joka ymmärtää, ettei lukeminen ole mitään nössöilyä, vaan se on jotain uutta. Lukeminen tuo aina jotain uutta, vaikkei sitä huomaisi.
Ja kirjastot. Niissä on taikaa. Kun suuri valkoinen laastikatto kellertävine putkilamppuineen peittää palleen valkoisena kiiltelevän kaakelilattian, jolle on levitetty suuria mattoja kuvaamaan kyseisen alueen kirjoja. Musta kauhulla, kirjava lastenosastolla, sininen runoilla, punainen musiikkia, vihreä tiedeteoksia, keltainen sarjakuvia, valkoinen näytelmillä ja purppura toimintaa ja jännäreitä.
Minusta oli kiva tepastella pitkin mattoja ja katsoa minne kukin vei.
Lähipiirimme kirjasto, kun oli suuri ja avara muihin kirjastoihin verrattuna. Se oli kuin suuri labyrintti, jossa kirja-aarteet odottivat ottajaansa, vaikka kaikki aarteet pitikin palauttaa laina-ajan jälkeen taianomaisen kauniille kirjastotädille, joka hymyili aina ihmeen pirteästi. Varsinkin, kun palautti kirjan ja kun lainasi hän katsoi sinua pitkään harkitsevasti ja ojensi kirjat sinulle pilkahdus silmissään.
Pienenä pidin häntä velhottarena ja nykyään en voisi muuna häntä pitää.
Hän on ollut kirjastossa niin kauan kuin saatan muistaa, eikä hän näytä päivääkään yli sen mitä silloin, kun katseemme kohtasivat ensi kerran.
Kuljin tiskin ohi ja hän katsoi minua taas. Nostin ritalillisesti lippalakin päästäni ja hän hymyili minulle tyytyväisesti. Jatkoin matkaani punaiselle matolle, koska halusin lainata jotakin hyvää musiikkia jo lainaamieni jännityskirjojen vastapainoksi.
Selailin hyllyjä jonkin aikaa ja katselin levyjä hieman pettyneenä. Beatlesia ja sen sellaista löytyi, mutta minä tarvitsin jotakin todella järkyttävää musiikkia. Ehdin kääntää katseeni N-levyjen kohdalle ja sieltä pilkisti kuin taiottuna Nightwistin Once-cd. Koppasin sen käteeni ja lähdin tiskille, mutta ennen sinne pääsyä törmäsin esteeseen. Metalliesteeseen nimeltä Fanny-sisko.
"Terve tyhjäntoimittaja," totesin kalskahtavasti ja sain Fannyltä takaisin murhaavan virnistyksen. Hänen tapansa tervehtiä minua ja vain minua, koska pikkusiskolleen Fanny huusi aina pöö ja silloin Sofiaa vietiin ja lujaa. Hän juoksi aina pienempänä kirkuen äidin luo ja huusi jotain sekavaa, jolloin äiti uskoi, että tyttö oli vain nähnyt jotain olematonta pienillä lapsen silmillään ja koska sellainen jatkui pitempään Sofialle ostettiin silmälasit.
"Mukava nähdä sinuakin…" Fanny sanoi viimein ja kurtisti kulmiaan. "Mitä kyyläät?"
Kohautin olkiani, mutta todellisuudessa Fannyn olisi pitänyt kysyä mitä EN kyylää.
Musta nahkatakki, mustat nahkahousut, mustat, lyhyet hiukset, mustat suuret silmät, mustat saappaat ja mustat nahkasormikkaat tekivät Fannystä todella pelottavan ilmestyksen. Tai ei pelottavan vaan poikamaisen. Fanny ihailikin sitä, että joku oli miehekäs tai että joku oli mies.
Ja miehet vuorostaan ihailivat Fannyn kovia ja miehekkäitä otteita. Tämä oltiin todettu sen jälkeen, kun Fanny rupesi harrastamaan kickboxingia ja sen jälkeen Taekwon-dota. Fanny olikin sen näköinen kuin hän olisi Rambon tytär vähintäänkin. Lisäksi lopun säväyksen hoiti Fannyn kasvot, jotka muotoutuivat omituisiin virneisiin, irvistyksiin, mulkaisuihin ja ja pahimpaan eli sarkastiseen kulman kohotukseen.
Silloin Fanny tuijotti minua lähes neutraalilla ilmeellä, mutta se vaihtui äkkiä virneeseen.
"Kappas, Nightwist!" hän vain tokaisi ja nappasi cd:n minulta kuin hyllystä. "Taidanpa lainata."
"Minä näin sen…!" aloitin huutamaan, mutta Fanny lisäsi vauhdilla:
"Ja tuskin kellään on nokan koputtamista, koska muussa tapauksessa se nokka on niskassa."
En vastannut mitään. Annoin Fannyn viedä levyn mukanaan ilkeän virneen kera.
Samapa tuo minulle oli sillä hetkellä. Voisinhan minä aina käydä lainaamassa joltakin kaverilta tai voisin kuunnella radiota. Sieltä tuli kuitenkin jotain raskasta musiikkia välillä.
Lähdin kirjojeni kanssa kotiin päin ja näin miten Fanny seisoi tiskillä sen kirjastotädin kanssa ja nainen vilkutti minulle veikeästi ja minä vilkutin takaisin.
Fanny näytti minulle keskisormea ja kirjastotäti huudahti, että hyi millaista käytöstä.
Fanny tuhahti ja nappasi levynsä ja lampsi kirjastosta nyrkit heiluen uhkaavasti.
Minä jäin portaissa odottamaan, että Fanny juoksisi ohi, mutta Fannypa tuli perässä aivan niskassani.
"Mitä sä haluat?" kysyin ehkä turhankin dramaattisesti.
"Mitä mä mitään haluan…" Fanny sanoi hiljaa ystävällisesti. "Onks vipata kahta euroa?"
Työnsin käteni taskuun, jossa minulla oli viisi euroa kolikoina, mutta en minä sitä Fannylle aikonut sanoa. Ensin halusin tietää mihin hän tällä kertaa rahaa tarvitsi.
"Ei, eikä oiskaan, kun sun syyt on aina niin epäselviä."
"Kuules koukkunokka…" Fanny sihahti, mutta nielaisi lauseensa takaisin. "Tällä kertaa syy on selkee. Mä tarviin kaks euroo eväisiin, kun me mennään Taekki ryhmän kanssa kisaamaan. Vippaa ny, oo niin kiltti veli…"
Fanny katsoi minua anovin silmin ja minä helisyttelin hiljaa euroja taskussani.
Huokaisin syvään ja töytäisin kahden euron kolikon Fannyn käteen. Fanny halasi mua rutistamalla ja kipaisi tiehensä enää sanaakaan sanomatta. Minä lähdin kotia kohti ja näin matkalla Fannyn muutaman muun tytön kanssa, joilla oli isot putkikassit ja toinen roikotti olallaan mustaa vyötä.
Fanny ei huomannut minua ja hän meni tyttöjen kanssa kohti lähikauppaa, joten päättelin Fannyn puhuneen totta. Yleisesti Fanny ei koskaan valehdellut tai ollut epärehellinen. Huijarimainen ja kieroileva tosin. Kaunisteli totuuksia omien sanojensa mukaan.
Kotona isoveljeni Henkka kuunteli musiikkia täysillä stereoilla kuten tavallista.
Sofia tuli itkien koulusta kotiin ja kertoi, että hänen pyöränsä kumit oltiin puhkottu ja kirjoja oltiin revitty. Minä sanoin, että opettajille olisi pitänyt kertoa, mutta silloin Sofia alkoi kirkua niin lujaa kuin pystyi ja juoksi huoneeseensa huutaen jotakin murhaajasta.
Tyypillistä meidän talossa.
Äiti ja isä olivat jossakin työmatkalla tai muuten vain muualla. Normaalia minulle. Olin yleensä se selväjärkisin koko talossa lukuunottamatta ehkä Henkkaa, joka oli vain pinttyneen tavan mukaan aina huudattamassa musiikkia, mutta kuka siitä välittäisi, kun asuimme kaukana keskustasta hienossa omakotitalossa metsän keskellä ilman naapureita.
"Hei! Haluaako joku ruokaa?!" huusin alakerrasta mennessäni keittiöön.
"Tuo voileipiä kahdeksan! Ja iso lasi limsaa!" Henkka huusi huoneestaan jyhkeällä äänellään.
Sofian huoneesta kuului hentoa niiskettä, mutta muuta vastausta ei tullut.
Voitelin leivät Henkalle ja heitin päälle ainakin 500 grammaa keittokinkkua. Itselleni tein kaakaota ja kolme paahtoleipää voilla ja juustolla. Limsan kaadoin viimeiseksi ja lähdin hoippumaan portaita pitkin yläkertaan kantamuksineni.
Alakerrassa oli iso olohuone, keittiö, työhuone, pesuhuone suihkuineen ja saunoineen ja vanhempiemme makuuhuone. He yleensä tulivat aina yöksi ja viikonlopuiksi kotiin.
Yläkerrassa oli jokaisella meillä oma huone ja yksi vessa.
Astuin portaista yläkerran käytävään ja silmäilin puolelta toiselle. Keskellä käytävää aivan portaiden edessä oli vessa, vasemmalla puolella oli Sofian ja Fannyn huoneet ja oikealla minun ja Henkan.
Fannylla oli isoin huone, jossa oli parvekekin. Huoneet oltiin jaettu hieman iän mukaan ja minulla oli toisiksi surkein huone. Sofialla surkein pikku koppero, josta kuulin vollottavaa itkua.
Päätin mennä katsomaan, oliko Sofialla kaikki kunnossa, mutta vein ensin voileivät Henkalle.
Koputin hänen tummanruskeaa puuoveaan, johon oltiin teipeillä liistrattu Marilyn Mansonin kuva ja pari julistetta The Rasmuksesta ja jostakin minulle tuntemattomasta musiikkiyhtyeestä.
"Täh?!" Henkka karjaisi musiikin yli.
"Pitopalvelusta! Toin herran leivät!" vinoilin ja ojensin leivät, kun Henkka ilmestyi ovelleen suu virneessä ja kädessä korvakuulokkeet.
"Heko heko poju…" Henkka totesi ja vilkaisi leipiään. "Missäs Fanny?"
"Taekwon-do kisoissa," huokaisin ja Henkka nyökkäsi turhautuneena.
"Aina siellä mättämättä toisia turpaan…" Henkka murahti. "Ainakin osaa puollustautua… tsau!"
Henkka läiskäsi oven nenäni edessä kiinni ja käänsi musiikin nupit kaakkoon.
Harmittelin sitä, että huoneeni oli äänieristettyä mallia, koska muuten olisin voinut lukea kirjaa ja kuunnella samalla Henkan levyjä. Kävellessäni Sofian ovelle päätin mennä lukemaan kirjaa olohuoneeseen, joka oli aivan Henkan huoneen alapuolella.
"Sofia?" kuiskasin hennosti, vaikka se oli vaikeaa Henkan musiikin yli. "PISTÄ SE TOOSAA PIENEMMÄLLE!!!!!"
Henkka laittoi volyymiä hieman alemmas, jotta pystyi juttelemaan normaalilla äänellä.
"Sofia?" sanoin uudelleen. "Saanko tulla sisään?"
Ei vastausta, mutta avasin oven silti ja astuin Sofian hämärästi valaistuun pikku komeroon.
Sofia istui punasilmäisenä ja niiskuttavana vaaleansinisellä silkkipeitteellään sängyllään ja tähysi pienestä ikkunasta ulos keväiseen säähän.
"Sofia hei…" sanoin hymyillen ja istuin hänen vierelleen. "Kaikki okei?"
Sofia pudisti kovaa päätään ja painoi nenäliinaa nenäänsä vasten.
Purin huultani ja halasin hieman Sofiaa. Hän alkoi itkeä uudelleen ja mutisi hiljaa:
"Ne kaikki vihaa mua… ei musta kukaan välitä… oikeesti, mitä virkaa mulla on…"
Huokaisin hiljaa. Niin tutut lauseet, että rupesin ihan miettimään, koska Sofia oli viimeksi puhunut minulle muustakin kuin ongelmistaan ja koulukiusaamisestaan.
"Älä ny hei viitti…" minä kuiskasin ja halasin häntä hieman enemmän. "Toi ei oo totta. Sä…"
"ON SE!!!" Sofia kirkaisi itku kurkussa ja tönäisi minut pois läheltään.
Minä päästin irti ja hyppäsin taaksepäin sängyllä. Sofia tuijotti minua verestävillä silmillä ja hänen suunsa liikkui hitaasti kuin sanoen jotain hyvin pienellä äänellä.
Kurtistin hieman kulmiani ja nousin sängyltä lähteäkseni, mutta pysähdyin. Sofia painoi päänsä käsiinsä ja hänen olkapäänsä alkoivat nytkähdellä itkun mukana.
Kiersin käteni Sofian ympärille ja halasin häntä voimakkaasti. Sofia oli niin pieni, haavoittuvainen ja hentoinen. Sofia oli kasvanut aina pienenä ja lähes huomaamattomana meidän muiden keskellä. Sofia oli niin hiljainen ja erilainen. Ei Henkan kaltainen älämölö, ei Fannyn kaltainen minä määrään-tyyppi eikä edes minun kaltaiseni vastaan panija.
"Menet sanoon opelle sitten seuraavalle kerralla, jooko?" sanoin Sofialle, joka itki olkaani vasten. "Tälle on pantava piste. Ja jos sinä et sitä tee tiedän erään joka tekee."
Sofia nosti katsettaan minuun ja lopetti itkunsa. Hänen silmissään oli kysyvä ja epäluuloin katse.
"Kuka muka?" Sofia kysyi ihmeen tiukasti.
Virnistin hieman ja Sofia vastasi niukalla hymyllä.
"No Fanny tietenkin!" minä huudahdin. "Se pistää kuule kaikki päreiks, jos sä niin haluut!"
Sofia näytti aprikoivan ja kun Sofia aprikoi hän asetti oikean käden sormensa leukaansa vasten ja tutkaili alaspäin perin kiinnostuneena.
"Ei se varmaan…" Sofia kuiskasi. "Se ei koskaan oo välittänyt musta…"
Purin huulta uudelleen. Olihan se tottakin. Fanny oli aina pitänyt sisartaan ilmana ja tuskin Fannyn kaltainen muka suuri ja mahtava taistelija likaisi vaatteitaan pikku nilkkien takia.
"Minä voin suostutella," sanoin lohdukkeeksi, mutta Sofia pudisti päätään.
"Ei se sua usko. Fanny on niin omapäinen."
Nyökkäsin hieman, mutta päätin pitää kiinni kannastani ja vaatia Fannya perherauhan nimissä hoitelemaan ne kiusanhenget.
Perherauha oli meillä pyhä asia. Se merkitsi sitä, että kaikki tekivät kuten oltiin sovittu ja jos sitä rikkoi oli yleensä seurauksena totaallinen lakko ja toimimattomuus, eli mikään talossa ei sujunut.
Viimeksi sellainen oli ollut, kun minä olin seitsemän, Fanny yhdeksän, Henkka kymmenen ja Sofia neljän. Se johtui siitä, kun Henkka ja Fanny kyllästyivät vanhempien kotiintulo aikoihin ja päättivät, että hehän juoksisivat missä huvittaisi niin kauan kuin huvittaisi.
Minut he ottivat mukaansa ja minä olin siinä iässä, että menin minne käskettiin. Sofia oli liian pieni.
Siitä seurasi sitten sellainen hulabaloo, että tulimme yhdessä kotiin joskus kymmeneltä tai jokainen tuli yksin kotiin joltakin omalta kaverilta. Minusta sellainen oli jännää ja koska vanhemmat tulivat yleensä vasta puolen yön jälkeen kotiin he eivät huomanneet mitään.
Kunnes he äkkäsivät, ettemme olleet tehneet läksyjä, kotitöitä tai käyneet pesulla pitkiin aikoihin.
Tämä ihmetytti vanhempia, mutta me korjasimme asiat viikonloppujen myötä.
Vasta, kun Fanny tuli yhtenä keskiviikko iltana vasta kello yksi kotiin vanhemmat saivat selville pitkän kuulustelun jälkeen mitä oli tapahtunut.
Siitä hyvästä seurasi kotiarestia kolmeksi kuukaudeksi ja kotitöiden ja läksyjen oli parasta olla tehtynä aina, jopa arkena ja sunnuntaina. Mutta mehän emme niitä tehneet ja kodin ruoka, siivous ja pyykkäys alkoivat käydä vähiin. Eli kaikki seisoi.
Sellaista kesti peräsi kuukauden, mutta sitten päätimme yhdessä korjata tilanteen ja hoitaa hommat kotiin, vaikka hammasta purren. Menihän siinä pisteet vanhemmille, mutta ainakin meillä oli ruokaa, puhtaat vaatteet ja kotikin näytti paremmalta ja kotiin saattoi tuoda kavereita kylään silloinkin, kun olimme arestissa, mutta siitä ei koskaan kerrottu vanhemmille.
"Hei…" Sofian hento kuiskaus rikkoi ajatukseni. "Mä lähen nyt Sonjalle, että moi…"
Sofia nousi sängyltä ja lähti huoneestaan minä perässään.
Sofia hyppi portaita alakertaan ja minä laahustin omaan huoneeseeni vihdoinkin lukemaan.
Oli toukokuun kolmastoista päivä ja perjantai. Läksyjä ei ollut tullut nimeksikään ja ne ehtisi hyvin tekemään viikonlopun aikana.
Loikkasin sängylleni ja otin kirjan kirjoituspöydältäni, jonne olin tuonut ne ennen kuin lähdin tekemään eväitä itselleni ja muille. Selailin toista kirjaa tuntien heikon ilmavirran kasvoillani. En kuitenkaan pystynyt lukemaan riviäkään. Jokin häiritsi lukemisrauhaani.
Nousin istumaan ja katsahdin itseäni toisella puolella huonetta olevasta peilistä.
Teini-ikään ehtinyt nuori poika katseli minua pää kallellaan tutkaillen muutamaa pientä finniä. Onneksi en ollut saanut yhtä pahaa aknea kuin Henkka, jolta se oli jo katoamassa. Nimeni oli Heikki ja siitä h:sta minut aina tunnetaan.
Hontelo, hukkapätkä, hintelä, heikko ja hoikka.
H alkuisia kaikki kuten nimenikin. Ja sellainen minä ruumiiltani olinkin. Minua ei sentään oltu rangaistu vielä silmälaseillakin tai jollakin muulla yhtä älyttömällä, vaikka ruumiini oli tarpeeksi älytön ilman mitään muuta.
Se oli joku sukuvika. Minulla ei ruumis ollut mistään kotoisin, Henkka oli kärsinyt pahasta pärstäongelmasta, Sofialla oli pyöreät silmälasit ja Fannylla oli nenä kuin linnulla.
En koskaan olisi pystynyt menemään sanomaan sitä Fannylle suoraan, mutta hänen nenänsä oli koukkumainen, vaikkakin pieni. Fanny muistutti joskus undulaattia.
Siksi kai hän puhuikin niin paljon nokista.
Nostin toisen kirjan syliini ja päätin selata nyt pari sivua. Heittäydyin uudelleen selälleni sänkyyn, kun kirjan välistä tipahti kasvoilleni paperi.
"Mikäs tämä…" nostin paperin ja katsoin sitä kulmat kurtussa.
Sanokaa kannattaako jatkaa vai harkita vielä...
Kirjat. Kuka voisi vastustaa niiden kutsua, kun ne tulevat luoksesi tarinoineen?
En minä ainakaan, eikä varmaan moni muukaan, joka ymmärtää, ettei lukeminen ole mitään nössöilyä, vaan se on jotain uutta. Lukeminen tuo aina jotain uutta, vaikkei sitä huomaisi.
Ja kirjastot. Niissä on taikaa. Kun suuri valkoinen laastikatto kellertävine putkilamppuineen peittää palleen valkoisena kiiltelevän kaakelilattian, jolle on levitetty suuria mattoja kuvaamaan kyseisen alueen kirjoja. Musta kauhulla, kirjava lastenosastolla, sininen runoilla, punainen musiikkia, vihreä tiedeteoksia, keltainen sarjakuvia, valkoinen näytelmillä ja purppura toimintaa ja jännäreitä.
Minusta oli kiva tepastella pitkin mattoja ja katsoa minne kukin vei.
Lähipiirimme kirjasto, kun oli suuri ja avara muihin kirjastoihin verrattuna. Se oli kuin suuri labyrintti, jossa kirja-aarteet odottivat ottajaansa, vaikka kaikki aarteet pitikin palauttaa laina-ajan jälkeen taianomaisen kauniille kirjastotädille, joka hymyili aina ihmeen pirteästi. Varsinkin, kun palautti kirjan ja kun lainasi hän katsoi sinua pitkään harkitsevasti ja ojensi kirjat sinulle pilkahdus silmissään.
Pienenä pidin häntä velhottarena ja nykyään en voisi muuna häntä pitää.
Hän on ollut kirjastossa niin kauan kuin saatan muistaa, eikä hän näytä päivääkään yli sen mitä silloin, kun katseemme kohtasivat ensi kerran.
Kuljin tiskin ohi ja hän katsoi minua taas. Nostin ritalillisesti lippalakin päästäni ja hän hymyili minulle tyytyväisesti. Jatkoin matkaani punaiselle matolle, koska halusin lainata jotakin hyvää musiikkia jo lainaamieni jännityskirjojen vastapainoksi.
Selailin hyllyjä jonkin aikaa ja katselin levyjä hieman pettyneenä. Beatlesia ja sen sellaista löytyi, mutta minä tarvitsin jotakin todella järkyttävää musiikkia. Ehdin kääntää katseeni N-levyjen kohdalle ja sieltä pilkisti kuin taiottuna Nightwistin Once-cd. Koppasin sen käteeni ja lähdin tiskille, mutta ennen sinne pääsyä törmäsin esteeseen. Metalliesteeseen nimeltä Fanny-sisko.
"Terve tyhjäntoimittaja," totesin kalskahtavasti ja sain Fannyltä takaisin murhaavan virnistyksen. Hänen tapansa tervehtiä minua ja vain minua, koska pikkusiskolleen Fanny huusi aina pöö ja silloin Sofiaa vietiin ja lujaa. Hän juoksi aina pienempänä kirkuen äidin luo ja huusi jotain sekavaa, jolloin äiti uskoi, että tyttö oli vain nähnyt jotain olematonta pienillä lapsen silmillään ja koska sellainen jatkui pitempään Sofialle ostettiin silmälasit.
"Mukava nähdä sinuakin…" Fanny sanoi viimein ja kurtisti kulmiaan. "Mitä kyyläät?"
Kohautin olkiani, mutta todellisuudessa Fannyn olisi pitänyt kysyä mitä EN kyylää.
Musta nahkatakki, mustat nahkahousut, mustat, lyhyet hiukset, mustat suuret silmät, mustat saappaat ja mustat nahkasormikkaat tekivät Fannystä todella pelottavan ilmestyksen. Tai ei pelottavan vaan poikamaisen. Fanny ihailikin sitä, että joku oli miehekäs tai että joku oli mies.
Ja miehet vuorostaan ihailivat Fannyn kovia ja miehekkäitä otteita. Tämä oltiin todettu sen jälkeen, kun Fanny rupesi harrastamaan kickboxingia ja sen jälkeen Taekwon-dota. Fanny olikin sen näköinen kuin hän olisi Rambon tytär vähintäänkin. Lisäksi lopun säväyksen hoiti Fannyn kasvot, jotka muotoutuivat omituisiin virneisiin, irvistyksiin, mulkaisuihin ja ja pahimpaan eli sarkastiseen kulman kohotukseen.
Silloin Fanny tuijotti minua lähes neutraalilla ilmeellä, mutta se vaihtui äkkiä virneeseen.
"Kappas, Nightwist!" hän vain tokaisi ja nappasi cd:n minulta kuin hyllystä. "Taidanpa lainata."
"Minä näin sen…!" aloitin huutamaan, mutta Fanny lisäsi vauhdilla:
"Ja tuskin kellään on nokan koputtamista, koska muussa tapauksessa se nokka on niskassa."
En vastannut mitään. Annoin Fannyn viedä levyn mukanaan ilkeän virneen kera.
Samapa tuo minulle oli sillä hetkellä. Voisinhan minä aina käydä lainaamassa joltakin kaverilta tai voisin kuunnella radiota. Sieltä tuli kuitenkin jotain raskasta musiikkia välillä.
Lähdin kirjojeni kanssa kotiin päin ja näin miten Fanny seisoi tiskillä sen kirjastotädin kanssa ja nainen vilkutti minulle veikeästi ja minä vilkutin takaisin.
Fanny näytti minulle keskisormea ja kirjastotäti huudahti, että hyi millaista käytöstä.
Fanny tuhahti ja nappasi levynsä ja lampsi kirjastosta nyrkit heiluen uhkaavasti.
Minä jäin portaissa odottamaan, että Fanny juoksisi ohi, mutta Fannypa tuli perässä aivan niskassani.
"Mitä sä haluat?" kysyin ehkä turhankin dramaattisesti.
"Mitä mä mitään haluan…" Fanny sanoi hiljaa ystävällisesti. "Onks vipata kahta euroa?"
Työnsin käteni taskuun, jossa minulla oli viisi euroa kolikoina, mutta en minä sitä Fannylle aikonut sanoa. Ensin halusin tietää mihin hän tällä kertaa rahaa tarvitsi.
"Ei, eikä oiskaan, kun sun syyt on aina niin epäselviä."
"Kuules koukkunokka…" Fanny sihahti, mutta nielaisi lauseensa takaisin. "Tällä kertaa syy on selkee. Mä tarviin kaks euroo eväisiin, kun me mennään Taekki ryhmän kanssa kisaamaan. Vippaa ny, oo niin kiltti veli…"
Fanny katsoi minua anovin silmin ja minä helisyttelin hiljaa euroja taskussani.
Huokaisin syvään ja töytäisin kahden euron kolikon Fannyn käteen. Fanny halasi mua rutistamalla ja kipaisi tiehensä enää sanaakaan sanomatta. Minä lähdin kotia kohti ja näin matkalla Fannyn muutaman muun tytön kanssa, joilla oli isot putkikassit ja toinen roikotti olallaan mustaa vyötä.
Fanny ei huomannut minua ja hän meni tyttöjen kanssa kohti lähikauppaa, joten päättelin Fannyn puhuneen totta. Yleisesti Fanny ei koskaan valehdellut tai ollut epärehellinen. Huijarimainen ja kieroileva tosin. Kaunisteli totuuksia omien sanojensa mukaan.
Kotona isoveljeni Henkka kuunteli musiikkia täysillä stereoilla kuten tavallista.
Sofia tuli itkien koulusta kotiin ja kertoi, että hänen pyöränsä kumit oltiin puhkottu ja kirjoja oltiin revitty. Minä sanoin, että opettajille olisi pitänyt kertoa, mutta silloin Sofia alkoi kirkua niin lujaa kuin pystyi ja juoksi huoneeseensa huutaen jotakin murhaajasta.
Tyypillistä meidän talossa.
Äiti ja isä olivat jossakin työmatkalla tai muuten vain muualla. Normaalia minulle. Olin yleensä se selväjärkisin koko talossa lukuunottamatta ehkä Henkkaa, joka oli vain pinttyneen tavan mukaan aina huudattamassa musiikkia, mutta kuka siitä välittäisi, kun asuimme kaukana keskustasta hienossa omakotitalossa metsän keskellä ilman naapureita.
"Hei! Haluaako joku ruokaa?!" huusin alakerrasta mennessäni keittiöön.
"Tuo voileipiä kahdeksan! Ja iso lasi limsaa!" Henkka huusi huoneestaan jyhkeällä äänellään.
Sofian huoneesta kuului hentoa niiskettä, mutta muuta vastausta ei tullut.
Voitelin leivät Henkalle ja heitin päälle ainakin 500 grammaa keittokinkkua. Itselleni tein kaakaota ja kolme paahtoleipää voilla ja juustolla. Limsan kaadoin viimeiseksi ja lähdin hoippumaan portaita pitkin yläkertaan kantamuksineni.
Alakerrassa oli iso olohuone, keittiö, työhuone, pesuhuone suihkuineen ja saunoineen ja vanhempiemme makuuhuone. He yleensä tulivat aina yöksi ja viikonlopuiksi kotiin.
Yläkerrassa oli jokaisella meillä oma huone ja yksi vessa.
Astuin portaista yläkerran käytävään ja silmäilin puolelta toiselle. Keskellä käytävää aivan portaiden edessä oli vessa, vasemmalla puolella oli Sofian ja Fannyn huoneet ja oikealla minun ja Henkan.
Fannylla oli isoin huone, jossa oli parvekekin. Huoneet oltiin jaettu hieman iän mukaan ja minulla oli toisiksi surkein huone. Sofialla surkein pikku koppero, josta kuulin vollottavaa itkua.
Päätin mennä katsomaan, oliko Sofialla kaikki kunnossa, mutta vein ensin voileivät Henkalle.
Koputin hänen tummanruskeaa puuoveaan, johon oltiin teipeillä liistrattu Marilyn Mansonin kuva ja pari julistetta The Rasmuksesta ja jostakin minulle tuntemattomasta musiikkiyhtyeestä.
"Täh?!" Henkka karjaisi musiikin yli.
"Pitopalvelusta! Toin herran leivät!" vinoilin ja ojensin leivät, kun Henkka ilmestyi ovelleen suu virneessä ja kädessä korvakuulokkeet.
"Heko heko poju…" Henkka totesi ja vilkaisi leipiään. "Missäs Fanny?"
"Taekwon-do kisoissa," huokaisin ja Henkka nyökkäsi turhautuneena.
"Aina siellä mättämättä toisia turpaan…" Henkka murahti. "Ainakin osaa puollustautua… tsau!"
Henkka läiskäsi oven nenäni edessä kiinni ja käänsi musiikin nupit kaakkoon.
Harmittelin sitä, että huoneeni oli äänieristettyä mallia, koska muuten olisin voinut lukea kirjaa ja kuunnella samalla Henkan levyjä. Kävellessäni Sofian ovelle päätin mennä lukemaan kirjaa olohuoneeseen, joka oli aivan Henkan huoneen alapuolella.
"Sofia?" kuiskasin hennosti, vaikka se oli vaikeaa Henkan musiikin yli. "PISTÄ SE TOOSAA PIENEMMÄLLE!!!!!"
Henkka laittoi volyymiä hieman alemmas, jotta pystyi juttelemaan normaalilla äänellä.
"Sofia?" sanoin uudelleen. "Saanko tulla sisään?"
Ei vastausta, mutta avasin oven silti ja astuin Sofian hämärästi valaistuun pikku komeroon.
Sofia istui punasilmäisenä ja niiskuttavana vaaleansinisellä silkkipeitteellään sängyllään ja tähysi pienestä ikkunasta ulos keväiseen säähän.
"Sofia hei…" sanoin hymyillen ja istuin hänen vierelleen. "Kaikki okei?"
Sofia pudisti kovaa päätään ja painoi nenäliinaa nenäänsä vasten.
Purin huultani ja halasin hieman Sofiaa. Hän alkoi itkeä uudelleen ja mutisi hiljaa:
"Ne kaikki vihaa mua… ei musta kukaan välitä… oikeesti, mitä virkaa mulla on…"
Huokaisin hiljaa. Niin tutut lauseet, että rupesin ihan miettimään, koska Sofia oli viimeksi puhunut minulle muustakin kuin ongelmistaan ja koulukiusaamisestaan.
"Älä ny hei viitti…" minä kuiskasin ja halasin häntä hieman enemmän. "Toi ei oo totta. Sä…"
"ON SE!!!" Sofia kirkaisi itku kurkussa ja tönäisi minut pois läheltään.
Minä päästin irti ja hyppäsin taaksepäin sängyllä. Sofia tuijotti minua verestävillä silmillä ja hänen suunsa liikkui hitaasti kuin sanoen jotain hyvin pienellä äänellä.
Kurtistin hieman kulmiani ja nousin sängyltä lähteäkseni, mutta pysähdyin. Sofia painoi päänsä käsiinsä ja hänen olkapäänsä alkoivat nytkähdellä itkun mukana.
Kiersin käteni Sofian ympärille ja halasin häntä voimakkaasti. Sofia oli niin pieni, haavoittuvainen ja hentoinen. Sofia oli kasvanut aina pienenä ja lähes huomaamattomana meidän muiden keskellä. Sofia oli niin hiljainen ja erilainen. Ei Henkan kaltainen älämölö, ei Fannyn kaltainen minä määrään-tyyppi eikä edes minun kaltaiseni vastaan panija.
"Menet sanoon opelle sitten seuraavalle kerralla, jooko?" sanoin Sofialle, joka itki olkaani vasten. "Tälle on pantava piste. Ja jos sinä et sitä tee tiedän erään joka tekee."
Sofia nosti katsettaan minuun ja lopetti itkunsa. Hänen silmissään oli kysyvä ja epäluuloin katse.
"Kuka muka?" Sofia kysyi ihmeen tiukasti.
Virnistin hieman ja Sofia vastasi niukalla hymyllä.
"No Fanny tietenkin!" minä huudahdin. "Se pistää kuule kaikki päreiks, jos sä niin haluut!"
Sofia näytti aprikoivan ja kun Sofia aprikoi hän asetti oikean käden sormensa leukaansa vasten ja tutkaili alaspäin perin kiinnostuneena.
"Ei se varmaan…" Sofia kuiskasi. "Se ei koskaan oo välittänyt musta…"
Purin huulta uudelleen. Olihan se tottakin. Fanny oli aina pitänyt sisartaan ilmana ja tuskin Fannyn kaltainen muka suuri ja mahtava taistelija likaisi vaatteitaan pikku nilkkien takia.
"Minä voin suostutella," sanoin lohdukkeeksi, mutta Sofia pudisti päätään.
"Ei se sua usko. Fanny on niin omapäinen."
Nyökkäsin hieman, mutta päätin pitää kiinni kannastani ja vaatia Fannya perherauhan nimissä hoitelemaan ne kiusanhenget.
Perherauha oli meillä pyhä asia. Se merkitsi sitä, että kaikki tekivät kuten oltiin sovittu ja jos sitä rikkoi oli yleensä seurauksena totaallinen lakko ja toimimattomuus, eli mikään talossa ei sujunut.
Viimeksi sellainen oli ollut, kun minä olin seitsemän, Fanny yhdeksän, Henkka kymmenen ja Sofia neljän. Se johtui siitä, kun Henkka ja Fanny kyllästyivät vanhempien kotiintulo aikoihin ja päättivät, että hehän juoksisivat missä huvittaisi niin kauan kuin huvittaisi.
Minut he ottivat mukaansa ja minä olin siinä iässä, että menin minne käskettiin. Sofia oli liian pieni.
Siitä seurasi sitten sellainen hulabaloo, että tulimme yhdessä kotiin joskus kymmeneltä tai jokainen tuli yksin kotiin joltakin omalta kaverilta. Minusta sellainen oli jännää ja koska vanhemmat tulivat yleensä vasta puolen yön jälkeen kotiin he eivät huomanneet mitään.
Kunnes he äkkäsivät, ettemme olleet tehneet läksyjä, kotitöitä tai käyneet pesulla pitkiin aikoihin.
Tämä ihmetytti vanhempia, mutta me korjasimme asiat viikonloppujen myötä.
Vasta, kun Fanny tuli yhtenä keskiviikko iltana vasta kello yksi kotiin vanhemmat saivat selville pitkän kuulustelun jälkeen mitä oli tapahtunut.
Siitä hyvästä seurasi kotiarestia kolmeksi kuukaudeksi ja kotitöiden ja läksyjen oli parasta olla tehtynä aina, jopa arkena ja sunnuntaina. Mutta mehän emme niitä tehneet ja kodin ruoka, siivous ja pyykkäys alkoivat käydä vähiin. Eli kaikki seisoi.
Sellaista kesti peräsi kuukauden, mutta sitten päätimme yhdessä korjata tilanteen ja hoitaa hommat kotiin, vaikka hammasta purren. Menihän siinä pisteet vanhemmille, mutta ainakin meillä oli ruokaa, puhtaat vaatteet ja kotikin näytti paremmalta ja kotiin saattoi tuoda kavereita kylään silloinkin, kun olimme arestissa, mutta siitä ei koskaan kerrottu vanhemmille.
"Hei…" Sofian hento kuiskaus rikkoi ajatukseni. "Mä lähen nyt Sonjalle, että moi…"
Sofia nousi sängyltä ja lähti huoneestaan minä perässään.
Sofia hyppi portaita alakertaan ja minä laahustin omaan huoneeseeni vihdoinkin lukemaan.
Oli toukokuun kolmastoista päivä ja perjantai. Läksyjä ei ollut tullut nimeksikään ja ne ehtisi hyvin tekemään viikonlopun aikana.
Loikkasin sängylleni ja otin kirjan kirjoituspöydältäni, jonne olin tuonut ne ennen kuin lähdin tekemään eväitä itselleni ja muille. Selailin toista kirjaa tuntien heikon ilmavirran kasvoillani. En kuitenkaan pystynyt lukemaan riviäkään. Jokin häiritsi lukemisrauhaani.
Nousin istumaan ja katsahdin itseäni toisella puolella huonetta olevasta peilistä.
Teini-ikään ehtinyt nuori poika katseli minua pää kallellaan tutkaillen muutamaa pientä finniä. Onneksi en ollut saanut yhtä pahaa aknea kuin Henkka, jolta se oli jo katoamassa. Nimeni oli Heikki ja siitä h:sta minut aina tunnetaan.
Hontelo, hukkapätkä, hintelä, heikko ja hoikka.
H alkuisia kaikki kuten nimenikin. Ja sellainen minä ruumiiltani olinkin. Minua ei sentään oltu rangaistu vielä silmälaseillakin tai jollakin muulla yhtä älyttömällä, vaikka ruumiini oli tarpeeksi älytön ilman mitään muuta.
Se oli joku sukuvika. Minulla ei ruumis ollut mistään kotoisin, Henkka oli kärsinyt pahasta pärstäongelmasta, Sofialla oli pyöreät silmälasit ja Fannylla oli nenä kuin linnulla.
En koskaan olisi pystynyt menemään sanomaan sitä Fannylle suoraan, mutta hänen nenänsä oli koukkumainen, vaikkakin pieni. Fanny muistutti joskus undulaattia.
Siksi kai hän puhuikin niin paljon nokista.
Nostin toisen kirjan syliini ja päätin selata nyt pari sivua. Heittäydyin uudelleen selälleni sänkyyn, kun kirjan välistä tipahti kasvoilleni paperi.
"Mikäs tämä…" nostin paperin ja katsoin sitä kulmat kurtussa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kuule ko tuota ei edes jaksa lukea alkua pitemmälle.
Tietenkii kannattaa jatkaa...:) Kirjoitusvirheitä on, esim pilkkuvirheitä, alussa aikamuodot vähän heittää yms... Mutta tarina vaikuttaa ihan jees, hauskoja ideoita ja huumoria mukana.. esim. "Tyypillistä meidän perheessä", hihhih.. Ainahan ihmisten väliset suhteet on mielenkiintoisia, kun viel tekee ihmisistä tarpeeks erilaisia.
Eli mun mielipide on, että jatka, mutta älä missään tapauksessa tyydy tekstin ensimmäiseen versioon.
Jokaisen lauseen jälkeen ei muuten tarvii alottaa uutta riviä, vaan tee selkeä kappalejako, ja tänne kun kirjoittaa niin mieluiten jättää kappaleiden väliin tyhjän rivin, niin on kivempi lukea.
Kappalejako tyhjine riveineen auttaa meitä laiskoja lukijoita jotka harpomme tarinoita läpi :)
Tarina alkoi kiinnostaa kohdassa jossa huomasin henkilöiden olevan sisarruksia, olisit voinut kertoa heti alkumetreillä asian. Sisarrusten väliset suhteet ja henkilökemiat kiinnostavat aina.
Hiukan oli liirumlaarumia välissä, mutta siitä pääsee kun kirjoittaa tarinan useampaan kertaan tai lukaisee sen ääneen.
Ihan hyvä pätkä, jatka toki.
Joten en tiennyt miten teksti ilmestyy ruudulle.
No, nyt tiedän, joten ensi kerralla yritän ainakin muistaa. :)
-Liian pitkia lauseita (varsinkin alkupuolella)
-Turhaa sanakikkailua
-Häiritseviä kielioppivirheitä (esim. joistain lauseista puuttuu verbi kokonaan!)
-Ruumis = kuolleen ihmisen vartalo
-Tarkenna kirjoitustyyliä
Mielenkiintoisia hahmoja ja hyvät lähtökohdat