Noo tämä on nyt keskeltä tarinaa, joten en tiedä saako siitä mitään tolkkua. Mutta vaikka ei, niin mielellään kuulisin kuitenkin kommenttia, ihan mitä tahansa - kielestä, henkilöistä, dialogeista, jos vaan jotain keksitte!
niin ja sori, tiedän että on pitkä, mutta lukekaa edes neljäsosa..xD
--------------------------------------------
Seuraavana aamuna Tintti oli vähällä nukkua pommiin, eikä syyttä. Hän oli ollut sängyssä vain pari tuntia, kun Pippuri loikkasi hänen kasvoilleen ja herätti hänet. Hänestä tuntui, kuin hän olisi herännyt keskellä yötä, mutta kello näytti jo yli kahdeksaa. Tintti ei voinut uskoa sitä. Oli ihan hämärääkin. Vaivalloisesti hän nosti päätään ja vilkaisi ikkunasta ulos. Harmaa kaatosade. Se oli yksi niistä harvoista aamuista Tintti Haverisen elämässä, jolloin hän olisi halunnut jäädä sänkyyn.
Tintti pukeutui, vetäisi hiuksensa nopeasti kahdelle saparolle ja lähti hiipimään alakertaan. Hän toivoi voivansa livistää ulos kenenkään huomaamatta, mutta narisevat lankkuportaat paljastivat hänet.
”Tintti!” isä huudahti keittiöstä ja tuli käytävään voileipä kädessään.
”Mitä nuo ruokakipot tuolla ulkona ovat? Taasko sinä ruokit koko korttelin elukoita?”
Tintti katsoi isän ohi takaovelle ja muisti Pilven. Mihin se kissa oikein oli kadonnut?
”Tintti!” huudahti puolestaan äiti ja marssi paikalle kädet puuskassa. Äidin muisti pelasi selvästi terävämmin kuin isän, sillä hän kysyi:
”Mitä sinä täällä teet? Eikös sun pitänyt olla Nannalla yötä?”
Tintti huokasi. Hän päätti kertoa saman tien koko jutun. Nannan vanhemmat kuitenkin törmäisivät hänen omiinsa jossain vaiheessa, eikä hänen auttanut keksiä omia versioitaan tapahtuneesta. Hän selitti, kuinka oli lähtenyt Nannan kanssa yömaastoon ja kuinka ponit olivat lähteneet viemään heitä ja Nanna oli pudonnut. Limppu oli hajottanut suitsensa ja juossut talliin riehumaan ja kolistelemaan, niin että Reijo ja Irina olivat heränneet. Sen Tintti tosin jätti kertomatta, miten paniikissa he olivat olleet huomattuaan tyttöjen kadonneen ja löydettyään Limpun juoksentelemassa vapaana täristen ja hiestä märkänä.
Kun Tintti ja Nanna olivat lopulta ilmestyneet metsästä takaisin tallin pihalle, Nanna oli alkanut valittaa kipeää jalkaansa ja Irina ja Reijo olivat päättäneet lähteä viemään häntä kaupunkiin päivystykseen. Samalla Kontiot olivat sitten heittäneet Tintin ja Kenraalin kotiin. Se oli ollut lyhyt mutta hyvin vaivautunut matka.
Tintin ihmeeksi äiti ei suuttunutkaan tarinan loputtua, vaan hyökkäsi halaamaan häntä.
”Voi teitä pieniä hölmöjä! Mitä olisi voinut sattua!”
Isä vain seisoi typertyneen näköisenä keittiön oviaukolla. Veke, joka oli istunut olohuoneen sohvalla rouskuttaen vihreää omenaa ja kuunnellen Tintin kertomusta korvat höröllä, näytti olevan ihan innoissaan.
”Vau, oikea hevosseikkailu, ja vielä Ranta-Pylkkölän metsässä!”
Viereisellä sohvalla istuva Marko pyöritteli silmiään Veken hölmöilylle.
”Oikeasti, ja vielä että Nanna putosi, mutta Sintti pysyi kyydissä? Siskohan on cowboy!”
Tintti yritti mulkaista Vekeä mahdollisimman ilkeästi. Sintti oli Veken käyttämistä haukkumanimistä ärsyttävimpiä. Veken sanojen mukaan nimi ei viitannut pelkästään siihen, että Tintti oli pieni, vaan myös siihen, että hän muistutti varsinkin suuttuessaan pientä sätkivää kalaa.
”No niin, cowboyt”, isä sanoi nopeasti huomatessaan tappelun olevan lähellä, ”te myöhästytte pian koulusta!”
Tämä sai kolmikon liikkeelle ja hiljensi Veken. Tintti olisi kuitenkin voinut vannoa, että Veke virnisteli hänelle koko ajan hänen selkänsä takana.
Nanna ei tullut kouluun sinä päivänä eikä vastannut tekstiviesteihin. Tintistä oli surkeaa istua tunneilla yksin, varsinkin, kun väsytti ja ulkona satoi. Tintti haukotteli puolet ajasta aamupäivän tunneilla eikä muistanut niistä jälkeenpäin mitään.
Ruokailun jälkeen Nannasta ei vieläkään ollut kuulunut mitään, ja Tintti alkoi huolestua. Olikohan hänen jalkansa tosiaan murtunut? Mutta miksei hän ilmoittanut mitään? Ainahan Nanna kertoi Tintille kaiken, ja heti ensimmäisenä, ja eilenkin he olivat olleet metsässä yhdessä, tietenkin Nannan pitäisi kertoa. Ei kai hän ollut suuttunut Tintille? Mutta mistä muka? Nanna saattoi kyllä suuttua aika helpostikin. Tai sitten... Entä jos hänelle oli sattunut jotain pahempaa? Tintti alkoi pureskella kynsiään. Viimeinen tunti kahdestatoista yhteen oli pelkkää piinaa. Tintti ei pystynyt odottamaan enää hetkeäkään, hänen oli saatava tietää, mitä oli tekeillä.
Sade ei ollut hälvennyt koulupäivän aikana. Tintti oli pyöräillyt koululle aamulla, koska oli ollut vähällä myöhästyä, mutta oli ottanut sateenvarjon mukaansa ja ajatellut taluttavansa pyörän takaisin. Nyt hän ei kuitenkaan jaksanut välittää kastumisesta tai koko typerästä sateesta. Hän jätti sateenvarjon reppuun, nousi pyörän selkään ja polki Kontioille ennätysajassa.
Irina tuli avaamaan oven. Hänellä oli tummat silmänaluset, ja hänen luonnonkiharat tummat hiuksensa olivat pahasti takussa. Kaiken kaikkiaan hän näytti surkealta. Tinttiä kadutti eilinen niin paljon, että hän olisi voinut itkeä.
”Onko Nanna...”
”Nanna on kunnossa, kiitos vain. Jalka kipsissä.”
Tintti ei saanut selvää, oliko Irina vihainen hänelle vai vain väsynyt. Entä jos Irina ajatteli, että kaikki oli Tintin syytä? Että Tintti oli pakottanut Nannan lähtemään?
”Kuule Tintti...”
Irina huokaisi ja katsoi nyt Tinttiä ystävällisesti, mutta surullisesti.
”Olen tosi pahoillani koko jutusta. Mutta... Nanna ei nyt jaksa nähdä ketään.”
”Mutta...”
”Varmasti voitte tavata vähän myöhemmin. Nanna tulee jo huomenna kouluun.”
Tintti nyökkäsi onnettomana ja mumisi jotain hyvästiksi ennen kuin lähti.
Pyöräillessään takaisin Tintti oli entistäkin enemmän sekaisin. Mitä tuo nyt oikein tarkoitti? Eikö Nanna tosiaan halunnut nähdä häntä? Vai oliko Irina vain päättänyt niin? Ei huvittanut ollenkaan mennä hoitamaan eläimiä. Ei huvittanut yhtään mikään.
Marko oli herännyt aamulla tuntien itsensä sairaaksi. Joka paikkaa jomotti, ja huuli oli turvonnut. Ihme kyllä hän oli sentään herännyt sängystä eikä lattialta. Hänen levottomat unensa tuntuivat nyt etäisiltä ja harmittomilta, mutta sen sijaan ajatukset Elinasta alkoivat häiritä häntä heti hänen avattuaan silmänsä. Vatsassa muljahteli, kun hän ajatteli, että hänen täytyisi mennä kouluun. Elina ja hänen uudet kaverinsa olivat varmaan kertoneet jo koko koululle, miten Marko oli jätetty hölmönä seisomaan aukion keskelle. Markoa nolotti enemmän kuin suretti, mutta surettikin kyllä paljon.
Koulussa Marko vältteli kaikkien katseita ja sulkeutui välituntisin vessaan tai kävi kylällä. Vaikka hän piti katseensa maassa, Elina ei silti jättänyt häntä rauhaan. Marko kuuli hänen nauravan helmeilevää nauruaan tai vitsailevan yhdeksäsluokkalaisten poikien kanssa. Hän tunsi tytön hiusten tuoksun nenässään, kun tämä käveli ohi, ja näki silloin tällöin sivusilmällä vilauksen hänen pienistä jaloistaan ja kapeista sääristään, joita hän usein piti ristissä seisoessaan.
Marko oli suunnattoman helpottunut päästessään pois koulusta. Kun tunti loppui viittä vaille kolme, hän oli kolmelta jo kaukana keskustan laidalla. Sitten hän alkoikin hidastaa vauhtiaan. Mihin hänellä muka oli niin kiire? Mitä tekemistä hänellä kotonakaan olisi? Kaikenlaiset kysymykset pyörivät Markon päässä, eikä ajattelemisesta tullut mitään.
Marko ei juuri katsellut ympärilleen kävellessään. Hän ei kääntänyt päätään edes Rinnekioskia ohittaessaan eikä huomannut Vekeä ja J.K.:ta, jotka istuivat sateelta suojassa kioskikopissa syöden ranskalaisia ja jäätelöä.
Veken tiistai oli ollut harvinaisen tylsä. Koulussa ei ollut tapahtunut mitään mielenkiintoista, kuten ei edellisenäkään päivänä Hiiren fysiikantunnin jälkeen. Uudet luokkakaverit vaikuttivat aika nössöiltä. Suurin osa oli sivukylien porukkaa, eivätkä he yrittäneetkään tutustua keneenkään ja katsoivat Vekeä kieroon, kun tämä yritti tehdä tuttavuutta. Henkka oli sitä mieltä, että yläasteella kuuluikin olla hieman hiljainen ja koppava, ei ujo, mutta itsenäinen ja cool. Sellainen omalaatuinen jätkä, joka kulki pipo silmillä jos oli hoppari tai sitten nahkatakki liehuen jos oli hevari. Piti näyttää siltä, että touhusi jotain omia bisneksiään ja liikkui koulun ulkopuolella ihan omissa porukoissaan. Veke ei käsittänyt sellaista. Hänen täytyisi haravoida myös rinnakkaisluokat ja etsiä hauskoja ja avoimia tyyppejä.
Kaikki uudet opettajat kutsuivat Vekeä nimellä Veikko, vaikka hän oli alleviivannut oppilastietolomakkeeseensa Veken ja kirjoittanut oikean nimensä vain pienellä sulkuihin. Joka ainoan tunnin alussa hänen täytyi vakuuttaa opettajalle, ettei todellakaan aikoisi vastata nimeen Veikko. Historianopettaja, Annikki-täti, oli pahin. Ensimmäisen tunnin alussa tiistai-iltapäivällä Annikki-täti oli jauhanut viisi minuuttia siitä, kuinka oli aina kutsunut Vekeä Veikoksi ja kuinka Veikko oli hieno perinteinen suomalainen nimi, jota täytyisi kunnioittaa. Sitten hän oli vielä seuraavat kymmenen minuuttia selittänyt, kuinka tosiaankin oli aina kutsunut rakasta sisarentyttärenpoikaansa Veikoksi, silloinkin kun tämä oli ollut pieni vauva ja puhallellut sylkikuplia ja niin edelleen. Sivukylien nössöt olivat katsoneet Vekeä silmät ammollaan pullonpohjalasiensa takaa ja takapenkin minihametytöt olivat kikattaneet. Vekestä alkoi tuntua, että hän oli joutunut kaikkein surkeimmalle luokalle koko koulussa.
Kolmen jälkeen Veke oli pyöräillyt kaatosateessa suoraan rinnekioskille, tunkeutunut läpimärkänä sisälle ja heittänyt kuraisen reppunsa tiskin alle. J.K. oli odottanut hänen tuloaan ja paistanut valmiiksi kasan ranskalaisia sekä ottanut hieman jäätelöä sulamaan. Veken ei tarvinnut mainita poikkeuksellisen epäonnistunutta koulupäiväänsä. J.K. sanoi, että sadepäivinä kaiken oli tapana mennä huonosti, ja että hän oli aavistanutkin Veken kaipaavan jonkin sortin piristystä. Yhdestä asiasta J.K. ja Veke olivat samaa mieltä: hyvä ruoka auttoi aina. Kun Marko käveli kioskin ohi rinnettä ylöspäin, Veke oli juuri tunkenut suuhunsa valtavan läjän pehmenneessä vaniljajäätelössä dipattuja ranskalaisia.
”Mitäs tämä nyt on”, J.K. sanoi nyökäten Markoon päin samalla, kun ripotteli hieman lisää suolaa ranskalaisten päälle.
”Veli laahustaa kylmässä sateessa, ja toinen mässyttää herkkuja sisällä eikä edes tervehdi.”
Vekellä meni hetki, ennen kuin sai ranskalaiset pureskeltua edes välttävästi ja nielaistua.
”En mä pystynyt sanomaan sille mitään, kun oli suu täynnä ruokaa.”
”Suu täynnä ruokaa ei ole ennen estänyt sua puhumasta”, J.K. sanoi.
”Kuten ei kyllä mikään muukaan”, hän lisäsi.
J.K. ei saarnannut eikä puhunut vakavasti, kunhan vähän huomautteli. Hänestä oli outoa, että Vekellä oli melko etäiset välit sisaruksiinsa, vaikka kaveerasi niin hyvin kaikkien muiden kanssa.
”Ei Marko näe eikä kuule mitään, kun se kävelee tuolla tavalla. Turha sille huutaakaan. Hermostuu vielä”, Veke sanoi ja alkoi pyörittää paria uutta ranskalaista jäätelömönjässä.
J.K. kohautti olkapäitään.
”Ettei sillä vain olisi tavallistakin enemmän murheita? Aamullakin se meni tästä ohi vasta yhdeksän aikoihin, eikä edes kiirehtinyt, melkeinpä hidasteli... Vaikka eihän se koskaan yleensä mene myöhässä kouluun.”
Veke nosti katseensa jäätelökupista ja katsoi harmaalle tielle, jossa ei näkynyt enää vilahdustakaan Markosta. Jos Markolla oli tavallista enemmän murheita, ei Veke niistä kuitenkaan saisi tietää. Veke ei ollut mikään ajatustenlukija, eivätkä Markon huolet häntä kummemmin kiinnostaneetkaan. Marko eli omaa elämäänsä ja Veke omaansa, ja niin oli parasta. Jos he puhuivat jostain tai tekivät jotain yhdessä, he alkoivat todennäköisesti vain tapella, koska olivat aina eri mieltä joka asiasta. Marko ei ottanut Vekeä tosissaan. Jostain syystä Tintti ja Marko tulivat kohtuullisen hyvin toimeen, vaikka Tintti nyt ainakin oli sellainen, ettei häntä voinut ottaa ollenkaan vakavasti. Tintti oli ihan kakara.
Äiti ja isä olivat joskus selittäneet, että olivat halunneet sisarusten syntyvän lähekkäin, jotta näillä olisi seuraa toisistaan. He sanoivat, että vaikka perheessä olisi viisi lasta, nämä tuskin kuitenkaan leikkisivät keskenään, jos olivat liian eri-ikäisiä. Marko, Veke ja Tintti olivatkin kyllä leikkineet yhdessä, kun olivat olleet pieniä. Tintti oli ollut hyvää vauhtia kehittymässä kunnon poikatytöksi, kunnes Nanna oli astunut kuvioihin ja tehnyt hänestä barbeilla leikkivän, hevosia hyysäävän pikkuprinsessan. Marko oli aika pitkään pyörinyt samoissa porukoissa kuin Veke, mutta lopulta veljeksistä oli tullut liian erilaisia. Äidin ja isän suunnitelma oli mennyt pahasti pieleen. Sisarukset olivat kyllä melkein saman ikäisiä, mutta kuitenkin aivan kuin eri planeetoilta.
-------------------
niin ja sori, tiedän että on pitkä, mutta lukekaa edes neljäsosa..xD
--------------------------------------------
Seuraavana aamuna Tintti oli vähällä nukkua pommiin, eikä syyttä. Hän oli ollut sängyssä vain pari tuntia, kun Pippuri loikkasi hänen kasvoilleen ja herätti hänet. Hänestä tuntui, kuin hän olisi herännyt keskellä yötä, mutta kello näytti jo yli kahdeksaa. Tintti ei voinut uskoa sitä. Oli ihan hämärääkin. Vaivalloisesti hän nosti päätään ja vilkaisi ikkunasta ulos. Harmaa kaatosade. Se oli yksi niistä harvoista aamuista Tintti Haverisen elämässä, jolloin hän olisi halunnut jäädä sänkyyn.
Tintti pukeutui, vetäisi hiuksensa nopeasti kahdelle saparolle ja lähti hiipimään alakertaan. Hän toivoi voivansa livistää ulos kenenkään huomaamatta, mutta narisevat lankkuportaat paljastivat hänet.
”Tintti!” isä huudahti keittiöstä ja tuli käytävään voileipä kädessään.
”Mitä nuo ruokakipot tuolla ulkona ovat? Taasko sinä ruokit koko korttelin elukoita?”
Tintti katsoi isän ohi takaovelle ja muisti Pilven. Mihin se kissa oikein oli kadonnut?
”Tintti!” huudahti puolestaan äiti ja marssi paikalle kädet puuskassa. Äidin muisti pelasi selvästi terävämmin kuin isän, sillä hän kysyi:
”Mitä sinä täällä teet? Eikös sun pitänyt olla Nannalla yötä?”
Tintti huokasi. Hän päätti kertoa saman tien koko jutun. Nannan vanhemmat kuitenkin törmäisivät hänen omiinsa jossain vaiheessa, eikä hänen auttanut keksiä omia versioitaan tapahtuneesta. Hän selitti, kuinka oli lähtenyt Nannan kanssa yömaastoon ja kuinka ponit olivat lähteneet viemään heitä ja Nanna oli pudonnut. Limppu oli hajottanut suitsensa ja juossut talliin riehumaan ja kolistelemaan, niin että Reijo ja Irina olivat heränneet. Sen Tintti tosin jätti kertomatta, miten paniikissa he olivat olleet huomattuaan tyttöjen kadonneen ja löydettyään Limpun juoksentelemassa vapaana täristen ja hiestä märkänä.
Kun Tintti ja Nanna olivat lopulta ilmestyneet metsästä takaisin tallin pihalle, Nanna oli alkanut valittaa kipeää jalkaansa ja Irina ja Reijo olivat päättäneet lähteä viemään häntä kaupunkiin päivystykseen. Samalla Kontiot olivat sitten heittäneet Tintin ja Kenraalin kotiin. Se oli ollut lyhyt mutta hyvin vaivautunut matka.
Tintin ihmeeksi äiti ei suuttunutkaan tarinan loputtua, vaan hyökkäsi halaamaan häntä.
”Voi teitä pieniä hölmöjä! Mitä olisi voinut sattua!”
Isä vain seisoi typertyneen näköisenä keittiön oviaukolla. Veke, joka oli istunut olohuoneen sohvalla rouskuttaen vihreää omenaa ja kuunnellen Tintin kertomusta korvat höröllä, näytti olevan ihan innoissaan.
”Vau, oikea hevosseikkailu, ja vielä Ranta-Pylkkölän metsässä!”
Viereisellä sohvalla istuva Marko pyöritteli silmiään Veken hölmöilylle.
”Oikeasti, ja vielä että Nanna putosi, mutta Sintti pysyi kyydissä? Siskohan on cowboy!”
Tintti yritti mulkaista Vekeä mahdollisimman ilkeästi. Sintti oli Veken käyttämistä haukkumanimistä ärsyttävimpiä. Veken sanojen mukaan nimi ei viitannut pelkästään siihen, että Tintti oli pieni, vaan myös siihen, että hän muistutti varsinkin suuttuessaan pientä sätkivää kalaa.
”No niin, cowboyt”, isä sanoi nopeasti huomatessaan tappelun olevan lähellä, ”te myöhästytte pian koulusta!”
Tämä sai kolmikon liikkeelle ja hiljensi Veken. Tintti olisi kuitenkin voinut vannoa, että Veke virnisteli hänelle koko ajan hänen selkänsä takana.
Nanna ei tullut kouluun sinä päivänä eikä vastannut tekstiviesteihin. Tintistä oli surkeaa istua tunneilla yksin, varsinkin, kun väsytti ja ulkona satoi. Tintti haukotteli puolet ajasta aamupäivän tunneilla eikä muistanut niistä jälkeenpäin mitään.
Ruokailun jälkeen Nannasta ei vieläkään ollut kuulunut mitään, ja Tintti alkoi huolestua. Olikohan hänen jalkansa tosiaan murtunut? Mutta miksei hän ilmoittanut mitään? Ainahan Nanna kertoi Tintille kaiken, ja heti ensimmäisenä, ja eilenkin he olivat olleet metsässä yhdessä, tietenkin Nannan pitäisi kertoa. Ei kai hän ollut suuttunut Tintille? Mutta mistä muka? Nanna saattoi kyllä suuttua aika helpostikin. Tai sitten... Entä jos hänelle oli sattunut jotain pahempaa? Tintti alkoi pureskella kynsiään. Viimeinen tunti kahdestatoista yhteen oli pelkkää piinaa. Tintti ei pystynyt odottamaan enää hetkeäkään, hänen oli saatava tietää, mitä oli tekeillä.
Sade ei ollut hälvennyt koulupäivän aikana. Tintti oli pyöräillyt koululle aamulla, koska oli ollut vähällä myöhästyä, mutta oli ottanut sateenvarjon mukaansa ja ajatellut taluttavansa pyörän takaisin. Nyt hän ei kuitenkaan jaksanut välittää kastumisesta tai koko typerästä sateesta. Hän jätti sateenvarjon reppuun, nousi pyörän selkään ja polki Kontioille ennätysajassa.
Irina tuli avaamaan oven. Hänellä oli tummat silmänaluset, ja hänen luonnonkiharat tummat hiuksensa olivat pahasti takussa. Kaiken kaikkiaan hän näytti surkealta. Tinttiä kadutti eilinen niin paljon, että hän olisi voinut itkeä.
”Onko Nanna...”
”Nanna on kunnossa, kiitos vain. Jalka kipsissä.”
Tintti ei saanut selvää, oliko Irina vihainen hänelle vai vain väsynyt. Entä jos Irina ajatteli, että kaikki oli Tintin syytä? Että Tintti oli pakottanut Nannan lähtemään?
”Kuule Tintti...”
Irina huokaisi ja katsoi nyt Tinttiä ystävällisesti, mutta surullisesti.
”Olen tosi pahoillani koko jutusta. Mutta... Nanna ei nyt jaksa nähdä ketään.”
”Mutta...”
”Varmasti voitte tavata vähän myöhemmin. Nanna tulee jo huomenna kouluun.”
Tintti nyökkäsi onnettomana ja mumisi jotain hyvästiksi ennen kuin lähti.
Pyöräillessään takaisin Tintti oli entistäkin enemmän sekaisin. Mitä tuo nyt oikein tarkoitti? Eikö Nanna tosiaan halunnut nähdä häntä? Vai oliko Irina vain päättänyt niin? Ei huvittanut ollenkaan mennä hoitamaan eläimiä. Ei huvittanut yhtään mikään.
Marko oli herännyt aamulla tuntien itsensä sairaaksi. Joka paikkaa jomotti, ja huuli oli turvonnut. Ihme kyllä hän oli sentään herännyt sängystä eikä lattialta. Hänen levottomat unensa tuntuivat nyt etäisiltä ja harmittomilta, mutta sen sijaan ajatukset Elinasta alkoivat häiritä häntä heti hänen avattuaan silmänsä. Vatsassa muljahteli, kun hän ajatteli, että hänen täytyisi mennä kouluun. Elina ja hänen uudet kaverinsa olivat varmaan kertoneet jo koko koululle, miten Marko oli jätetty hölmönä seisomaan aukion keskelle. Markoa nolotti enemmän kuin suretti, mutta surettikin kyllä paljon.
Koulussa Marko vältteli kaikkien katseita ja sulkeutui välituntisin vessaan tai kävi kylällä. Vaikka hän piti katseensa maassa, Elina ei silti jättänyt häntä rauhaan. Marko kuuli hänen nauravan helmeilevää nauruaan tai vitsailevan yhdeksäsluokkalaisten poikien kanssa. Hän tunsi tytön hiusten tuoksun nenässään, kun tämä käveli ohi, ja näki silloin tällöin sivusilmällä vilauksen hänen pienistä jaloistaan ja kapeista sääristään, joita hän usein piti ristissä seisoessaan.
Marko oli suunnattoman helpottunut päästessään pois koulusta. Kun tunti loppui viittä vaille kolme, hän oli kolmelta jo kaukana keskustan laidalla. Sitten hän alkoikin hidastaa vauhtiaan. Mihin hänellä muka oli niin kiire? Mitä tekemistä hänellä kotonakaan olisi? Kaikenlaiset kysymykset pyörivät Markon päässä, eikä ajattelemisesta tullut mitään.
Marko ei juuri katsellut ympärilleen kävellessään. Hän ei kääntänyt päätään edes Rinnekioskia ohittaessaan eikä huomannut Vekeä ja J.K.:ta, jotka istuivat sateelta suojassa kioskikopissa syöden ranskalaisia ja jäätelöä.
Veken tiistai oli ollut harvinaisen tylsä. Koulussa ei ollut tapahtunut mitään mielenkiintoista, kuten ei edellisenäkään päivänä Hiiren fysiikantunnin jälkeen. Uudet luokkakaverit vaikuttivat aika nössöiltä. Suurin osa oli sivukylien porukkaa, eivätkä he yrittäneetkään tutustua keneenkään ja katsoivat Vekeä kieroon, kun tämä yritti tehdä tuttavuutta. Henkka oli sitä mieltä, että yläasteella kuuluikin olla hieman hiljainen ja koppava, ei ujo, mutta itsenäinen ja cool. Sellainen omalaatuinen jätkä, joka kulki pipo silmillä jos oli hoppari tai sitten nahkatakki liehuen jos oli hevari. Piti näyttää siltä, että touhusi jotain omia bisneksiään ja liikkui koulun ulkopuolella ihan omissa porukoissaan. Veke ei käsittänyt sellaista. Hänen täytyisi haravoida myös rinnakkaisluokat ja etsiä hauskoja ja avoimia tyyppejä.
Kaikki uudet opettajat kutsuivat Vekeä nimellä Veikko, vaikka hän oli alleviivannut oppilastietolomakkeeseensa Veken ja kirjoittanut oikean nimensä vain pienellä sulkuihin. Joka ainoan tunnin alussa hänen täytyi vakuuttaa opettajalle, ettei todellakaan aikoisi vastata nimeen Veikko. Historianopettaja, Annikki-täti, oli pahin. Ensimmäisen tunnin alussa tiistai-iltapäivällä Annikki-täti oli jauhanut viisi minuuttia siitä, kuinka oli aina kutsunut Vekeä Veikoksi ja kuinka Veikko oli hieno perinteinen suomalainen nimi, jota täytyisi kunnioittaa. Sitten hän oli vielä seuraavat kymmenen minuuttia selittänyt, kuinka tosiaankin oli aina kutsunut rakasta sisarentyttärenpoikaansa Veikoksi, silloinkin kun tämä oli ollut pieni vauva ja puhallellut sylkikuplia ja niin edelleen. Sivukylien nössöt olivat katsoneet Vekeä silmät ammollaan pullonpohjalasiensa takaa ja takapenkin minihametytöt olivat kikattaneet. Vekestä alkoi tuntua, että hän oli joutunut kaikkein surkeimmalle luokalle koko koulussa.
Kolmen jälkeen Veke oli pyöräillyt kaatosateessa suoraan rinnekioskille, tunkeutunut läpimärkänä sisälle ja heittänyt kuraisen reppunsa tiskin alle. J.K. oli odottanut hänen tuloaan ja paistanut valmiiksi kasan ranskalaisia sekä ottanut hieman jäätelöä sulamaan. Veken ei tarvinnut mainita poikkeuksellisen epäonnistunutta koulupäiväänsä. J.K. sanoi, että sadepäivinä kaiken oli tapana mennä huonosti, ja että hän oli aavistanutkin Veken kaipaavan jonkin sortin piristystä. Yhdestä asiasta J.K. ja Veke olivat samaa mieltä: hyvä ruoka auttoi aina. Kun Marko käveli kioskin ohi rinnettä ylöspäin, Veke oli juuri tunkenut suuhunsa valtavan läjän pehmenneessä vaniljajäätelössä dipattuja ranskalaisia.
”Mitäs tämä nyt on”, J.K. sanoi nyökäten Markoon päin samalla, kun ripotteli hieman lisää suolaa ranskalaisten päälle.
”Veli laahustaa kylmässä sateessa, ja toinen mässyttää herkkuja sisällä eikä edes tervehdi.”
Vekellä meni hetki, ennen kuin sai ranskalaiset pureskeltua edes välttävästi ja nielaistua.
”En mä pystynyt sanomaan sille mitään, kun oli suu täynnä ruokaa.”
”Suu täynnä ruokaa ei ole ennen estänyt sua puhumasta”, J.K. sanoi.
”Kuten ei kyllä mikään muukaan”, hän lisäsi.
J.K. ei saarnannut eikä puhunut vakavasti, kunhan vähän huomautteli. Hänestä oli outoa, että Vekellä oli melko etäiset välit sisaruksiinsa, vaikka kaveerasi niin hyvin kaikkien muiden kanssa.
”Ei Marko näe eikä kuule mitään, kun se kävelee tuolla tavalla. Turha sille huutaakaan. Hermostuu vielä”, Veke sanoi ja alkoi pyörittää paria uutta ranskalaista jäätelömönjässä.
J.K. kohautti olkapäitään.
”Ettei sillä vain olisi tavallistakin enemmän murheita? Aamullakin se meni tästä ohi vasta yhdeksän aikoihin, eikä edes kiirehtinyt, melkeinpä hidasteli... Vaikka eihän se koskaan yleensä mene myöhässä kouluun.”
Veke nosti katseensa jäätelökupista ja katsoi harmaalle tielle, jossa ei näkynyt enää vilahdustakaan Markosta. Jos Markolla oli tavallista enemmän murheita, ei Veke niistä kuitenkaan saisi tietää. Veke ei ollut mikään ajatustenlukija, eivätkä Markon huolet häntä kummemmin kiinnostaneetkaan. Marko eli omaa elämäänsä ja Veke omaansa, ja niin oli parasta. Jos he puhuivat jostain tai tekivät jotain yhdessä, he alkoivat todennäköisesti vain tapella, koska olivat aina eri mieltä joka asiasta. Marko ei ottanut Vekeä tosissaan. Jostain syystä Tintti ja Marko tulivat kohtuullisen hyvin toimeen, vaikka Tintti nyt ainakin oli sellainen, ettei häntä voinut ottaa ollenkaan vakavasti. Tintti oli ihan kakara.
Äiti ja isä olivat joskus selittäneet, että olivat halunneet sisarusten syntyvän lähekkäin, jotta näillä olisi seuraa toisistaan. He sanoivat, että vaikka perheessä olisi viisi lasta, nämä tuskin kuitenkaan leikkisivät keskenään, jos olivat liian eri-ikäisiä. Marko, Veke ja Tintti olivatkin kyllä leikkineet yhdessä, kun olivat olleet pieniä. Tintti oli ollut hyvää vauhtia kehittymässä kunnon poikatytöksi, kunnes Nanna oli astunut kuvioihin ja tehnyt hänestä barbeilla leikkivän, hevosia hyysäävän pikkuprinsessan. Marko oli aika pitkään pyörinyt samoissa porukoissa kuin Veke, mutta lopulta veljeksistä oli tullut liian erilaisia. Äidin ja isän suunnitelma oli mennyt pahasti pieleen. Sisarukset olivat kyllä melkein saman ikäisiä, mutta kuitenkin aivan kuin eri planeetoilta.
-------------------
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ei hassumpaa. Ei ollenkaan.
Nimissä menin vain vähän sekaisin, mutta lopussa aloin tajuta, että missä mennään.
Lisäksi Tintti tytön nimenä kumastutti hetken, mutta sitten se alkoi jotenkin sopia.
Olisi mukava lukea lisääkin. Tämä oli sellainen mukavasti muotoiltu tarina. Hiukka nopeatempoinen, mutta siitäkin pääsee nopeasti eroon. Ehdottomasti kannattaa jatkaa. Tuo vaikutti kiinnostavalta.
Olen itsekin huomannut, että helposti kirjoitan liian nopeatempoisesti.. Ehkä se on joku juttu, että haluaa saada tarinan mahd. nopeesti kasaan.. Täytyy koittaa muokata ja "hidastaa" vähäsen.:)
Se korjaantuu kyllä, omalla kokemuksella. Täytyy vain kuvailla enemmän ja pysäyttää asiat, vaikka mieli tekisi juosta niin lujaa kuin pystyy. ;)
Tarina on kiva, en varmasti ollut kohderyhmää joten en sisältöön siltä osin puutu.
Henkilöistä sain ihan selkeän kuvan, samoin tapahtumat etenivat luontevasti. Kirjoitus asussa oli jotain korjaamista. Kirjoitusvirheisiin en sinällään puutu koska kielioppi ei ole vahvin alani, mutta lukiessa huomasin tekstissä pientä kankeutta.
Laitan tähän pari lausetta ja kuinka itse ne kirjoittaisin.
"Oli ihan hämärääkin."
Oli vielä hämärääkin.
"Tintti yritti mulkaista Vekeä mahdollisimman ilkeästi."
Tintti yritti mulkaista Vekeä ilkeästi.
"Nanna ei tullut kouluun sinä päivänä eikä vastannut tekstiviesteihin. Tintistä oli surkeaa istua tunneilla yksin, varsinkin, kun väsytti ja ulkona satoi."
Nanna ei tullut kouluun, eikä vastannut viesteihin. Oli surkea istua tunneilla yksin, kun väsytti ja ulkona satoi.
Jostain syystä haluan kokeilla muuttaa tämän kappaleen. Romantikko minussa heräsi. :)
"Koulussa Marko vältteli kaikkien katseita ja sulkeutui välituntisin vessaan tai kävi kylällä. Vaikka hän piti katseensa maassa, Elina ei silti jättänyt häntä rauhaan. Marko kuuli hänen nauravan helmeilevää nauruaan tai vitsailevan yhdeksäsluokkalaisten poikien kanssa. Hän tunsi tytön hiusten tuoksun nenässään, kun tämä käveli ohi, ja näki silloin tällöin sivusilmällä vilauksen hänen pienistä jaloistaan ja kapeista sääristään, joita hän usein piti ristissä seisoessaan. "
Marko vältteli katseita, sulkeutui välitunniksi vessaan tai katosi kaupungille. Elina ei jättänyt Markoa rauhaan vaikka tämä yritti vältellä tytön katsetta. Elinan nauru tämän vitsaillessa ysin poikien kanssa, sai Markon muistamaan tytön hiusten tuoksun.
No ehkä noista oli jotain apua. Tuollaista fiksausta hiukan, ja luulen että tarinan voisi lähettää esim. Sinä Minän sivuille.
Täytyy joo miettiä tuota kirjotusasua vielä.. Kiitos paljon ehdotuksista!
Taidan vaan olla tosi itsepäinen tekstini suhteen (??). Ainakin pari kohtaa noista kun on sellaisia, että en millään haluaisi muuttaa..;)
"Oli ihan hämärääkin" -tämä taitaa johtua siitä, että kuvittelen kirjoittaessani kirjoittavani aina jonkun näkökulmasta - nyt Tintin - ja Tintti haluu aina käyttää sanaa "ihan".. Aika typerää varmaan, mutta en vaan pysty muuttamaan tuota.
Samoin minusta tuntuu, että hän yrittää mulkaista "MAHDOLLISIMMAN ilkeästi" eikä vain ilkeästi.
Voivoi. Minä kun LUULIN kirjoittavani suhteellisen pelkistettyä tekstiä. Ja kuitenkin sieltä löytyy tuollaisia ylimääräisyyksiä, joita en sitten osaa poistaakaan..:P
Mutta noita muita mainitsemiasi kohtia lupaan harkita. Kiitos vielä kerran!
tossa on varmasti mielipide eroja, itse taas pidin juuri näistä "mahdollisimman ilkeästi" ym. ilmasumuodoista jota käytit, kaikki pitävät niin erityyleistä :)
esimerkiksi tuo mahdollisimman ilkeästi kuulosti paremmalta tässä tapauksessa kuin pelkkä ilkeästi. Ne on sisaruksia, joten... näh, en osaa selittää, mutta se sointui mielestäni tuohon.
Tuosta ihan-sanasta, niin omilla hahmoillani on paha tapa taas puhua luontevasti, eli heillä puhetyyli ja muu elehdintä kertoo luonteen paremmin kuin se, että kuvailisin heidät läpi kotaisin ja luonnetta myöten. En sitten tiedä miten se toimii. Pitäisi laittaa tänne näytille, niin saisi ehkä paremmin palautetta. X)
Toinen pätkä tätä samaa. Mutta edelleen kaivataan kaikenlaista kommenttia! Nyt olisi hyvä aika sanoa suoraan, sillä tekstiä alkaa olemaan kasassa huolestuttavan paljon, ja olisi kiva tietää, miltä se muiden silmään näyttää..:)
--------------------------
Sade vain tiheni päivän edetessä, mutta se ei estänyt Tinttiä lähtemästä pitkälle lenkille Kenraalin kanssa. Hän oli tullut siihen tulokseen, että vanha koira tarvitsi ennen kaikkea paljon vaihtelua ja aktiviteettia piristyäkseen, ja juuri nyt hän tunsi itsekin olevansa piristyksen tarpeessa. Oli kaatosade tai ei, Tintti ja Kenraali lähtisivät metsään lenkille ja etsisivät uusia reittejä. Tosin Ranta-Pylkkölään Tintti ei kyllä menisi. Siitä metsästä hän oli saanut tarpeekseen pitkäksi aikaa, eikä uskonut Kenraalinkaan haluavan sinne enää.
Tintti kaivoi sadetakkinsa naulakosta ja lainasi - tosin kysymättä - Veken kalastajanhattua. Kenraali istui jo ulko-oven edessä odottamassa.
”Yli-innokas hölmö. Odota nyt, kun mä etsin vielä saappaat.”
Tintti vilkaisi Kenraalin tassuja. Ne olivat karvaiset ja toistaiseksi puhtaat. Pitäisikö laittaa koirallekin kumisaappaat? Tintti hymyili itsekseen ajatukselle Kenraalista nolona pienissä punaisissa saappaissa. Sitten hän alkoi etsiä kaapista omiaan, sinisiä, mutta niitä ei näkynyt missään. Yhden hyllyn nurkasta hän löysi vanhat ratsastussaappaansa, jotka olivatkin olleet kadoksissa vähän aikaa. Tintti veti ne esille ja tarkasteli mustia kumisaappaita kriittisesti. Ne olivat jo aikaa sitten harmaantuneet ja menettäneet kiiltonsa. Vuoraukset olivat hieman repeilleet yläreunasta ja toisen saappaan pohjassa oli reikä. Taisivat ne olla jo hiukan pienetkin. Ne olivat Tintin ensimmäiset ja ainoat ratsastussaappaat, mutta ei niistä juuri hyötyä enää ollut.
Ratsastussaappaat erosivat tavallisista saappaista siinä, että ne olivat tiukemmat ja pysyivät napakasti jalassa. Niiden oli tarkoitus tukea nilkkaa ja pitää jalka suorana ratsastaessa. Tintti ei ollut mikään huippuratsastaja mutta tiesi sen verran, että jalkojen asento ja muutenkin istunta olivat tärkeitä ratsastaessa. Nannalla oli jämäkät nahkaiset ratsastussaappaat. Ne tukivat jalkaa paljon paremmin kuin lötköt kumiset, mutta olivat tietysti paljon kalliimmatkin. Tintti mietti, että voisi ehkä pyytää isältä ja äidiltä uusia saappaita, ja tällä kertaa nahkaisia. Hän näki mielessään kuvan itsestään ratsastamassa suurella kouluratsastusareenalla kiiltävät saappaat jalassa. Hassu ajatus! Eihän Tintistä voisi koskaan tulla kilparatsastajaa. Kerran hän oli osallistunut hiirinäyttelyyn Scarlettin kanssa ja jännittänyt jo sitä ihan hirveästi. Jos hän joutuisi kilparatsastusareenalle yleisön eteen, hän varmaankin pyörtyisi ja putoaisi selästä.
Uusien saappaiden osto oli joka tapauksessa hyvä idea - saappaista olisi hyötyä kotitallillakin ratsastaessa. Tintti aikoi mennä soittamaan saapasasiasta isälle tai äidille, mutta silloin Kenraali muistutti olemassaolostaan murahtamalla hiukan. Tintti oli unohtanut koko lenkille lähtemisen. Hän sulloi ratsastussaappaansa takaisin kaappiin ja päätti ottaa ne puheeksi vasta myöhemmin, kun vanhemmat tulisivat kotiin. Sitten hän otti alahyllyltä Veken vanhat kumisaappaat, veti ne farkkujensa päälle, pujotti talutushihnan Kenraalin kaulaan, avasi ulko-oven ja lähti.
Tintti käveli Rajalanrinteen poikki järvelle ja lähti seuraamaan rantaa. Hän ohitti keskustan ja päätyi pieneen koivikkoon, jossa päästi Kenraalin irti. Koira alkoi vaeltaa hänen ympärillään haistellen pudonneiden lehtien päällystämää maata. Aurinkoisella säällä kullankeltaisten lehtien verhoama maa ja nuori koivumetsä olivat varmasti kauniita, mutta nyt kaikki oli ruskeaa ja liejuista. Tintti huuteli Pilveä, kuten lähes aina ollessaan ulkona Kenraalin kanssa, mutta hänen äänensä hukkui sateen kohinaan. Hän luovutti melko pian. Tuskin kissa edes tunnistaisi nimeään.
Tintin ajatukset harhailivat takaisin Nannaan. Ehkä metsäkävely ei sittenkään piristäisi häntä, päinvastoin. Pitemmän päälle oli ankeaa lenkkeillä koiran kanssa yksin. Jos Nannan jalka oli murtunut, hän ei voisi lenkkeillä eikä edes ratsastaa. Siinä menisivät syksyn viimeiset kauniit päivät hukkaan. Pian alkaisivat jo kylmät loskakelit.
Nannalla ja Tintillä oli ihan omat juttunsa. Kukaan muu ei ymmärtänyt niitä. Elokuvissa he nauroivat aina silloin kun muut itkivät ja toisin päin. Tintin tietojen mukaan he olivat ainoat ihmiset maailmassa, jotka osasivat laulaa Maamme-laulun ensimmäisen säkeistön takaperin ja söivät jopa paahtoleipänsä ketsupin kanssa. Kun muut heidän ikäisensä tytöt lähettelivät toisilleen kirjevihkoja - vihkoja, joihin kirjoittelivat vuorotellen kirjeitä - Nanna ja Tintti lähettelivät vihkokirjeitä. He ostivat halpoja mutta hauskannäköisiä pieniä vihkoja ja lähettivät niitä toisilleen ikään kuin lahjoja. He eivät koskaan kirjoittaneet niihin mitään. He näkivät toisiaan niin usein, ettei heille jäänyt mitään kirjoitettavaa. Kirjekuoreen he tosin yleensä raapustivat jotain, kuten "rakkaalle Tinttaukselle, rakkaudella Nandel" tai "pikku Nandelille, terveisin iso Tinttaus".
Tinttiä alkoi hymyilyttää. Huomenna Nanna tulisi kouluun ja kaikki olisi taas normaalisti. Tintti sanoisi: ”Hei Nandel, mikä sun jalassa on?” ja Nanna vastaisi: ”Olet sä Tinttaus sokea? Siinä on kipsi.” Ympärillä olevat ihmiset katsoisivat heitä kieroon eivätkä edes tajuaisi vitsiä.
Sade alkoi vähitellen tympäistä Tinttiä, ja hän päätti lähteä kotiin. Kenraali ei näyttänyt olevan yhtään pahoillaan. Tintti antoi sen kävellä vapaana hänen vierellään, kunnes saapui keskustaan. Hän laittoi hihnan kiinni, talutti koiran ruokakaupan eteen - sen, joka oli aina auki - ja sitoi sen ulkoseinässä olevaan puomiin. Onneksi puomi oli katoksen alla, joten koiran ei tarvinnut odotella sateessa.
”Ihan hetki vain”, Tintti sanoi, ”haen sinulle uuden luun.”
Kenraali kävi istumaan seinän viereen ja haukotteli.
Kauppa oli pullollaan väkeä, vaikka vielä ei ollut läheskään sulkemisaika. Tintti pujotteli tiensä kaupan takaosaan lemmikkiosastolle ja valitsi viiden pienen luun pakkauksen. Toinen vaihtoehto olisi ollut ottaa yksi isompi ja parempi, mutta Tintti päätti kerrankin olla säästäväinen. Viidestä luusta voisi muutaman jättää seuraavillekin päiville. Pienen jonottamisen jälkeen Tintti sai luut maksettua ja tunki sitten pakkauksen sadetakin taskuun. Hän oli jo lähdössä ulko-ovelle päin, kun huomasi kolmen tutun tytön porukan norkoilemassa karkkihyllyn luona kaupan perällä. Siinä olivat Viinikan Aila, Veijalaisen Teemun pikkusisko Ida, ja - Tintin täytyi räpäyttää silmiään pari kertaa ennen kuin saattoi uskoa näkemäänsä - Nanna!
Tintti ryntäsi takaisin kaupan puolelle ja törmäili samalla muutamaan mummoon. Hän oli juuri astumassa säilykehyllyn ja sipsipussitelineen välistä karkkihyllylle, kun pysähtyi kuullessaan oman nimensä. Hän ei ollut varma, oliko ääni kuulunut Nannalle vai kenelle. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kuunnella enempää, kun eräs toinen tuttu ääni huudahti aivan hänen takaansa:
”Hei! Miksi sulla on mun hattu? Ja saappaat!”
”Shh!”
Tintti pyörähti ympäri ja yritti viittoa Vekeä pysymään kauempana. Miksi juuri Veken pitikin sattua paikalle juuri nyt? Poika hiipi Tintin viereen ja kurkisti hyllyn toiselle puolelle.
”Oho! Sä salakuuntelet Nannaa? Teidän jutut menee koko ajan villimmäksi!”
”Pää kiinni!”
Onneksi Veke oli niin utelias, että hiljeni itsekin kuuntelemaan. Tintti pidätti hengitystään kuullessaan Nannan puhuvan.
”...niin, voitteko kuvitella? Se teki sen ihan tahallaan. Varmaan sen käsitys hauskasta!”
”Eikä”, sanoi Veijalaisen Ida ja kuulosti kauhistuneelta.
”Se sai ne molemmat ponit sitten pillastumaan?”
”No niin”, Nanna vastasi, ”se laittoi Namin riehumaan ihan tahallaan ja väkisin. Kiva kiusata sillä lailla vanhaa kilttiä ponia!”
”Ei uskoisi Tintistä”, Aila sanoi.
”Ja mitä mä olisin muka voinut tehdä? Limppu hermostui tietenkin, eihän se ymmärtänyt ollenkaan sellaista, kokematon poni, ensimmäistä kertaa yömaastossa...”
”Sillehän saattoi tulla pahojakin traumoja!” Ida huudahti.
”Varmasti tulikin”, Nanna sanoi, ”ja nyt en sitten pääse edes kouluttamaan sitä tämän jalan takia! Tämä ei varmaan ikinä parane. Vähänkö se on kipeä, ja eilen se turposi heti. Onneksi mulla ei ollut nahkasaappaita jalassa, ne olisi varmaan jouduttu leikkaamaan poikki!”
”Sun pitää laittaa Tintti ratsastamaan Limpulla, nyt kun sä et pysty”, Ida sanoi, ja Ailakin kuulosti myötäilevän ideaa.
”No just!” Nanna naurahti, ”se nyt ei pysyisi sen selässä sekuntiakaan. Olisitte nähneet, miten se poni nytkin pukitteli, kunnes mä sitten lopulta putosin. Tintti nyt ei edes uskaltaisi mennä sen selkään! Hyvähän sen on säikytellä toisten poneja, kun itse ei osaisi ollenkaan ratsastaa niillä!”
”Niinpä!” Ida huudahti.
”Vaikka onhan nuo ponit tietty vähän vaikeita... Äiti ja iskä sanoo, että mulle täytyisi oikeastaan hankkia jo hevonen, kun nyt kasvankin aika nopeasti. Isot hevoset olisi kuitenkin varmaan kiltimpiäkin ja muutenkin parempia kuin tuo Limppu. Äiti sanoi, että voidaan astuttaa Rawanna ensi kesänä niin mä saan sitten siitä oman varsan. Ja Tinttiä ei kyllä päästetä lähellekään sitä varsaa!”
Tintti kääntyi ja juoksi ulos kaupasta. Hän ei katsonut taakseen, mutta arveli, etteivät Nanna ja muut olleet huomanneet häntä. Hän oli niin sekaisin, että sotkeentui Kenraalin talutushihnaan yrittäessään irrottaa sitä puomista. Veke tuli hänen perässään.
”Mikset sä sanonut mitään? Eihän tuo ollut totta, mitä se selitti?”
”Ole sinä hiljaa!”
Tintti kiskaisi Kenraalin liikkeelle ja lähti paahtamaan kotia kohti toivoen, että Veke ei pysyisi vauhdissa mukana.
”Kyllä sä vaan mua voit komentaa olemaan hiljaa, mutta miksei sitten Nannaa? Etkö sä tajua että se koittaa pilata sun maineen? Etkö sä tajua että Nanna ei ole muuta kuin tuollainen törkeä valehteleva ärsyttävä...”
”Kukahan on ärsyttävä! Niin voitko sä nyt pitää sen pääsi kiinni kun asia ei sulle kuulu!”
”Oikeasti Sintti jos uskaltaisit joskus kaveriporukassakin avata suusi tuolla tavalla, niin tyypit ehkä kuuntelisi suakin eikä vaan tuota idioottia!”
”Niin, että en uskalla?”
Tintti pysähtyi ja kääntyi niin yllättäen, että Veke melkein törmäsi häneen.
”Pikku Sintti ei uskalla avata suutaan, pikku Sintti ei uskalla ratsastaa millään ponilla, ei uskalla ei mitään... Mä tajusin jo, kiitos vaan!”
Tintti jatkoi matkaa. Hän ei pystynyt pysymään paikallaan hetkeäkään. Hänestä tuntui, ettei pelkkä käveleminenkään riittänyt. Hänen teki mieli räjähtää. Jalat kiitivät eteenpäin niin kovaa kuin pääsivät, ihan itsestään. Nyrkit kihelmöivät, päätä jomotti ja sydän hakkasi. Sadetakki hiosti. Itse sade oli jo loppunut, mutta Tintti ei huomannut sitä.
”Etkö sä tajua, että ei Nannasta kannata välittää?” Veke jatkoi hetken päästä.
”Tuo sen jalkakin... Hei haloo, siinä on oikeasti korkeintaan joku mustelma! Kunhan esittää ja haluaa huomiota ja -”
”Sä et tajua millainen Nanna on! Tämä asia ei nyt sulle kuulu!”
”Etkö sä tajua että mä yritän vain -”
”Mä tajuan! MÄ TAJUAN, MÄ TAJUAN, MÄ TAJUAN! Joten voitko nyt pliis ANTAA OLLA!”
Tintin viimeinen huuto jäi roikkumaan ilmaan. Kerrankin Veke ei yrittänyt sanoa viimeistä sanaa! Minuutin hiljaisuuden jälkeen kaksikko oli kotona. Tintti kiskaisi Kenraalilta hihnan irti ja ryntäsi yläkertaan.
Äkillinen energialataus oli poissa, ja Tintin jalkoja alkoi särkeä. Hän meni sänkyyn ja tukahdutti itkunsa tyynyyn. Pian koko tyyny oli märkä ja Tintti ei pystynyt lopettamaan. Se ei ollut mitään pientä nyyhkytystä vaan ihan kunnon parkumista.
Mitä pahaa Tintti oli tehnyt? Hän oli aina ollut kunnollinen ystävä. Hän ei koskaan puhunut Nannasta pahaa. Hän ei voinut uskoa, että Nanna oli tosiaan puhunut tuolla tavalla. Nanna ei halunnut olla Tintin bestis enää. Siitä se johtui. Hän ei vain tahtonut sanoa sitä Tintille suoraan. Hän saisi varsan, eikä Tintti saisi hoitaa sitä. Tuskin Nanna halusi Tintin ratsastavan enää Namillakaan. Hän ei halunnut olla enää missään tekemisissä Tintin kanssa.
Olikohan eilinen tosiaan ollut Tintin syytä? Ehkä Tintin olisi pitänyt laukata kovempaa Namin kanssa, ottaa Limppu kiinni ja pysäyttää se ennen kuin Nanna olisi ehtinyt pudota. Tintti ei ollut saanut Limppua pysäytettyä edes silloin, kun se oli tullut häntä ja Namia vastaan. Jos Tintti olisi pysäyttänyt sen silloin, se ei olisi juossut tallille ja herättänyt Irinaa ja Reijoa. Kaikki olisi varmasti mennyt paremmin. Mutta ei, Tintti oli vain seissyt hölmönä ja odottanut, mitä tapahtuisi. Hän oli ihan surkea ratsastaja ja vielä surkeampi bestis. Ihme, että Nanna oli sietänyt häntä näinkin pitkään!
----------------------------
mielestäni hyvin, nyt alkoi kiinnostamaan tarina...lukis mielellään lisääkin :)
Kiitoksia, on tosi kannustavaa kuulla, että ainakin joku tykkää..:)
Laitan tähän vielä lopun tästä luvusta.
Tästä eteenpäin en oikeastaan ole vielä kirjoittanut, tätä aiempaa tarinaa kyllä... Ehkä laitan jotain vielä joskus myöhemmin uuteen topikkiin.
Kommenttaja pyytelisin edelleen kaikilta..:)
-----------------------------------------
Tuntia myöhemmin Tintti heräsi. Äiti huuteli alakerrasta, että ruoka oli valmista. Tintti nousi istumaan ja hieraisi kasvojaan. Kyyneleet olivat kuivuneet aikaa sitten. Suussa maistui makealta ja olo oli rauhallinen nukkumisen jälkeen. Ei ihme, että hän oli nukahtanut. Viime yöltä oli jäänyt univelkaa ja itkemisellä oli aina unettava vaikutus. Silmiä vain särki vieläkin, ja Tintti epäili näyttävänsä ihan kamalalta.
”Voi Scarlett, unohdin päästää sut häkistä”, Tintti puheli pienelle mustalle hiirelleen, joka ravasi ympäri häkkiään ja nousi välillä seisomaan kaltereiden varaan.
Scarlett näytti ulospäin pelkältä tavalliselta hiireltä, mutta todellisuudessa se oli aikamoinen tapaus. Tintti oli saanut sen kaksi vuotta sitten, kun oli tarpeeksi kauan valittanut vanhemmilleen, että hänellä oli tyhjä jyrsijänhäkki mutta ei yhtäkään jyrsijää. Hiiret haettiin kaupungista eläinkaupasta, ja kotimatkalla äiti oli jo melkein ihastunut pieniin vipeltäjiin. Aluksi niitä oli tosiaan ollut kaksi. Äidin vaatimuksesta niille oli annettu nimeksi Rhett ja Scarlett. Ne olivat henkilöitä jostakin elokuvasta, jota Tintti ei ikinä jaksaisi katsoa minuuttia pidempään.
Jo melko pian Tintille oli selvinnyt, että jopa niinkin pienten eläinten kuin hiirien luonteissa oli paljonkin eroja. Rhett oli hidas ja hölmö, se ei tehnyt mitään muuta kuin söi. Scarlett sen sijaan oli pirteä ja vauhdikas, ja siitä olikin paljon harmia. Se tunki itsensä kaikkiin mahdollisiin koloihin ja katosi joskus moneksi päiväksi. Joskus se seisoi minuuttitolkulla jähmettyneenä tuijottamassa Tintin huoneen ovea, ja jos ovi avautui, se syöksyi saman tien ulos ja kiersi koko talon viisi kertaa ennen kuin antoi kiinni. Jostain syystä Scarlett oli kuitenkin hyvin kiintynyt Rhettiin, vaikka tämä olikin lihava ja tylsä.
Rhett kuoli alle vuoden ikäisenä, luultavasti liikalihavuuteen. Scarlett murjotti pari päivää, mutta oli sen jälkeen yhtä vauhdikas kuin ennenkin - ehkä jopa vauhdikkaampi. Pian Rhettin kuoleman jälkeen se teki pentuja, mutta söi ne kaikki. Se ei selvästikään ollut kovin äidillinen. Vanhemmiten siitä alkoi tulla todella häijy. Se saattoi purra sormia, jos sen otti käteen, ja se käyttäytyi muutenkin aina mahdollisimman hankalasti. Se oli uskomattoman kekseliäs ja pääsi mitä ihmeellisempiä keinoja käyttäen pöydille ja sohville, kakkaili ympäriinsä ja kävi nakertelemassa hedelmiä ja leipäpusseja. Kerran isä löysi sen päivällislautaseltaan. Siinä se seisoi tyytyväisenä sienikastikkeessa ja rouskutti salaatinlehteä. Silloin oli vähällä, ettei isä tarttunut lihaveitseen ja leikannut hiireltä kaulaa poikki.
Äiti sanoi, että Scarlettin kiukuttelu johtui siitä, että se suri Rhettin kuolemaa. Ehkä niin olikin. Mutta tavallaan Tintti ihaili Scarlettia. Se oli oikea selviytyjä, varsinainen rotta. Tintti oli ollut tosissaan sanoessaan Pippurille, että ei Scarlettia tarvinnut suojella siltä, vaan toisin päin. Jos kissalla oli yhdeksän elämää, Scarlettilla oli yhdeksänkymmentä.
”Jos mä voisin olla yhtä rohkea kuin sä”, Tintti kuiskasi tuijottaen hiiren kimaltelevia nappisilmiä.
”Jospa mä en välittäisi koko Nannasta.”
Tintti hymyili ajatukselle. Niin. Entä jos hän vain unohtaisi Nannan? Jos Nanna ei halunnut olla hänen bestiksensä, niin ei kai sille mitään voinut. Tintin pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, lopettaa typerä ja lapsellinen vollottaminen ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hänellä oli eläimiä hoidettavanaan ja paljon tekemistä, Pilvikin edelleen löytämättä. Ei hänellä ollut aikaa murehtia!
Tintti harppoi portaan alakertaan ja hyräili itsekseen. Hän haistoi kotitekoisten lihapullien ihanan tuoksun ja muisti, ettei ollut syönyt juuri mitään koko päivänä. Vilkaistessaan eteisessä makaavaa Kenraalia Tintti muisti myös ratsastussaappaat. Nythän hän voisi sanoa niistä äidille, vaikka heti!
Tintti ehti tuskin istua alas ruokapöytään, kun kysyi jo malttamattomana:
”Äiti, voisinko mä saada nahkaiset ratsastussaappaat?”
”Sen kun ottaa nahat siitä Nami-ponista”, Tinttiä vastapäätä istuva Veke sanoi Markolle.
Äiti ja Tintti kuulivat kyllä, mutta eivät kiinnittäneet Vekeen mitään huomiota.
”Mitkä ne sellaiset on? Eikös sinulla ole jo saappaat?” äiti kysyi.
”Joo, mutta vain kumiset, ja nekin ihan rikkinäiset. Nahkaiset olisi paljon paremmat.”
”No, paljon sellaiset maksaa?”
Tintti tuijotti perunasosettaan vastaukseksi. Ehkä hänen ei olisi sittenkään pitänyt mainita koko saappaita.
”Tintti, kyllä sä tiedät, ettei meillä ole niin kauheasti rahaa...”
”Mutta kun ne olisi paljon paremmat, tosi hyödylliset! Nannakin sanoo...”
”Nanna sitä ja Nanna tätä!” Veke huudahti yhtäkkiä.
”Milloin sä Sintti opit ajattelemaan omilla aivoillasi?”
”Veke!” äiti huusi.
”Oikeasti, onpa reilua kun kaikki rahat menee Tintin tavaroihin, vain koska se on niin kateellinen jollekin Nannalle!”
Tintti nousi pöydästä ja juoksi takaisin yläkertaan.
”Mä EN ole kateellinen sille IDIOOTILLE!” hän huusi itkuisena ja paiskasi sitten huoneensa oven kiinni.
”Jaa? Ehkä se on sittenkin tulossa järkiinsä”, Veke huomautti Markolle.
”Veke Haverinen! Huoneeseesi siitä!”
”Äiti..!”
Äidin ilme pysyi tiukkana. Veken sisällä kiehui, mutta hän nousi pöydästä, meni huoneeseensa ja läimäytti oven kiinni sanomatta sanaakaan. Se oli niin epäreilua! Hän oli kolmetoista, reilusti yli sen iän, että äiti voisi komentaa hänet huoneeseensa, mutta silti niin vain kävi.
Äiti ja Marko söivät loppuun hiljaisuudessa ja siirtyivät sitten olohuoneeseen. Pian isä kuului kaartavan autolla pihaan. Marko tunsi olonsa hieman ylimääräiseksi - Veke aikoisi varmaan viettää loppuillan heidän huoneessaan, eikä Markon tehnyt mieli tunkea sinne. Hän lähti ulos.
Sade oli lakannut, mutta ilta oli viileä. Marko nosti hupun päähänsä. Astuessaan portaita alas hän katseli ympärilleen, haisteli sateen raikastamaa syysilmaa ja mietti, minne päin lähtisi kävelemään. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kuistia pidemmälle, kun kuuli jostain vaimeaa mouruamista ja pysähtyi. Talon nurkalla vilahti jotain tummaa... Se oli kissa.
Hetken päästä Marko hiipi takaisin sisälle.
”Marko? Etkö lähtenytkään kävelylle?” kuului isän ääni olohuoneesta.
”Ai, en... Menen puhumaan Tintin kanssa.”
Marko nousi portaat varovasti ja koputti Tintin oveen.
”Mene pois.”
”Enkä.”
Tintti yllättyi hiukan kuullessaan Markon äänen - hän oli odottanut äitiä. Hän pyyhki silmänsä hihallaan ja toivoi, etteivät ne olleet ihan punaiset.
”Öö... Odota, laitan Vihtorin häkkiin”, hän sanoi voittaakseen aikaa.
”Laita Scarlett myös. Täällä on sulle yllätys.”
Tintti avasi oven ja melkein kiljaisi hämmästyksestä. Markolla oli sylissään kissa, eikä mikä tahansa kissa, vaan Pilvi!
”Äkkiä nyt! Iskä jo melkein huomasi, kun tulin eteiseen sen kanssa.”
Tintti teki tilaa oviaukossa, päästi Markon sisään ja sulki oven. Hän kaappasi kissan ja asetti sen varovasti sängylleen. Se ei ollut laihtunut, mutta muuten se oli huonomman näköinen kuin ikinä. Se kävi väsyneenä makaamaan ja räpytteli toista silmäänsä, joka oli selvästi turvonnut.
”Se on tapellut jonkun kanssa... Mistä sä löysit sen?”
”Ihan oven vierestä, pyöri tuolla nurkalla”, Marko sanoi ja lisäsi vielä hetken päästä:
”Selvästi etsi sua.”
”Voi, Pilvi... Hei, et kai kerro porukoille, jos pidän sitä täällä tämän yön?”
Marko hymähti.
”No en, mähän olen muutenkin jo rikostoveri.”
Tintti istui sängylle Pilven viereen ja alkoi silitellä sitä hellästi. Kissaparka oli tuskin koskaan saanut nukkua lämpimässä sängyssä. Onneksi se oli tajunnut tulla takaisin Tintin luokse.
”Hölmö Pilvi. Ei saa tuolla lailla kadota omille
teilleen. Katso nyt itseäsi.”
Tintti ei edes huomannut, kun Marko lähti huoneesta.
Toi oli hyvää tekstiä! Sait luotua just täydellisen tunnelman ja tarina tempaisi mukaansa.
Tuollaista lukisi todellakin mielellään lisää.
;)
Sulla on lahjoja, toi oli tosi hyvää ja mielenkiintoista tekstiä. :)
Millon tää jatkuu!!!!???