Mieheni kuoli reilu vuosi sitten. Olen ihanan pienen pojan yksihuoltaja. Mieheni hyvä työkaveri on ollut uskomattoman hyvä tuki ja apu minulle. Suhteemme on syventynyt ja sen mukana myös tunteet. Hän hyväksyy täysin mieheni ja minun pojan, mutta itselläni on hieman vaikea hyväksyä hänen kahta aiemmasta liitosta olevaa lasta.(toinen asuu hänen luonaan, toinen äidin kanssa,molemmat joka 2. vkloppu äidillä, joka 2. isällä). Mikä vikana? Välitän todella paljon hänestä ja en ole poissulkenut mahdollista yhteenmuuttamista tulevaisuudessa, sitten kun olemme molemmat siihen valmiita. Mutta miksi on niin vaikea hyväksyä lapsia? Tunnen itseni itsekkääksi...
Mikä vikana
onneton
111515
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
..sinun lapsi pitäisi hyväksyä muttet hyväksy kuitenkaan miesystäväsi kahta lasta. Lopeta se suhde heti ja etsi itsellesi joku poikamies jolla ei ole lapsia. Olet lapsellinen ja silti lapsellinen.
On niin helpo tuomita jos ei itse ole vastaavassa tilanteessa.Toisen naisen lapsia ei ole helppoa hyväksyä,mutta on vaan yritettävä parhaansa..
mulla on vähän sama ongelma.
mieheni pojan äiti on kuollut, joten poika asuu meillä, samoin kuin samanikäinen tyttäreni.
mulla on myös vaikeuksia hyväksyä poika, syitä olen pohtinut niin itsekseni, ystävien kuin psykologin kanssa..
välillä tuntuu, että inhoan poikaa ihan sairaalloisesti..
yritän kuitenkin suhtautua häneen oikeudenmukaisesti ja sietää hänen läsnäoloaan, koska kuitenkin hän kuuluu meidän perheeseen..
hän siis muutti meille, kun jo asuimme yhdessä, muuten emme todennäköisesti tässä tilanteessa olisi! en olisi muuttanut yhteen enkä avioitunut miehen kanssa, jonka lapsi asuu hänen luonaan.
tiedän, että tämä on ristiriitaista, kun mies kuitenkin hyväksyy täysin minun tyttöni.
mutta tutkimustenkin mukaan naisille tämä tilanne on vaikeampi, ympäristökin olettaa naisten olevan äidillisiä ja rakastavan kaikkia maailman kakaroita!
itse en juurikaan pidä lapsista! siis muistakaan, kuin tästä kyseisestä pojasta. oma on ollut ns. vahinko, mutta toki omaa lasta rakastaa joka tapauksessa!
toivoisin, että naiset, jotka eivät ole tai ole olleet samassa tilanteessa, pitäisivät mielipiteensä itsellään, koska eivät todellakaan osaa kuvitella, millaista on elää ventovieraan lapsen kanssa, vaikka tämän vanhempaa rakastaisikin!!
Sinun viestisi oli ihana lukea! Nostan hattua, että uskallat kirjoittaa inhomisesta...tunteesta, joka sinulle on syntynyt!
Harva ihminen ymmärtää naista, joka ei pidä lapsista...
Minä olen tilanteessa, jossa miehen poika vierailee meillä säännöllisesti.
Pikkuhiljaa minulle on ilmaantunut vihan tunteita lasta kohtaan!
Miestäni rakastan koko sydämestäni, vaikka juuri hänen käytöksensä on saanut nuo vihan tunteet pintaan.
Mieheni käytös minua kohtaan muuttuu kylmäksi ja epäkunnioittavaksi silloin, kun lapsi on meillä käymässä.
Olen yrittänyt olla välittämättä tästä tilanteesta, mutta olen epäonnistunut juuri siinä mielessä, että vihantunne kohdistuu nyt lapseen! (Tietenkään lapsi ei sitä tiedä)
Toivoisin, että voisin muuttaa tuntemuksiani edes neutraaliksi.
Inhotus toisen lasta kohtaan on aika pirun raskasta henkisesti.
Onneksi minulla on hyviä ystäviä, joilta olen saanut paljon tukea.
Sinulta haluaisin kysyä...koska olen itsekin ajatellut hakea apua, esim. psykologilta.
Oletko sinä saanut sieltä apua?! Minkälaista?!
Tämä Tuhkimo-syndrooma on iskostettu meihin jo äidinmaidossa. On lähes tabu kirjoittaa, että välillä inhoaa puolisonsa lasta. Mutta tuomitsijoita ovat juuri ne, jotka eivät ole eläneet vastaavassa tilanteessa. Tosiasia on kuitenkin, että kun rakastumme uuteen puolisoomme, niin me emme rakastu samalla hänen lapsiinsa. Aivan kuten emme rakasta parhaan ystävättäremme lapsia koskaan kuten omiamme tai naapurin lapsia kuten omiamme, niin aivan samoin on uuden kumppanimme lasten kohdalla. Meillä on oikeus välillä tuntea suurta ärtymystä omaa puolisoamme kohtaan ja meillä on oikeus haukkua oma sohvalla lojuva murkkumme kelvottomaksi lapamadoksi tai oma leikki-ikäisemme on täysi riiviö, oikea terroristi, ja naapurin kakarat ovat täysiä tuholaisia, mutta puolisomme lapsien kohdalla meillä ei ole ”oikeutta” näihin tunteisiin.
Emme me ihmiset oikeasti ole mitään ”äiti Teresoja”, joilta riittää ylenpalttista rakkautta maailman kaikille lapsille. Me olemme ihmisiä, joilla on oikeus myös negatiivisiin tunteisiin ja meillä on oikeus puhua myös niistä. On paljon parempi vaihtoehto, että puramme sydäntämme näistä asioista puhumalla, kuin että ulkopuolisten ihmisten tuomitsemisen pelossa kiellämme itseltämme nämä tunteet ja ajaudumme tilanteeseen, että emme enää itsekään kestä tilannetta.
Onko tosiaankin niin, että miehesi käytös on saanut vihan tunteet nousemaan pintaan lasta kohtaan?
Ymmärrän sen hyvin, että kun lapsi vierailee isänsä luona, niin isä haluaa antaa huomionsa lapselle. Tietysti olisi parasta, että tekisitte kaikki yhdessä jotain ja mies hyväksyisi sinutkin mukaan. vai onko niin, ettet halua edes osallistua miehen ja lapsen puuhiin?
Minulla on miesystävä joka ei pahemmin lapsista välitä. Itsekkin saatan käyttäytyä viileästi häntä kohtaan jos huomaan hänen inhonsa lasten läsnäolon vuoksi. Nimittäin minun inhoni häntä kohtaan tällöin on suunnaton! Mielestäni pienet lapset eivät ole tehneet mitään niin pahaa, että ansaitsevat niin suurta inhoa ja jokainen vanhempihan haluaa parasta lapselleen.Vähintäänkin neutraalia suhtautumista josta puhuit.
Miehesi saattaa myös haluta osoittaa lapselle, että hän on tärkeä vaikka onkin nyt uuden naisen kanssa.
Miehesi epäkunnioittava käytös sinua kohtaan lapsen läsnäollessa on väärin, mutta osoitatko sinä sitten kunnioittavaa käytöstä lasta kohtaan.
Se on vähän niinkuin silmä silmästä....
Et niin tarkkaan keronut tilanteestasi, että voin nyt sanoa, että asia on näin. Tuli vain tällaisia ajatuksia mieleeni jo ihan omasta kokemuksestani. Miesystävälläni on juuri tuollaiset tunteet lapsiani kohtaan kuin sinulla miehesi lasta kohtaan. Syyn viileään ja epäkunnioittavaan käytökseeni tiedän varmasti
Hei!
Sinä kyselit psykologista, ja siitä onko siitä ollut apua.
Itse henkilökohtaisesti olen katsonut saavani apua tai ainakin tukea ihanalta työterveyspsykologilta! Hän on korostanut sitä, että on normaalia, etten opi heti tai ehkä koskaan rakastamaan vierasta lasta, eikä siitä saa tuntea syyllisyyttä. Mutta hän on korostanut myös oikeudenmukaisen ja kypsän käytöksen merkitystä. Minä kuitenkin olen perheen toinen aikuinen! ( vaikka joskus tunnenkin itseni aika kakaraksi..)
Sinulla ei ilmeisesti itselläsi ole lapsia? En tiedä tekevätkö omat biologiset lapset asiaa helpommaksi vai ei..
Ehkä sinun todellakin olisi hyvä käydä juttelemassa työterveydessä tai mielenterveystoimistossa, ja katsoa saatko apua! Kaikkein hienointa toki olisi, jos voisitte käsitellä miehesi kanssa asioita yhdessä, ammatti-ihmisen avustuksella! ( miehesi on ilmeisesti huomannut suhtautumisesi lapseensa ja on epävarma tunteistasi purkaen tuntojaan pahimmassa tapauksessa lapseen!) Puhukaa asiat selviksi ainakin, jos olette vakavissanne harkinneet viettää elämänne yhdessä ja ehkä haaveilette perheenlisäyksestä!
Voisit myös yrittää viettää aikaa lapsen kanssa ja saada häneen tällä tavoin uutta " tuntumaa."
Tsemppiä sinulle!!
Vaikea se on välillä pitää suutaan kiinni...joskus alkaa korpeamaan se, että aikuiset ihmiset jatkuvasti valittavat kun puolison LAPSET tekevät elämän niin vaikeakis ja kamalaksi. Kyllä minä ymmärrän, että toisen naisen lapsia voi olla vaikea hyväksyä. Päätös yhteisestä elämästä on kuitenkin niiden aikuisten tekemä, ja lapsi kuuluu pakettiin. Joka kerta kun näitä juttuja luen, mielessä pyörii vain se lapsi: hän kyllä huomaa, ettei ole tervetullut. Ja se satuttaa pahasti. Jos toisen lapsia ei voi sulattaa, niin sitten ei pidä ryhtyä liian läheiseen suteeseen yhdenkään isän (tai äidin) kanssa. Mustasukkaiset äitipuolet eivät tunnu tajuavan, kuinka musertavat vaikutukset heidän toiminnallaan voi lapseen olla.
Lapset ovat kuitenkin vain lapsia, joskus käyttäytyvät hyvin ja joskus huonosti. Eri perheissä on myös erilaiset käsitykset siitä, mitä on hyvä käytös ja meten kotona ollaan. Ei äitipuolella tai isäpuolella ole oikeutta vaatia että omiin tapoihinsa tottuneet lapset alkaisivat yhtäkkiä täysin tanssia uuden aikuisen pillin mukaan. Kompromissejä vaaditaan kaikilta, mutta etenkin aikuisilta!
Olen ehkä noiden tuomitsijoiden joukossa (en väitä, että kaikki äitipuolet olisivat "pahoja", mutta monet ovat). Ja olen elänyt uusperhetilanteessa, ollut se lapsi jota inhotaan. Ja voit uskoa, että se satutti. Ei puolison lapsia tarvitse rakastaa kuin omiaan, mutta inho ja mustasukkaisuus näkyy kyllä läpi. Oma äitipuoleni ajoi isämme lapset yksikerraallaan kotoa, eilen muutti viimeinen, joka myös kärsii keskivaikeasta masennuksesta kahden psykologin mielstä lähes pelkästään kotioloista johtuen.
Kukaan ei ehkä rakastu miehensä lapsiin, mutta kun päättää aloittaa yhteisen elämän jonkun kanssa, tulee siinä koko paketti, ja se on oltava valmis ottamaan vastaan. Jos lapsia ei sulata, niin silloin suhdetta ei pidä jatkaa (tai ainakaan tehdä siitä vakavaa), sillä on aikuisten vastuulla suojella lapsia.
Tottakai satunnaiset negatiiviset tunteet ovat ymmärrettäviä, ei sitä omia lapsiaankaan jaksa aina palvoa. Jos viha, inho ja mustasukkaisuuden tunne alkavat korveta jatkuvasti, on kuitenkin syytä huolestua.
Kiitos teille jotka vastasitte viestiini. Lohduttavaa kuulla, että en ole yksin ajatusteni kanssa.Negatiiviset tunteet ovat todellakin tabu, niistä ei puhuta. Mutta minä en pysty pitämään ajatuksia ja tunteita sisälläni, parempi puhua asioista niiden nimillä. Eli jos inhottaa niin inhottaa.
Olemme puhuneet "kumppanini" kanssa asiasta ja olemme päättäneet antaa ajan kulua."Aika tekee tahtävänsä", toivottavasti oikeaan suuntaan. Lapsemme on tehty maailmaan ja heistä on pidettävä huolta. Toivon, että tulen välittämään hänen lapsistaan samalla tavalla (tai melkein) kuin hän välittää meidän pojastamme.
Aurinkoisia kevätpäiviä! Ja jaksamista teille kaikille!
Asuin vuosia uusperheessä. Kun miehen lapsi oli 14 v vanhemmat kävivät keskenään keskustelut, että paljonko pojalle ostetaan kaljaa bileisiin jne. Kun poika oli 16 v, hän ryyppäsi joka viikonloppu ja tuli aina meille selviämään (koskaan hän ei mennyt kotiinsa), sammui rappukäytävään ja milloin minnekin. Kerran poika oli sammunut rapputasanteelle housut nilkoissa yltä päältä oksennuksessa ja kussut alleen. Siitä poika sitten heräsi ja painoin niine hyvineen sänkyynsä nukkumaan. Löyhkä oli järkyttävä koko asunnossa! Kun poika siitä sitten heräsi, hän meni suihkuun, vaihtoi vaatteet ja lähti menemään. Ja koska hän oli miehen poika, niin minun piti siivota jäljet, jouduin pesemään vaatteet ja petivehkeet sijauspatjoja myöden. Yritin puhua tästä ongelmasta sekä isän ja mm. hänen sukulaistensa kanssa. Vastaus oli aina, että minun pitää tarjota miehen lapselle koti, johon hän voi aina tulla missä kunnossa tahansa.
Silloin minä kypsyin. Olin eronnut alkoholistimiehestä, koska halusin tarjota sekä itselleni että omille lapsilleni päihteettömän lapsuuden ja nuoruuden. Minä tajusin, että minulla ei ole mitään velvollisuutta katsoa toista alkoholistia edes sillä perusteella, että hän on mieheni poika. Minä lapsineni lähdin.
Minä katsoin vuosia sen nuoren pojan ryyppäämistä ihan vain siksi, että minut syyllistettiin ilkeäksi äitipuoleksi aina, kun yritin ongelmaan puuttua. Eikä kyse tässä ollut siitä, että olisin inhonnut sitä poikaa, vaan siitä, että olin sitä mieltä, että sillä pojalla ei ole mitään asiaa meille kännissä. Omat lapseni eivät minun luonani ryyppää eivätkä polta, miksi siis jonkun muun lapsen pitäisi saada se tehdä.