Tilanne on se että olen sairastunut keväällä masennukseen jonka vuoksi olen joutunut jäämään pois töistä sairaslomalle. Mies ei ole ymmärtänyt sairauttani ja kuvittelee varmasti että esitän tai keksin etten jaksa.
Häneltä tulee päivittäin ’miksi et käynyt koiran kanssa..’ ’mä muutan pois jos et pääse sen koiran kanssa pihalle’ tai miksi pyykit on laittamatta tai jokin muu asia jää, kun en kertakaikkiaan jaksa. Monesti teen viimiseen saakka vastoin jaksamista, vaikka aloittaminen tuntuu vaikealta.
Meillä on pari lasta ja heidän kanssa oleminen vie jo energiat sairauden ohessa. Jokapäiväinen on selviytymistä ja mies ei ymmärrä minua.. Välillä on päiviä jolloin jaksan vaikka mitä ja energiaa vaikka muille jakaa, kunnes tulee se päivä että hyvä että ruuan jaksaa tehdä ja muuten menee maatessa.
En todellakaan haluaisi olla sairas ja itse jopa sitä häpeän, kun muut eivät ymmärrä. Jopa anoppi miehen kanssa puhuvat siitä kuin ’ei se .... jaksa edes töissä käydä.’ Tuntuu todella pahalta.
Kaiken huippuna oli eräänä päivänä miehen lause ’jos et mene töihin, emme asu tai ole yhdessä.’ Eli minun on pakotettava itseni töihin ja jaksaa niin kauan kunnes tulee lopullinen seinä vastaan ja sairastun vielä vakavammin.
Arkea auttaa se, että lapset ovat päiväkodissa osan päivästä. Mutta mies ei ymmärrä minua, miksei hän voi töiden jälkeen mennä vaikka katsomaan peliä tai miksi en juuri sillä hetkellä jaksa.. Tuntuu etten saa tukea ja toinen ei ymmärrä.
Onko jollain muulla kokemusta tälläisestä? En todellakaan haluaisi olla kotona tai elää tuilla, mutta tällä hetkellä se on ainut keino. Käyn psykologilla ja lääkärillä ja he kyllä ymmärtävät ja tukevat minua.
Häneltä tulee päivittäin ’miksi et käynyt koiran kanssa..’ ’mä muutan pois jos et pääse sen koiran kanssa pihalle’ tai miksi pyykit on laittamatta tai jokin muu asia jää, kun en kertakaikkiaan jaksa. Monesti teen viimiseen saakka vastoin jaksamista, vaikka aloittaminen tuntuu vaikealta.
Meillä on pari lasta ja heidän kanssa oleminen vie jo energiat sairauden ohessa. Jokapäiväinen on selviytymistä ja mies ei ymmärrä minua.. Välillä on päiviä jolloin jaksan vaikka mitä ja energiaa vaikka muille jakaa, kunnes tulee se päivä että hyvä että ruuan jaksaa tehdä ja muuten menee maatessa.
En todellakaan haluaisi olla sairas ja itse jopa sitä häpeän, kun muut eivät ymmärrä. Jopa anoppi miehen kanssa puhuvat siitä kuin ’ei se .... jaksa edes töissä käydä.’ Tuntuu todella pahalta.
Kaiken huippuna oli eräänä päivänä miehen lause ’jos et mene töihin, emme asu tai ole yhdessä.’ Eli minun on pakotettava itseni töihin ja jaksaa niin kauan kunnes tulee lopullinen seinä vastaan ja sairastun vielä vakavammin.
Arkea auttaa se, että lapset ovat päiväkodissa osan päivästä. Mutta mies ei ymmärrä minua, miksei hän voi töiden jälkeen mennä vaikka katsomaan peliä tai miksi en juuri sillä hetkellä jaksa.. Tuntuu etten saa tukea ja toinen ei ymmärrä.
Onko jollain muulla kokemusta tälläisestä? En todellakaan haluaisi olla kotona tai elää tuilla, mutta tällä hetkellä se on ainut keino. Käyn psykologilla ja lääkärillä ja he kyllä ymmärtävät ja tukevat minua.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.