Jousi käsissäni laukesi. Nuoli vilahti yhtenä viivana vedessä ja osui kalaa suoraan päähän. Puhalsin ilmaa ulos keuhkoistani, ja kuplavana nousi korallien takaa kohti kimaltavaa pintaa pelästyttäen parven muut kalat tiehensä.
Saaliini kääntyi selälleen ja vajosi kuolleena pohjaan kauniin keltaiset kyljet hohtaen.
Uin hiljalleen sen luokse ja tartuin harppuunaan lukien kuin pakosta sen tuotemerkin. Oli hyvä, että se oli jäänyt kalaan kiinni, eikä mennyt sen lävitse ja kadonnut pohjan pehmeään hiekkaan.
Leijuin hetken maailman alun sisällä, painottomana ja olemattomana meren osana. Kaikki minussa oli hiljaa, aivan kuin en olisi edes vielä ihminen, vaan riuttahai liukumassa korallimetsien välissä ymmärtämättä oman itsensä syvintä tarkoitusta.
Pääni pulpahti pintaan ja auringon valtava valovoima iski silmiini turkoosinsinisen laguunin loivissa aalloissa. näin kaukana horisontissa pilkahtavat rahtilaivat ja kiireettöminä ajelehtivat valkoiset pilvet niiden yllä. Uin selkää rantaan asti - rennosti - ylläni merilokkien kaikennäkevä katse.
Kalani ei vuotanut verta. Kelloni oli lakannut toimimasta.
Pienet pojat hyppivät kallioilta mereen kiljuen. Riisuin sukelluslaitteitten painon selästäni tuntien valtavaa kaipuuta takaisin meren painottomuuteen ja helppouteen - rajattomuuteen joka tuntui suloiselta soluissani.
Poika loikkasi kalliolta eteenpäin jättäen taakseen kaverinsa. Hän pysähtyi ilmaan - muistin lapsuuteni hypyt kalliolta: Loikka, kylmä ilmavirta ja veden massiivinen isku vasten vartaloani. Sitten: hiljaisuus meren kohdussa, kuin kaiken minuuteni alussa.
Rannalla seisoi yksinäinen pukukoppi johon astelin sisään varusteineni. Heilautin hassun, raidallisen oviverhon sivuun ja kävin sisään ahtaasta oviaukosta. Ilma kuivui kasaan, lämpö katosi.
Astuin ulos kadulle ja jouduin väentungokseen sukelluspuvussani. Harppuunani jousi juuttui kiinni ovenkarmiin ja sähläsin sen kanssa hetken valitellen minua mulkaisevalle rouvalle minusta valuvaa merivettä. Happilaitteet tuntuivat ylettömän raskailta kadun vilinässä ja kaaoksessa. Yritin olla kuitenkin hyvää hyvyyttäni melkein näkymätön ja kokemuspiirin tuolla puolen. Se ei onnistunut kovinkaan hyvin.
Raitiovaunu soitti iloisesti kelloaan ja jyskytti ohitsemme omilla raiteillaan. Pyöräilijät väistelivät kaikkea eteensä osuvaa.
Kun sitten näin sinut suojatiellä, muistin sinut. Olen väistänyt sinut aina, mutta en kertaakaan ennen näillä päättymättömillä kaduilla ole astunut eteesi.
Mielikuvituksettomuuteni!
Katselin korkeaan taivaaseen joka katosi yllämme kaarikattoon kuin valtavassa katedraalissa. Se himersi ulottumattomissamme kauniina ja eteerisenä, kuin unena jostain toisesta, katetusta maailmasta.
Olet kattanut elämäni ympäristön kauttaaltaan. Ensimmäisen kerran merestä nousemisen jälkeen tunsin miten minua ahdisti jokainen rakennuksen julkisivu ja niissä kimaltavat ovet ja ikkunat, elämäni seinät. Jokainen otettu askel, millä tahansa neliömetrillä, oli askel taaksepäin mistä tahansa kuvakulmasta katsottuna. Olimme kaikki ympäröity todellisuuden armottomilla muureilla, eikä siitä ollut valittaminen. Katu ylös, katu alas: kaikki tämä matkanteko päätyi tähän samaan kohtaan ilman unelmaa siirtymisestä toisaalle. Oli merkityksetöntä liikkua mihinkään.
Valmistin kalan maukkaaksi ateriaksi sienien ja yrttien, vihannesten kera.
Nämä lautaseni alle asettelemani servetit ovat sinun. Sinä ja servetit tulette toisesta maailmasta. Minä pyyhin suuni hihaani.
Se ei kuitenkaan huononna minun ateriani makua, vaan korostaa sen itsemetsästyksellisyyttä ja huuhtoutuu alas kurkustani kevyellä viinillä avarassa asunnossani. Ilman sinua, tänään. Huomisesta tiedän jo kaiken, sillä en sitä koskaan ajattele.
"Piirsin teille tussilla taulullisen kaavoja joihin haluaisin teidän perehtyvän aivan rauhassa.
Ymmärtääkseni olen täällä opettajan ominaisuudessa, vaikka en koekaan olevani mikään opettaja. Minua kiinnostaa kaikki näkymätön jota ei voi kuvata graafisesti eikä metaforisesti. Huom: Minua kiinnostaa! Te olette minun oppilaitani jotka olette kiinnostuneet samoista asioista kuin minä. Voitaisiin siis jollain tasolla väittää että täällä on vain yksi mieli joka on kiinnostunut nitomaan kaiken tämän taululla olevan yhteen kaavaan. Se on tämän päivän pyrkimys. Se on jokaisen meidän unelmamme, supistaa sekavuus ja harhailu yhteen, täydelliseen kaavaan joka ilmentää sitä jota etsimme. Minä poistun nyt luokasta ja te voitte tehdä yksittäis-, tai ryhmätyötä aivan kuten haluatte. kiitos ja näkemiin. Palaan kun olen löytänyt itseni kaavan."
Hain mukaani vesiautomaatilla krapulaansa parantelevan järjen Welhon. Hän oli aina samassa paikassa samaan aikaan - samoissa vaatteissa. Tukka hajallaan ja silmälasit sotkuisina hän katseli minun tuloani kuin olisin jokin triumfi janoisuuden päättymiselle, tuulahdus tupaan.
Käärin hihani kuumassa ilmassa ja revin solmioni pois kaulastani. Tungin sen taskuuni ja kuulostelin samalla hänen päivänsä jonnin joutavia yksityiskohtia. Muovinen vesimuki hänen käsissään vapisee aaltoillen löysänä.
Hän tuskin uskoo että tämä voisi koskaan päättyä.
Hän vanhenee silmissäni ja tunnen ajan kaareutuvan kokooon ajatuksissamme. Me poljemme paikallamme - ruumiimme jäännökset eivät.
Käteni rutistuvat kasaan ja kuihtuvat maksaläiskiinsä. Minun sormieni niveliä särkee vahvassa lääkityksessäkin. Olen tuhonnut jokaisen asuntoni peilin ja tunnustan vihaavani kuolemaa, avuttomuutta, ajan vankeutta ja sen säälimättömiä silmiä jotka muuttuvat alati. Istun aloilleni ja kuolen tuoliini joka on sinun. En jaksa lukea enää mitään. Omena on pudonnut minun käteeni - se on mätä.
Sinä taas...
Minusta joskus tuntuu siltä, että se Newtonin omena tipahti sinun käteesi eikä hän päähänsä. Niin olet etevä, jos yleensäkin kykenet olemaan olemassa.
Minulla ei taida olla kädessäni muuta kuin päästäni siihen tipahtanut olemisesi tuska. Tämä, joka maailmoja osoittaa katsomaan - niitä hengittää silmillemme. Sinun lemmikkisi, sinun luomasi todellisuus.
Minulle: Punainen lohikäärme itsessään.
Aluksemme. Sen siivet yltävät kärjistään yhteen ja sen hengitys on maailmojen tuli. Sen siipien iskut ovat tila ja sen tuomio. Se on kaikki.
Tämä olemisen hirviö kaartaa taivaana murskaten tieltään kaiken syntyvän ja syntymättömän - olevan. Sen palavat silmät katsovat aurinkoina ajan taakse ja leijuvien maailmojen sisään. Katson sen kynsiä kauhun vallassa ja tajuan sen tarttuvan minuun menneisyydestä tulevaisuuteen. Minä en enää ole ihminen vaan ihmiskunta, joukko olentoja jotka huutavat kauhuissaan ilosta saadessaan hetken käsittää punaisen lohikäärmeen ajatuksien olemattomuutta sen matkatessa itsessään ei-mihinkään.
Tällä ei ole suuntaa tai tarkoitusta. Kaikki tämä nerokkuus ja säännönmukaisuus on harhaa. Kaikki tämä vaiva? Järjetöntä?
Heitän puusta omenalla hirviötä ja olen tipahtaa oksalta alas sen kitaan. Miten minä voin suhteuttaa itseni johonkin noin valtavaan asiaan?
Heittämällä sitä omenalla? Naurettavaa!
Kesti seitsemän viikkoa tajuta miten hirviö tapetaan. Tein keihään ja raavin kirppuja niskastani yön pimeydessä. Oksa allani oli vahva, mutta ei sekään ikuinen. Joku päivä se katkeaisi ja minä putoaisin hirviön suuhun keppeineni. Löisin pääni sen hampaisiin ja katoaisin kaiken nielevään nieluun kuin raamatun helvettiin.
Yö kajasti kumpujen takana punaista, ja minä käsitin sen olevan liikkeellä. Yö liikkui kumpujen alla ja päällä, oli kaikkialla - valossakin. Se kipusi juuria pitkin runkoon ja oksaan alleni. Kietoutui kiinni raajoihini ja vatsaani ja alkoi jyskyttää sisälläni pimeää ainetta suoniini. Minusta kuoli aina pala vapautta, sen yltäessä siihen kohtaan jossa kulloinkin olin.
Lopulta - pakopaikat olivat loppuneet.
Welho! Olet vapaa. Mielikuvituksesi valetaan tulisena valumuottiinsa. Kaikki siirtyvät tuoleille ja ikkunalaudoille odottamaan innoissaan valutulosta kynsiään syöden ja savua ympäriltään hätistellen kuin vastenmielisiä kärpäsiä.
Tee minusta huoneesi nurkkaan patsas kun olen jäähtynyt ja ulos kaivettu kaikesta kipsistä.
Olen järjettömyytesi taidetta!
Saaliini kääntyi selälleen ja vajosi kuolleena pohjaan kauniin keltaiset kyljet hohtaen.
Uin hiljalleen sen luokse ja tartuin harppuunaan lukien kuin pakosta sen tuotemerkin. Oli hyvä, että se oli jäänyt kalaan kiinni, eikä mennyt sen lävitse ja kadonnut pohjan pehmeään hiekkaan.
Leijuin hetken maailman alun sisällä, painottomana ja olemattomana meren osana. Kaikki minussa oli hiljaa, aivan kuin en olisi edes vielä ihminen, vaan riuttahai liukumassa korallimetsien välissä ymmärtämättä oman itsensä syvintä tarkoitusta.
Pääni pulpahti pintaan ja auringon valtava valovoima iski silmiini turkoosinsinisen laguunin loivissa aalloissa. näin kaukana horisontissa pilkahtavat rahtilaivat ja kiireettöminä ajelehtivat valkoiset pilvet niiden yllä. Uin selkää rantaan asti - rennosti - ylläni merilokkien kaikennäkevä katse.
Kalani ei vuotanut verta. Kelloni oli lakannut toimimasta.
Pienet pojat hyppivät kallioilta mereen kiljuen. Riisuin sukelluslaitteitten painon selästäni tuntien valtavaa kaipuuta takaisin meren painottomuuteen ja helppouteen - rajattomuuteen joka tuntui suloiselta soluissani.
Poika loikkasi kalliolta eteenpäin jättäen taakseen kaverinsa. Hän pysähtyi ilmaan - muistin lapsuuteni hypyt kalliolta: Loikka, kylmä ilmavirta ja veden massiivinen isku vasten vartaloani. Sitten: hiljaisuus meren kohdussa, kuin kaiken minuuteni alussa.
Rannalla seisoi yksinäinen pukukoppi johon astelin sisään varusteineni. Heilautin hassun, raidallisen oviverhon sivuun ja kävin sisään ahtaasta oviaukosta. Ilma kuivui kasaan, lämpö katosi.
Astuin ulos kadulle ja jouduin väentungokseen sukelluspuvussani. Harppuunani jousi juuttui kiinni ovenkarmiin ja sähläsin sen kanssa hetken valitellen minua mulkaisevalle rouvalle minusta valuvaa merivettä. Happilaitteet tuntuivat ylettömän raskailta kadun vilinässä ja kaaoksessa. Yritin olla kuitenkin hyvää hyvyyttäni melkein näkymätön ja kokemuspiirin tuolla puolen. Se ei onnistunut kovinkaan hyvin.
Raitiovaunu soitti iloisesti kelloaan ja jyskytti ohitsemme omilla raiteillaan. Pyöräilijät väistelivät kaikkea eteensä osuvaa.
Kun sitten näin sinut suojatiellä, muistin sinut. Olen väistänyt sinut aina, mutta en kertaakaan ennen näillä päättymättömillä kaduilla ole astunut eteesi.
Mielikuvituksettomuuteni!
Katselin korkeaan taivaaseen joka katosi yllämme kaarikattoon kuin valtavassa katedraalissa. Se himersi ulottumattomissamme kauniina ja eteerisenä, kuin unena jostain toisesta, katetusta maailmasta.
Olet kattanut elämäni ympäristön kauttaaltaan. Ensimmäisen kerran merestä nousemisen jälkeen tunsin miten minua ahdisti jokainen rakennuksen julkisivu ja niissä kimaltavat ovet ja ikkunat, elämäni seinät. Jokainen otettu askel, millä tahansa neliömetrillä, oli askel taaksepäin mistä tahansa kuvakulmasta katsottuna. Olimme kaikki ympäröity todellisuuden armottomilla muureilla, eikä siitä ollut valittaminen. Katu ylös, katu alas: kaikki tämä matkanteko päätyi tähän samaan kohtaan ilman unelmaa siirtymisestä toisaalle. Oli merkityksetöntä liikkua mihinkään.
Valmistin kalan maukkaaksi ateriaksi sienien ja yrttien, vihannesten kera.
Nämä lautaseni alle asettelemani servetit ovat sinun. Sinä ja servetit tulette toisesta maailmasta. Minä pyyhin suuni hihaani.
Se ei kuitenkaan huononna minun ateriani makua, vaan korostaa sen itsemetsästyksellisyyttä ja huuhtoutuu alas kurkustani kevyellä viinillä avarassa asunnossani. Ilman sinua, tänään. Huomisesta tiedän jo kaiken, sillä en sitä koskaan ajattele.
"Piirsin teille tussilla taulullisen kaavoja joihin haluaisin teidän perehtyvän aivan rauhassa.
Ymmärtääkseni olen täällä opettajan ominaisuudessa, vaikka en koekaan olevani mikään opettaja. Minua kiinnostaa kaikki näkymätön jota ei voi kuvata graafisesti eikä metaforisesti. Huom: Minua kiinnostaa! Te olette minun oppilaitani jotka olette kiinnostuneet samoista asioista kuin minä. Voitaisiin siis jollain tasolla väittää että täällä on vain yksi mieli joka on kiinnostunut nitomaan kaiken tämän taululla olevan yhteen kaavaan. Se on tämän päivän pyrkimys. Se on jokaisen meidän unelmamme, supistaa sekavuus ja harhailu yhteen, täydelliseen kaavaan joka ilmentää sitä jota etsimme. Minä poistun nyt luokasta ja te voitte tehdä yksittäis-, tai ryhmätyötä aivan kuten haluatte. kiitos ja näkemiin. Palaan kun olen löytänyt itseni kaavan."
Hain mukaani vesiautomaatilla krapulaansa parantelevan järjen Welhon. Hän oli aina samassa paikassa samaan aikaan - samoissa vaatteissa. Tukka hajallaan ja silmälasit sotkuisina hän katseli minun tuloani kuin olisin jokin triumfi janoisuuden päättymiselle, tuulahdus tupaan.
Käärin hihani kuumassa ilmassa ja revin solmioni pois kaulastani. Tungin sen taskuuni ja kuulostelin samalla hänen päivänsä jonnin joutavia yksityiskohtia. Muovinen vesimuki hänen käsissään vapisee aaltoillen löysänä.
Hän tuskin uskoo että tämä voisi koskaan päättyä.
Hän vanhenee silmissäni ja tunnen ajan kaareutuvan kokooon ajatuksissamme. Me poljemme paikallamme - ruumiimme jäännökset eivät.
Käteni rutistuvat kasaan ja kuihtuvat maksaläiskiinsä. Minun sormieni niveliä särkee vahvassa lääkityksessäkin. Olen tuhonnut jokaisen asuntoni peilin ja tunnustan vihaavani kuolemaa, avuttomuutta, ajan vankeutta ja sen säälimättömiä silmiä jotka muuttuvat alati. Istun aloilleni ja kuolen tuoliini joka on sinun. En jaksa lukea enää mitään. Omena on pudonnut minun käteeni - se on mätä.
Sinä taas...
Minusta joskus tuntuu siltä, että se Newtonin omena tipahti sinun käteesi eikä hän päähänsä. Niin olet etevä, jos yleensäkin kykenet olemaan olemassa.
Minulla ei taida olla kädessäni muuta kuin päästäni siihen tipahtanut olemisesi tuska. Tämä, joka maailmoja osoittaa katsomaan - niitä hengittää silmillemme. Sinun lemmikkisi, sinun luomasi todellisuus.
Minulle: Punainen lohikäärme itsessään.
Aluksemme. Sen siivet yltävät kärjistään yhteen ja sen hengitys on maailmojen tuli. Sen siipien iskut ovat tila ja sen tuomio. Se on kaikki.
Tämä olemisen hirviö kaartaa taivaana murskaten tieltään kaiken syntyvän ja syntymättömän - olevan. Sen palavat silmät katsovat aurinkoina ajan taakse ja leijuvien maailmojen sisään. Katson sen kynsiä kauhun vallassa ja tajuan sen tarttuvan minuun menneisyydestä tulevaisuuteen. Minä en enää ole ihminen vaan ihmiskunta, joukko olentoja jotka huutavat kauhuissaan ilosta saadessaan hetken käsittää punaisen lohikäärmeen ajatuksien olemattomuutta sen matkatessa itsessään ei-mihinkään.
Tällä ei ole suuntaa tai tarkoitusta. Kaikki tämä nerokkuus ja säännönmukaisuus on harhaa. Kaikki tämä vaiva? Järjetöntä?
Heitän puusta omenalla hirviötä ja olen tipahtaa oksalta alas sen kitaan. Miten minä voin suhteuttaa itseni johonkin noin valtavaan asiaan?
Heittämällä sitä omenalla? Naurettavaa!
Kesti seitsemän viikkoa tajuta miten hirviö tapetaan. Tein keihään ja raavin kirppuja niskastani yön pimeydessä. Oksa allani oli vahva, mutta ei sekään ikuinen. Joku päivä se katkeaisi ja minä putoaisin hirviön suuhun keppeineni. Löisin pääni sen hampaisiin ja katoaisin kaiken nielevään nieluun kuin raamatun helvettiin.
Yö kajasti kumpujen takana punaista, ja minä käsitin sen olevan liikkeellä. Yö liikkui kumpujen alla ja päällä, oli kaikkialla - valossakin. Se kipusi juuria pitkin runkoon ja oksaan alleni. Kietoutui kiinni raajoihini ja vatsaani ja alkoi jyskyttää sisälläni pimeää ainetta suoniini. Minusta kuoli aina pala vapautta, sen yltäessä siihen kohtaan jossa kulloinkin olin.
Lopulta - pakopaikat olivat loppuneet.
Welho! Olet vapaa. Mielikuvituksesi valetaan tulisena valumuottiinsa. Kaikki siirtyvät tuoleille ja ikkunalaudoille odottamaan innoissaan valutulosta kynsiään syöden ja savua ympäriltään hätistellen kuin vastenmielisiä kärpäsiä.
Tee minusta huoneesi nurkkaan patsas kun olen jäähtynyt ja ulos kaivettu kaikesta kipsistä.
Olen järjettömyytesi taidetta!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.