Tuntoa ?
Saaressa. Vihdoinkin saan olla siellä. Koko kevään, kesän ja syksyn sain odottaa. Nyt keskellä pakkasöitä, routamaita ja tuikkivaa taivasta vasten saan elää unelmaani. Jään keskellä. Saaressa.
En minä kaipaa minnekään. Minun on näin hyvä olla. Itsekseen. Pelottaa, kun tulen niin hyvin toimeen itseni kanssa. Peilaan tuntojani, olemustani, sisintäni ja ajatuksiani itseeni. Omiin toiveisiin, haluihin ja pyrkimyksiin. Olen yhtä. Olen seesteinen. Mutten tahdo olla liian harmoninen, se alkaa ahdistamaan. En tahdo myötäillä, olla mieliksi. En todella. Tahdon pitää omat raamini linjakkaina, muodokkainakin kenties.
Saarella tuulee. Viima iskee vasten peittämättömiä kasvojani. Minua paleltaa ja vetäydyn huppuni suojaan yhä tiukemmin, käännynkin toiseen suuntaan. Ilma värähtää. Se ei ollut enää tavallinen tuulen puuska, värähdys sai minut kalisemaan kunnolla luitani myöden. Ei kylmyydestä. Luulin, etten voisi koskaan kohdata epäilyttävämpää oloa. Ei se ollut mitään tuohon tuuleen verrattuna. Tunsinko tyhjyyden..?
Kävelen keskemmälle saarta lammen luo sen huokuessa ikiroutaa, ollen umpijäässä. Mikään ei tuoksu. Yrittäessäni haistella sieraimeni huurtuvat ja minua alkaa heikottaa. Värit ovat kuolleet. Vain valkea ja tumma taivas ovat läsnä. Kaikki siltä väliltä on haudattu maan sisään, sen uumeniin, mistä ei enää ole paluuta. Maa on imenyt ne itseensä, vetänyt luokseen tiukoin ottein eikä ole hevin irrottamassa. Kuulen värien huudon, ne haluaisivat pois, vapauteen. Mutta ne on viety sinne ikiajoiksi. Paluuta ei ole. Kuin aika olisi pysähtynyt ja olisin ajelehtimassa tyhjiössä. Maata en tunne, saari on vieras. Mikään ei enää elä täällä. Paitsi minä. Kavahdan väittämääni. Minä? En osaa erottaa olemustani kylmyydeltä, en löydä tuntojani nostamaan jalkaani. Olen jähmettynyt. Osa minusta huutaa sisällä, mutta kukaan ei kuule, ei ymmärrä. Minä tyydyn vastaukseen, minkä annan itselleni. ”Jaksa vielä.”
Loikkaan eteenpäin vaistonvaraisesti ja jatkan matkaa. Ilma on leudontunut ja pystyn jo hengittämään, joskin vaivoin. En silti tunne, mutta tiedän, että minun on kuljettava eteenpäin. Tietämättä seuraavaa määränpäätäni, nostan leukani symbolisesti ylöspäin. Tiedän selviäväni, mutta se vaatii paljon. Toivoni elää pienessä jyvässä, syvällä itsessäni ja odotan vain sen kumpuamista. Sitä ennen ei auta muu kuin odottaa.
Olen tyytyväinen kylmiin hileisiin, joita tuuli heittelee, suuriin ja mahtaviin viileyttä hohkaaviin kivilohkareisiin, joita pitkin kuljen. Värähdys saa minut kuitenkin taas valpastumaan. Ihmettelen, koskei mitään merkittävästi muutu. Tiedän jonkin yhä vaikuttavan, kuin tarkastelevan ja liikuttavan itseään. Tähdet alkavat sammua yksitellen ja vähitellen koittaa totaalinen pimeys.
Minua se ei haittaa. Tiedän suuntani, osaan kyllä perille.
Niistän ja otan käsineeni siksi aikaa pois. Sormeni ovat kauttaaltaan siniset, suuni ei loksahda auki hämmästyksestä. Yksitellen jääpuikkomaiset pienet, patukoiksikin sanotut käsieni viidet haaroittumat tipahtavat yksitellen jalkojeni eteen.
Herään. Meren pohjasta. Tuo kaikkiko oli vain unta?
Saaressa. Vihdoinkin saan olla siellä. Koko kevään, kesän ja syksyn sain odottaa. Nyt keskellä pakkasöitä, routamaita ja tuikkivaa taivasta vasten saan elää unelmaani. Jään keskellä. Saaressa.
En minä kaipaa minnekään. Minun on näin hyvä olla. Itsekseen. Pelottaa, kun tulen niin hyvin toimeen itseni kanssa. Peilaan tuntojani, olemustani, sisintäni ja ajatuksiani itseeni. Omiin toiveisiin, haluihin ja pyrkimyksiin. Olen yhtä. Olen seesteinen. Mutten tahdo olla liian harmoninen, se alkaa ahdistamaan. En tahdo myötäillä, olla mieliksi. En todella. Tahdon pitää omat raamini linjakkaina, muodokkainakin kenties.
Saarella tuulee. Viima iskee vasten peittämättömiä kasvojani. Minua paleltaa ja vetäydyn huppuni suojaan yhä tiukemmin, käännynkin toiseen suuntaan. Ilma värähtää. Se ei ollut enää tavallinen tuulen puuska, värähdys sai minut kalisemaan kunnolla luitani myöden. Ei kylmyydestä. Luulin, etten voisi koskaan kohdata epäilyttävämpää oloa. Ei se ollut mitään tuohon tuuleen verrattuna. Tunsinko tyhjyyden..?
Kävelen keskemmälle saarta lammen luo sen huokuessa ikiroutaa, ollen umpijäässä. Mikään ei tuoksu. Yrittäessäni haistella sieraimeni huurtuvat ja minua alkaa heikottaa. Värit ovat kuolleet. Vain valkea ja tumma taivas ovat läsnä. Kaikki siltä väliltä on haudattu maan sisään, sen uumeniin, mistä ei enää ole paluuta. Maa on imenyt ne itseensä, vetänyt luokseen tiukoin ottein eikä ole hevin irrottamassa. Kuulen värien huudon, ne haluaisivat pois, vapauteen. Mutta ne on viety sinne ikiajoiksi. Paluuta ei ole. Kuin aika olisi pysähtynyt ja olisin ajelehtimassa tyhjiössä. Maata en tunne, saari on vieras. Mikään ei enää elä täällä. Paitsi minä. Kavahdan väittämääni. Minä? En osaa erottaa olemustani kylmyydeltä, en löydä tuntojani nostamaan jalkaani. Olen jähmettynyt. Osa minusta huutaa sisällä, mutta kukaan ei kuule, ei ymmärrä. Minä tyydyn vastaukseen, minkä annan itselleni. ”Jaksa vielä.”
Loikkaan eteenpäin vaistonvaraisesti ja jatkan matkaa. Ilma on leudontunut ja pystyn jo hengittämään, joskin vaivoin. En silti tunne, mutta tiedän, että minun on kuljettava eteenpäin. Tietämättä seuraavaa määränpäätäni, nostan leukani symbolisesti ylöspäin. Tiedän selviäväni, mutta se vaatii paljon. Toivoni elää pienessä jyvässä, syvällä itsessäni ja odotan vain sen kumpuamista. Sitä ennen ei auta muu kuin odottaa.
Olen tyytyväinen kylmiin hileisiin, joita tuuli heittelee, suuriin ja mahtaviin viileyttä hohkaaviin kivilohkareisiin, joita pitkin kuljen. Värähdys saa minut kuitenkin taas valpastumaan. Ihmettelen, koskei mitään merkittävästi muutu. Tiedän jonkin yhä vaikuttavan, kuin tarkastelevan ja liikuttavan itseään. Tähdet alkavat sammua yksitellen ja vähitellen koittaa totaalinen pimeys.
Minua se ei haittaa. Tiedän suuntani, osaan kyllä perille.
Niistän ja otan käsineeni siksi aikaa pois. Sormeni ovat kauttaaltaan siniset, suuni ei loksahda auki hämmästyksestä. Yksitellen jääpuikkomaiset pienet, patukoiksikin sanotut käsieni viidet haaroittumat tipahtavat yksitellen jalkojeni eteen.
Herään. Meren pohjasta. Tuo kaikkiko oli vain unta?
Vastaukset 3
Vanhimmat
siis tämähän oli todella hyvä... tällaista lisää :)
:) kaunis kiitos ystävällisestä ja toivon mukaan myös realistisesta kommentistasi. enköhän jatka.. vielä tiedä missä muodossa.
Niin, mutta laitapa vaikka tonne novelleihin. Tämä ei tainnut olla ihan runo. :)