Eunescu Paccio oli fransiskaanimunkki. Hänellä oli jalassaan kuluneet nauhasandaalit. Yllään hänellä oli ruskeankarhea, kankainen munkinkaapu jonka hän oli vyöttänyt uumiltaan kiinni mustalla nyörillä.
Eunescu oli hyvin hiljainen mies. Saattoi kulua kuukausia, ettei hän sanonut kenellekään mitään.
Sanat olivat vanhimpien munkkien omaisuutta. Eunescu ei tuntenut tarvitsevansa sanojen maailmaa.
Luostarin arkipäivä oli hyvin yksinkertainen ja yksinkertaisuudessaan muuttumaton. Se alkoi varhain aamulla kasvojen pesulla ja pukeutumisella, aamurukouksella ja hyvin niukalla aamiaisella. Päivät kuluivat työtä tehden hedelmätarhoilla ja arjen askareissa kuuman taivaan alla. Hän söi vain yhden kerran päivässä tukevammin, yleensä juureskeittoa tai kanaa. Joi pikarillisen viiniä varjoisassa ja hiljaisessa ruokasalissa yhdessä veljiensä kanssa.
Varjojen pidetessä, Eunescu päätti päivänsä työtehtävät. Ja pesun jälkeen siirtyi maantiepölyltä tuoksuvaan kappeliin suorittamaan päivän toiseksi viimeisen rukoushetkensä, sen ankean koville puupenkeille.
Kappelissa Eunecu hiljeni ja syventyi jumalansa hiljaisuuteen ja sanattomuuteen.
Elämä oli yksinkertaista, kuin sinisellä taivaalla lipuvan auringonpaahteen vääjäämätön kierto - kuin päättymätön puheen virta vanhan miehen suusta - munkin hengitys, kuin tarina joka ajelehti kiireettä kappelissa ja luostarin pihoilla etsien tietä hänen itsensä sisään, kuin paperille kirjoitukseksi.
Eunescu ei tuntenut olevansa millään lailla mieleltään köyhä, mutta vastus jonka hän sisällään tunsi, oli hänen rukouksiensa kohde. Hän käsitti itsensä niin sulkeutuneeksi, että hän ruoski armotta itsensä muureja yrittäen purkaa niitä palasiksi itsensä näkemisen tieltä. Muurit olivat vankkaa kiveä, eivätkä olleet hievahtaneetkaan kaikista ponnisteluista huolimatta. Eunescu oli raatanut, totellut, rukoillut ja anonut - mutta mikään hänen sisäisestä vastustuksessaan ei ollut koskaan näyttänyt heikentymisen merkkejä.
Tuo vastus, tuo julkea itsekkyys hänessä oli hänen terrorinsa kohde ja rukoustensa aihe. Muurien vankkuus painoi hänet kumaraan, vei hänet siihen tilanteeseen että Eunescu vetäytyi lopulta eräänä iltana holvikuoren alle kryptaan yksinään. Siellä hän katseli kuluneiden sandaaliensa nauhoja, kuluneita varpaankynsiään ja nilkkojensa kolhuja, verinaarmuja.
Katakombit olivat lempeän viileitä keskikesälläkin. Ne loimottivat tulen lämpimässä kajossa tiilistä muurattuine seinineen ja hovikaarineen, jyrkkine portaineen ja synkkine varjoineen, Eunescun sisäisinä muureinä joita ei ollut kaataminen.
Hän vetäytyi huomaamattaan päivä päivältä syvemmälle katakombien loputtomiin luolastoihin ja tunsi lopulta olevansa siihen pakotettu.
Hän ymmärsi tämä vasta sitten, kun hän ei muistanut mistä kääntyä enää takaisin valoon.
Liekkien lepattavassa valossa hän seisoi ahtaassa käytävässä ja tuijotti pimeyteen edessään, muistamatta kummasta suunnasta oli tähän tullut.
Ehtymätön, raskas kivi sisällään, hän asteli kohti pimeyttä edessään tuntematta minkäänlaista pelkoa sisällään. Eunescu oli itse itsensä kauhein pelko ja rangaistus. Mikään taivaan kannen alla ei voinut olla pahempaa kuin hän itse. Jä tämä sisällään, hän laskeutui yhä alemmas kierteisiä portaita kuuman maansa sisään.
Häntä ei polttanut enää soihdusta tipahteleva pihka, ei kirvellyt silmiä sen kitkerä savu. Hän asteli vakaana eteenpäin ymmärtäen tiensä olevan jokaisella otetulla askeleella yhä varmempi ja selvempi hänen sydämelleen. Hän tunsi kevenevänsä ja näkevänsä paremmin, haistavansa luolien pimeän elämän ja seinien äänettömät sanat.
Tuoksut ja ikuinen pöly edessään, hän veti sisäänsä maailman sisintä ilmaa kuin viieää viiniä kuumassa ja ahtaassa mielessä.
Hän kiirehti askeliaan ja kompasteli vähäisessä valossa eteenpäin ymmärtäen jonkin lähestyvän häntä jokaisella askeleella. Jokin oli tulossa häntä vastaan. Oliko se jokin joka oli hänesä, vai oliko se jotain muuta?
Eunescu tunsi sydämensä jyskyttävän rinnassaan. Se hakkasi mielettömänä verta hänen sykkiviin suoniinsa. Jyskytti olemisen portteja kuin mytologinen hirviö loputtomien luolien sisuksissa.
Eunescun suusta alkoi purkautua korinaa ja kiihkoa, outoja sanoja ja mutinaa. Hän kiiruhti soihdusta välittämättä pimeyteen ja katosi näkyvistä.
Eunescu oli hyvin hiljainen mies. Saattoi kulua kuukausia, ettei hän sanonut kenellekään mitään.
Sanat olivat vanhimpien munkkien omaisuutta. Eunescu ei tuntenut tarvitsevansa sanojen maailmaa.
Luostarin arkipäivä oli hyvin yksinkertainen ja yksinkertaisuudessaan muuttumaton. Se alkoi varhain aamulla kasvojen pesulla ja pukeutumisella, aamurukouksella ja hyvin niukalla aamiaisella. Päivät kuluivat työtä tehden hedelmätarhoilla ja arjen askareissa kuuman taivaan alla. Hän söi vain yhden kerran päivässä tukevammin, yleensä juureskeittoa tai kanaa. Joi pikarillisen viiniä varjoisassa ja hiljaisessa ruokasalissa yhdessä veljiensä kanssa.
Varjojen pidetessä, Eunescu päätti päivänsä työtehtävät. Ja pesun jälkeen siirtyi maantiepölyltä tuoksuvaan kappeliin suorittamaan päivän toiseksi viimeisen rukoushetkensä, sen ankean koville puupenkeille.
Kappelissa Eunecu hiljeni ja syventyi jumalansa hiljaisuuteen ja sanattomuuteen.
Elämä oli yksinkertaista, kuin sinisellä taivaalla lipuvan auringonpaahteen vääjäämätön kierto - kuin päättymätön puheen virta vanhan miehen suusta - munkin hengitys, kuin tarina joka ajelehti kiireettä kappelissa ja luostarin pihoilla etsien tietä hänen itsensä sisään, kuin paperille kirjoitukseksi.
Eunescu ei tuntenut olevansa millään lailla mieleltään köyhä, mutta vastus jonka hän sisällään tunsi, oli hänen rukouksiensa kohde. Hän käsitti itsensä niin sulkeutuneeksi, että hän ruoski armotta itsensä muureja yrittäen purkaa niitä palasiksi itsensä näkemisen tieltä. Muurit olivat vankkaa kiveä, eivätkä olleet hievahtaneetkaan kaikista ponnisteluista huolimatta. Eunescu oli raatanut, totellut, rukoillut ja anonut - mutta mikään hänen sisäisestä vastustuksessaan ei ollut koskaan näyttänyt heikentymisen merkkejä.
Tuo vastus, tuo julkea itsekkyys hänessä oli hänen terrorinsa kohde ja rukoustensa aihe. Muurien vankkuus painoi hänet kumaraan, vei hänet siihen tilanteeseen että Eunescu vetäytyi lopulta eräänä iltana holvikuoren alle kryptaan yksinään. Siellä hän katseli kuluneiden sandaaliensa nauhoja, kuluneita varpaankynsiään ja nilkkojensa kolhuja, verinaarmuja.
Katakombit olivat lempeän viileitä keskikesälläkin. Ne loimottivat tulen lämpimässä kajossa tiilistä muurattuine seinineen ja hovikaarineen, jyrkkine portaineen ja synkkine varjoineen, Eunescun sisäisinä muureinä joita ei ollut kaataminen.
Hän vetäytyi huomaamattaan päivä päivältä syvemmälle katakombien loputtomiin luolastoihin ja tunsi lopulta olevansa siihen pakotettu.
Hän ymmärsi tämä vasta sitten, kun hän ei muistanut mistä kääntyä enää takaisin valoon.
Liekkien lepattavassa valossa hän seisoi ahtaassa käytävässä ja tuijotti pimeyteen edessään, muistamatta kummasta suunnasta oli tähän tullut.
Ehtymätön, raskas kivi sisällään, hän asteli kohti pimeyttä edessään tuntematta minkäänlaista pelkoa sisällään. Eunescu oli itse itsensä kauhein pelko ja rangaistus. Mikään taivaan kannen alla ei voinut olla pahempaa kuin hän itse. Jä tämä sisällään, hän laskeutui yhä alemmas kierteisiä portaita kuuman maansa sisään.
Häntä ei polttanut enää soihdusta tipahteleva pihka, ei kirvellyt silmiä sen kitkerä savu. Hän asteli vakaana eteenpäin ymmärtäen tiensä olevan jokaisella otetulla askeleella yhä varmempi ja selvempi hänen sydämelleen. Hän tunsi kevenevänsä ja näkevänsä paremmin, haistavansa luolien pimeän elämän ja seinien äänettömät sanat.
Tuoksut ja ikuinen pöly edessään, hän veti sisäänsä maailman sisintä ilmaa kuin viieää viiniä kuumassa ja ahtaassa mielessä.
Hän kiirehti askeliaan ja kompasteli vähäisessä valossa eteenpäin ymmärtäen jonkin lähestyvän häntä jokaisella askeleella. Jokin oli tulossa häntä vastaan. Oliko se jokin joka oli hänesä, vai oliko se jotain muuta?
Eunescu tunsi sydämensä jyskyttävän rinnassaan. Se hakkasi mielettömänä verta hänen sykkiviin suoniinsa. Jyskytti olemisen portteja kuin mytologinen hirviö loputtomien luolien sisuksissa.
Eunescun suusta alkoi purkautua korinaa ja kiihkoa, outoja sanoja ja mutinaa. Hän kiiruhti soihdusta välittämättä pimeyteen ja katosi näkyvistä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei viela vastauksia.