Lasten näkemys sielusta

En kiistä sitä, etteivätkö lapset voisi nähdä enemmän ja syvemmälle. Minusta kuitenkin tuntuu, että kyky nähdä katoaa "tiedon" lisääntyessä, ei välttämättä aikuisuuden aiheuttamissa muutoksissa sellaisinaan.

"Tiedolla" tarkoitan sitä, että kun piltti tohkeissaan selittää vanhemmille että näki jotain, vanhemmat toki "tietävät" ettei siellä mitään ollut. Tämä sitten ensin varovaisesti, myöhemmin vakavammin kerrotaan tenavalle. Jos ei ota uskoakseen, lapsi roudataan jollekin sopivalle terapeutille joka tieteellisellä tehokkuudella viimeistään eliminoi kyvyn nähdä asioita. Vähemmälläkin suggestiolla saadaan aikuinenkin ymmärtämään ettei tässä nyt ole pöytää, vaikka lasin saakin siihen asetettua - hyvänä esimerkkinä tämä mielenkäsittelijä Derren Brown, jonka mainiota ohjelmaa riemulla seuraan.

Missään nimessä en ala syyllistää tärkeää mielenterveystyötä tekeviä asiantuntijoita, psykiatreja ja vastaavia. Kun ihminen todella kärsii mielensairauksista, he tekevät todella arvokasta työtä ihmisen elämän parantamiseksi.

Joskus vain tulee mieleen, että ehkäpä voisi olla joskus ihan kliffa lähtökohta ottaa tutkimuksissa hieman takapakkia, ajatella että kaikki harhat eivät ehkä ihan sataprosenttisen varmasti välttämättä olekaan harhoja. Tämä sotii kyllä tieteellistä näkemystä vastaan, ja on siksi hyvin vaarallista lanttulääkärille itselleen.

Jostain syystä minulle on vuosien takaa jäänyt mieleen eräs Ben Fuhrman -ohjelma, jossa oli vieraana näkyjä ja ääniä kuulevia ihmisiä. Aivan täystolkkuisen oloinen nainen alkoi eräässä vaiheessa kertoa, että ne näyt joita hän näkee ovat omituisuudessaan, mielikuvituksellisuudessaan ja hurjuudessaan senkaltaisia, ettei hän oikein jaksa uskoa niiden olevan omasta mielestään... mikä minua ihmetytti oli tohtorin reaktio: hän keskeytti alustuksen kutakuinkin alkamalla puhua naisen päälle ja vaihtoi puheenaihetta täydellisesti. Olisin odottanut nyt sentään jonkinlaista vastausta mielenkiintoiseen aloitukseen. Tuntui että Fuhrman todella pelästyi.

Tieteen ja rajatiedon vastakkainasettelu ei välttämättä ole niin tiukkaa kuin yleensä oletetaan: varsinkin nykyisin on nähtävissä jonkinlaisia lähentymisen merkkejä. Luin aikoinaan myös Jungin teoksen, ja se sisälsi aivan hätkähdyttäviä näköaloja - etenkin ollakseen tieteellisesti arvostetun uranuurtajan tekstiä.

Missä sitten kulkee raja mielikuvituksen, harhojen ja todellisuuden välillä? Siihen vastaamaan eivät rahkeeni riitä: minusta kuitenkin tuntuu, että se voisi olla ainakin piirun verran rajatiedollisempaan suuntaan kuin nykyisin. Saattaahan olla, että maailman viisain ihminen kertoo totuutta maailmastamme tälläkin hetkellä pyöreän huoneen pehmustetuille seinille.

Särmähdys kirjoitti:

En kiistä sitä, etteivätkö lapset voisi nähdä enemmän ja syvemmälle. Minusta kuitenkin tuntuu, että kyky nähdä katoaa "tiedon" lisääntyessä, ei välttämättä aikuisuuden aiheuttamissa muutoksissa sellaisinaan.

"Tiedolla" tarkoitan sitä, että kun piltti tohkeissaan selittää vanhemmille että näki jotain, vanhemmat toki "tietävät" ettei siellä mitään ollut. Tämä sitten ensin varovaisesti, myöhemmin vakavammin kerrotaan tenavalle. Jos ei ota uskoakseen, lapsi roudataan jollekin sopivalle terapeutille joka tieteellisellä tehokkuudella viimeistään eliminoi kyvyn nähdä asioita. Vähemmälläkin suggestiolla saadaan aikuinenkin ymmärtämään ettei tässä nyt ole pöytää, vaikka lasin saakin siihen asetettua - hyvänä esimerkkinä tämä mielenkäsittelijä Derren Brown, jonka mainiota ohjelmaa riemulla seuraan.

Missään nimessä en ala syyllistää tärkeää mielenterveystyötä tekeviä asiantuntijoita, psykiatreja ja vastaavia. Kun ihminen todella kärsii mielensairauksista, he tekevät todella arvokasta työtä ihmisen elämän parantamiseksi.

Joskus vain tulee mieleen, että ehkäpä voisi olla joskus ihan kliffa lähtökohta ottaa tutkimuksissa hieman takapakkia, ajatella että kaikki harhat eivät ehkä ihan sataprosenttisen varmasti välttämättä olekaan harhoja. Tämä sotii kyllä tieteellistä näkemystä vastaan, ja on siksi hyvin vaarallista lanttulääkärille itselleen.

Jostain syystä minulle on vuosien takaa jäänyt mieleen eräs Ben Fuhrman -ohjelma, jossa oli vieraana näkyjä ja ääniä kuulevia ihmisiä. Aivan täystolkkuisen oloinen nainen alkoi eräässä vaiheessa kertoa, että ne näyt joita hän näkee ovat omituisuudessaan, mielikuvituksellisuudessaan ja hurjuudessaan senkaltaisia, ettei hän oikein jaksa uskoa niiden olevan omasta mielestään... mikä minua ihmetytti oli tohtorin reaktio: hän keskeytti alustuksen kutakuinkin alkamalla puhua naisen päälle ja vaihtoi puheenaihetta täydellisesti. Olisin odottanut nyt sentään jonkinlaista vastausta mielenkiintoiseen aloitukseen. Tuntui että Fuhrman todella pelästyi.

Tieteen ja rajatiedon vastakkainasettelu ei välttämättä ole niin tiukkaa kuin yleensä oletetaan: varsinkin nykyisin on nähtävissä jonkinlaisia lähentymisen merkkejä. Luin aikoinaan myös Jungin teoksen, ja se sisälsi aivan hätkähdyttäviä näköaloja - etenkin ollakseen tieteellisesti arvostetun uranuurtajan tekstiä.

Missä sitten kulkee raja mielikuvituksen, harhojen ja todellisuuden välillä? Siihen vastaamaan eivät rahkeeni riitä: minusta kuitenkin tuntuu, että se voisi olla ainakin piirun verran rajatiedollisempaan suuntaan kuin nykyisin. Saattaahan olla, että maailman viisain ihminen kertoo totuutta maailmastamme tälläkin hetkellä pyöreän huoneen pehmustetuille seinille.

Lue lisää

Ensinnäkin täytyy sanoa, että viestisi oli erittäin hyvä ja olen samaa mieltä "tiedon lisäämisen" vaikutuksesta. Lastenhan ajatellaan olevan viattomia, puhtaita ja "tiedolla pilaamattomia". Aikuiset puolestaan ovat oppineet jo mikä on oikeaa ja mikä väärää, mikä totta ja mikä ei ole totta. Tiedon lisääminen on selkeä prosessi, mikä muodostaa lopputuloksena lokeroitua ajattelua.

Tämän vuoksi ennenkaikkea aikuiset ovat oppineet, mikä on sosiaalisesti hyväksyttyä ja mikä ei... ei ole hyväksyttyä nähdä "yliluonnollisia ilmiöitä" tai muuten kutsuu lanttulääkäri. Kun sen vuoksi kiistää näkemänsä, ajan mittaan lakkaa myös näkemästä niitä. Tämä on klassinen elokuvissakin, kuten tälläkin hetkellä elokuvateattereissa menevässä Constantinessa, vallitseva ajatus.

Luonnollisesti lasten tapauksessa täytyy toki muistaa, että lasten mielikuvituskyky on valtava. Lapsi pystyy kuvittelemaan itselleen mielikuvitusystäviä, joiden kanssa leikkiä. Ajan mittaan mielikuvituskin lokeroituu, systemisoituu ja asettuu myös sosiaaliseen uomaan. Todennäköisesti mielikuvituskyky myös reilusti vähenee. Kokeilkaapa vain itse kuvitella nyt mielikuvitusystäviä viereenne keskustelemaan. Ei ole enää helppoa niinkuin lapsena.

On toisaalta aika vaikeaa erottaa, mikä voisi olla sitten lasten "syvemmälle ja enemmän näkemistä" ja mikä vain lasten puhdasta mielikuvitusta ja leikkiä. Olen samaa mieltä kanssasi, että raja mielikuvituksen, harhojen ja todellisuuden välillä on varsin häilyvä.