tutti pois

Meidän poika tykkäsi yli kaiken pienenä liikennevaloista, joten sovittiin että heitetään tutit liikennevaloille, hän sai ne itse heittää ja kun pari kertaa perään kyseli, muisteltiin yhdessä miten niitä ei nyt enää ole koska liikennevalot tarvii niitä nyt. Tämä selitys kelpasi ja tutti unohtui kokonaan. Tytön tutit hukkuivat eikä niitä löytynyt mistään (oikeasti), ja kun tutteja kyseli, ymmärsi kun kerrottiin että tutit on hukkuneet.
Joskus tutteja voi "antaa" oraville, linnuille jne. Toiset pääsee tutista eroon paremmin, toisilla se vie aikaa. Kun tutti lähtee, pari ensimmäistä päivää voi olla hankalia, mutta kyllä se siitä unohtuu pikkuhiljaa kun tuttia ei todellakaan enää ole. :) Olen myös kuullut että kun leikkaa tutinpäästä palan pois, se ei enää kelpaa mutta meillä tuo keino ei tepsinyt. Jos lapsellasi on joku rakas kiinnostuksenkohde jolle tutin voi "antaa", kannattaa tehdä se yhdessä lapsen kanssa jotta ikävän yllättäessä lapsi muistaa minne se tutti oikein joutuikaan. Tsemppiä!!

Me leikkasimme tutin päästä palasen pois, mutta ei toiminut. Tutti kelpasi edelleen.

Sitten voitelimme sinapilla. No, kelpasi irvistellen, huomasi sitten, että sinapin voi pyyhkiä vaatteisiin... Siirryimme valkosipulilla voiteluu.

Eipä kelvannut tutti enää. Tutit laitoimme kuitenkin "varmuuden vuoksi" vielä talteen ja piiloon.

Kesti pari-kolme päivää, kun lapsi ikävöi vielä tuttiaan ennen nukkumaanmenotilanteita:

"Saanko vähän aurinkotuttia, entä lintututtia, jos ihan pikkaisen sitä elefanttituttia?", kyseli lapsi itku kurkussa iltaisin.

Ihme, että muisti kaikkien (liki 10 kpl) tuttien kuva-aiheet...

Kerroimme aina, että oravanpoikanen tarvii ja tykkää kovasti, kun on saanut tutteja. (Orava usein pihassa vieraili.) Siten jäivät tutit unholaan.

Luin kyllä jostain, että 3-vuotiaaksi saakka lapsi voisi tuttia käyttää ilman, että alkaa suuhun tulla tutista johtuvia muutoksia. Mutta mitä aikaisemmin niin suun kannalta tietty parempi.

Jokin aika sitten jossain juorulehden palstalla näytettiin kuvaa, kun erään kuninkaallisen perheen 6-7 -vuotias lapsi vielä käytti tuttia...

Että älkää ottako stressiä...

että selitätte lapselle mihin tutti joutuu ja miksi, silloin lapsen on helpompi kestää pettymys kun sillä on "kasvot." Meillä tutit laitettiin pieneen pussiin ja vietiin roskikseen, he itse laittoivat ne sinne. Selitys kuului että roskiksissa elävät hiiret tarvitsevat ne vauvoilleen. Lapsemme luovuttivat tutit miellään heille.

Ensimmäisenä iltana itkettiin ja muisteltiin sitä että ne annettiin niille hiirivauvoille. Esikoinen heräsi vielä aamuyöstä huutammaan, kun muistutin missä ne tutit olivat, hän tepsutti tuohtuneena sänkyynsä ja nukahti. Siinä oli heidän vieroitusoireet.

Kun lapsi suree tuttiaan, on aikuisen tärkeintä on auttaa lapsi pettymyksen yli. Se ei saisi olla sitä että tutti yhtäkkiä annetaankin takaisin! Silloin lapsi menee sekaisin omien tunteiden käsittelyssä, vaikka ulkoisesti vaikuttaakin tyytyväiseltä. On täysin yksilöllistä kuinka lapset reagoi, toisilla huomattavan voimakas imemisen tarve ja he huutavat tuttia kauemmin. On kuitenkin tärkeää antaa lapsen surra ja näyttää tunteensa. Aikuinenkin voi kertoa jonkun asian, mikä häntä on joskus harmittanut ja kuinka hän siitä toivuttiin. Kun lapsi pääse yli turvallisesti pettymyksen kokemuksestaan, on tulevatkin pettymykset elämässä aina pikkuisen helpompia kestää.

Miellä poika tykkäsi kovasti tutista ja ajattelin että on varmaan kova paikka sitten kun yritetään siitä luopua. Hän oli 1v6kk kun sanoin hänelle että nyt viedään tutit pikkulinnuille koska "iso poika" ei enää tarvitse niitä.

Poika lähti kanssani innoissaan viemään tutteja ulos ja jätimme ne omalle pihalle. Olin varautunut siihen että nukkumaanmeno voi olla hankala, mutta kuinkas kävikään. Illalla sänkyyn mentäessä hän kerran kysyi "mittä tutti"? ja minä siihen vastasin että muistathan sinä että ne vietiin pikkulinnuille. Siihen hän totesi että "joo" ja kävi kiltisti nukkumaan. Ja sen jälkeen tuttien perään ei juuri ole kyselty. Että näinkin voi käydä :)

Meillä poju onneks ite liipas tutin menemään kun yritin nukuttaa. Parin antokerran jälkeen (kun viskasi aina pois) en enää tarjonnut eikä sitä enää kaivannut. Poju oli n 7 kk. Eli onneksi päästiin noin vähällä. Saa nähdä kuinka käy tytön kanssa.

Ja tohon oravajuttuun kantsii miettiä. Naurattaa vieläkin kun ystävä oli käyttänyt pojalleen samaa kikkaa, niin poika on nyt 4 vuotta ja on vieläkin äkäinen oraville =).

Meillä oli hyvin helppo päästä tutista eroon molemien lapsien kohdalla. Ensinnäkin tuttia ei edes pidetty sellaisena leluna että sitä aina olisi lussutettu suussa, vain unille mennessä ja lohtuna joskus.
Toinen luovutti pääsiäispupuille, sai tilalle muutaman pikkuisen suklaamunan. (Puput kävivät tutit hakemassa takapihalta ja olivat munat jättäneet tilalle.) Toinen jätti tutin itsekseen ihan huomaamatta pois n. vuoden vanhana, ensimmäinenkin reilusti alta kahden vanhana.

mulla ja tänään leikattiin tutista imuosa irti ja sanottiin että rikki. Sanoin vielä tytölle että laitetaan sitten roskikseen kun saadaan itapala syötyä, mut tyttö lähti kesken iltapaln ja vei tutin roskikseen. Nukkumaan mennessä kyseli muutaman kerran tuttia ja sanoin vaan sen olevan rikki ja roskiksessa. Nukahti hiljaa omaan sänkyynsä. (Samanlaisesti kun tutin kanssakin) Saas nähdä kuinka paljon sitä huomenna kaivataan....

Me ollaan miehen kanssa leikattu tuteista päät poikki ja sanonut että oravanpoikaset söi. Meillä toimi, en sitten tiedä muilla.

Meillä tutti hävisi muutama viikko sitten. Oikeasti hävisi siinä mielessä, että olin kokonaan unohtanut laittaneeni sen tytön ulkoilupuvun taskuun. Sitä etsittiin yksi ilta, mutta kun ei löytynyt, tytön piti mennä nukkumaan ilman sitä. Eka ilta oli vaikea ja yöllä heräsi ja alkoi itkeä, kun ei voinut ottaa tuttia tyynyltä lohdutukseksi. Päivien kuluessa tuttia kaivattiin yhä harvemmin ja nyt on koko asia unohtunut. Löysin tutin pari päivää sitten ja heitin roskikseen vailla omantunnontuskia...