Matka.
Taivaltaa kulkija ääneti vaan
pakkanen paukkuu ,peittää lumi maan.
Ei muista hän, miksi lähtikään,
on unohtanut matkansa määränpään.
Hän pysähtyy; tuolla kulkee mies,
hän huomasi minut kenties
nyt minne .. tuon puun taa..
hän ei minua nähdä saa.
Jatkaa matkaa taas, hiljalleen…
katsellen arasti ympärilleen…
ja lailla moukarin sydän hakkaa rintaan,
nousee tuskan hiki kulkijan pintaan.
Hän pysähtyy; miettii minne matka,
jostain ääni kuuluu; " Älä jatka!"
Ei, ei täällä ole muita
pelkkiä metsän puita.
Hän jatkaa matkaa, jo kompuroiden…
Menen taakse noiden isojen puiden
jään siihen hetkeksi, lepään ja lähden,
mutta minne…. ja minkä tähden?
Hän pysähtyy, nojaa runkoon puun
ja katselee naamaa täysikuun.
"Kuu se tuolta vaan,
valaisee öisen maan".
Taivalta aikoo jatkaa; ei jalat kanna..
ei askeltakaan enää jatkaa anna.
Kai paras on istahtaa maahan tähän
joko väsyin.,.. ehkä lepään vähän.
Hän vajoaa alas, viereen tuuhean puun
ja katselee keltaista loistetta kuun.
"Hengitys ihan salpautuu….
peittikö pilvi jo kuun..?"
Tuolla loistaa valo, koti siellä siintää
ja sinne kulkija kiireesti rientää.
Hän juoksee, juoksee, sitä valoa kohti,
joka niin kirkkaana edessä äsken hohti.
Näkee edessään avoimen oven
ja muistaa lämpöisen äidin poven.
" Äiti ota minut syliisi taas,..
näin lampaatkin koti haas"
Lepää hangella kulkija; myssy päässä
paljaat sormet ja varpaat ihan jäässä.
Hän itse, juoksi kohti valoa kirkasta
eikä rinnassa enää ahdista.
Hän on kotona taas, sinne päätyi matka
ei tuntematonta kohti enää jatka.
Luo varjoja hankeen täysikuu..
kulkijaa suojaa tuuhea puu.
Taivaltaa kulkija ääneti vaan
pakkanen paukkuu ,peittää lumi maan.
Ei muista hän, miksi lähtikään,
on unohtanut matkansa määränpään.
Hän pysähtyy; tuolla kulkee mies,
hän huomasi minut kenties
nyt minne .. tuon puun taa..
hän ei minua nähdä saa.
Jatkaa matkaa taas, hiljalleen…
katsellen arasti ympärilleen…
ja lailla moukarin sydän hakkaa rintaan,
nousee tuskan hiki kulkijan pintaan.
Hän pysähtyy; miettii minne matka,
jostain ääni kuuluu; " Älä jatka!"
Ei, ei täällä ole muita
pelkkiä metsän puita.
Hän jatkaa matkaa, jo kompuroiden…
Menen taakse noiden isojen puiden
jään siihen hetkeksi, lepään ja lähden,
mutta minne…. ja minkä tähden?
Hän pysähtyy, nojaa runkoon puun
ja katselee naamaa täysikuun.
"Kuu se tuolta vaan,
valaisee öisen maan".
Taivalta aikoo jatkaa; ei jalat kanna..
ei askeltakaan enää jatkaa anna.
Kai paras on istahtaa maahan tähän
joko väsyin.,.. ehkä lepään vähän.
Hän vajoaa alas, viereen tuuhean puun
ja katselee keltaista loistetta kuun.
"Hengitys ihan salpautuu….
peittikö pilvi jo kuun..?"
Tuolla loistaa valo, koti siellä siintää
ja sinne kulkija kiireesti rientää.
Hän juoksee, juoksee, sitä valoa kohti,
joka niin kirkkaana edessä äsken hohti.
Näkee edessään avoimen oven
ja muistaa lämpöisen äidin poven.
" Äiti ota minut syliisi taas,..
näin lampaatkin koti haas"
Lepää hangella kulkija; myssy päässä
paljaat sormet ja varpaat ihan jäässä.
Hän itse, juoksi kohti valoa kirkasta
eikä rinnassa enää ahdista.
Hän on kotona taas, sinne päätyi matka
ei tuntematonta kohti enää jatka.
Luo varjoja hankeen täysikuu..
kulkijaa suojaa tuuhea puu.
Vastaukset 35
Vanhimmat
mutta kuitenkin jotain tapahtuu
ei ole hän, vaan joku muu
varjonsa valkeaks muuntautuu
ja jäljissään kiteet kirkastuu
luo avatun oven tuo askeleet suuntaa
henkensä kalvas ikkunat huurtaa
jäisiä kukkia jälkeensä jää
etkä varjoa valkeaa enää nää
Ystävän odotus.
Luona ikkunan istuu hän, harmaapää,
odottaa luoksensa ystävää.
Jo aamulla siihen istahti,
koko päivän tielle katseli
mutta yhä viipyy matkallaan,
liekö unohtanut kokonaan.
Siirtyy lietensä luokse, tulen virittää
ja yhä odottaa ystävää.
Keittää kahvit, kupposen siitä juo,
taas kiiruhtaa ikkunan luo,
tie tyhjänä, siellä ei ketään näy
vaikka kello jo viittä käy.
Aika pitkäksi käy, selkää kolottaa.
Hän kai turhaan enää odottaa.
Vaan samassa kuuluukin kolinaa
joku siellä oveen koputtaa.
Seisoo portailla aivan outo mies,
kulkukauppias, kukaties.
Avaa oven hän, vieras sisään astuu
lakin päästä ottaa ja käteen tarttuu
kuin tuttu olisi vanhastaan,
kuin astuisi tupaansa uudestaan.
Siinä hetken katsovat toisiaan,
puhumatta sanaakaan.
Pyytää vierasta peremmälle, arastellen
kuin nuorena ennen, punastellen,
sillä jotain tuttua vieraassaan
hän huomaa tarkemmin katsoessaan.
Kuka kumma, hän muistelee
ja kahvia vieraalle tarjoilee.
Hän kiiruhtaa välillä ikkunan luo,
missä viipyy ystävä, tuttu tuo,
puhuu samalla vieraalleen
ja muistot palaavat nuoruuteen.
Nyt muistaa hän, vieraansa tunnistaa
ja hetkeksi silmänsä ummistaa.
Hetken hiljaisuus, sitten vanhus huomaa.
tämä yllätys onkin ystävän suomaa..
Tuo peijakas, itse tulla aikoi
ja vanhan rakkaani tänne taikoi.
Hiipui liedessä tuli, hiillos loisti,
kaksi sydäntä toistensa lyöntejä toisti.
Niin pääsit sä turvaan pimeästä
kylmästä, jäisestä talviyöstä.
Ei häiritse enää kadonneet muistot;
minne sä meet, miksi sä meet.
On suojanas kirkkaimmat kesäiset puistot,
ja auringon välkkeiset kirkkaat veet.
Voit sulkea murheesi tummaiset
ja nukahtaa lepoon rauhaisaan.
Ovat kadonneet miehet varjoista puiden
on pimeät polutkin kirkastuneet.
Ei tarvitse miettiä, miksi ja minne
kaikki on selvää.... sä pääsithän sinne.
Hän muisti kuitenkin harmaapääta,
tuo ystävä lämmin ja herttainen.
Taikoi tuhkasta menneen rakkauden
sai aikaan tunteen niin suloisen.
Siinä vierellä istuu tuo vieras outo
ei vieras... vaan rakkaista rakkahin tuttu.
Sydämet toisensa kohdata saivat
ne sulivat yhteen säihkyen
niin hellästi tunteita hehkuen.
kuinka kaunis jatko.
Tajuavatko kaikki asian ja tapahtuman noin kauniisti?
Hän nukahti alle ison puun,
loisteeseen kylmän kelmeän kuun.
Vaan lämmin on hänellä rakkaiden luona.
Minne lähtikään kulkemaan iltana tuona.
Ei tiennyt minne, ei muistanut miksi,
mutta vaihtoi vaattensa valkoisiksi.
Ei kivistä rintaa, ei väsy siellä,
kuin kulkeissa täällä maisella tiellä.
Tämä osa toisesta versiosta, pöytälaatikosta.
Kyllä teillä joillakin on runosuoni olemassa.Täytyy ihan ihmetellä . Kiitoksella katkaisen ,mutta jatkakaa....
He istuivat siinä, liki toisiaan
ja muistelivat kaukaista nuoruuttaan.
He harmaahapset,
kuin pienet lapset,
nyt iloiten viettivät yhteistää aikaa
ihmetellen rakkauden suurta taikaa,
joka sydämet sytyttää liekkiin uuteen,
saa aatokset palaamaan nuoruuteen,
eikä siinä vuodet mitään paina.
Rakastuneet rakastavat toisiaan aina.
Kuka lie ollutkin tuo "kuitenkin", joka kirjoitti ensin jatkoa runoosi
Siitä vain ajattelin että jatkampa minäkin runomuodossa kun en tiennyt mitä muuta olisin kirjoittanut.
Sinulla oli kaunis alku, siihen olikin helppo jatkaa.
Minulla on vaikeuksia juuri tuon aiheen kanssa, en millään itse keksi, mistä oikein kirjoittaisin.
Kerrankin tässä koneen vieressä istuessani näin ikkunasta vanhan hevosenkengän roikkuvan tuossa saunan seinustalla, (lapset olivat joskus löytäneet)siitä syntyi seuraavanlainen pätkä.
Löytyi kenkä hevosen
vanha ruostunut.
Tuo vanha rautakenkä
sanottiin,
oli täynnä taikaa,
niin kerrottiin.
Jos se tuli löytäjälle,
vastaan oikeinpäin,
tai väärinpäin,
kaiken kertoi tullessaan.
Onnen kenkä hevosen,
kulki oikeinpäin.
Jos tulikin se väärin päin
tiedettiin,
oli täynnä pahaa, niin vannottiin.
Surut antoi löytäjälle,
taos rautainen,
kun väärinpäin
löytyi tieltä kulkijan.
Taikoi kenkä hevosen,
kultaa onnekkaalle.
Etuperin tullessansa
iloittiin,
toi takaperoinen vain murheitaan.
Kunpa rientäis kulkijalle
kenkä oikein päin,
vaan useimmiten väärin päin
se saapuu löytäjälle.
Mutta kenkä hevosen
nyt roikkuu seinustalla.
On kulku etuperoinen
laantunut,
ei takaperinkään kulje nyt.
Onnen taiat katosivat
kera kenkien,
jotka nyt vain ovat
koristeina seinien
Minun runoistani moni sanoo että ne ovat liian surullisia, mutta huomaan sinunkin surullisia joskus kirjoittavan.
Yksi kenkä ruosteinenkin
onnen tuoda voi
kun vain joku näkeväinen
esille se toi
Kolme kenkää kadonnutta
muille onnen tuottaa
ehkä joku lakkaamatta
neljänteenkin luottaa
Hyvää yötä!
Kun kaikki on hukassa.
Eilen sen juuri tässä näin,
se oli siinä, niin, ihan väärin päin
eikä missään tänään. No onhan kumma,
siinä sisällä rahaakin iso summa.
Sen joku on vienyt!
Mutta, kuka on tiennyt,
että pahainen kahvipurkki, ruosteinen,
on tallelokeroni salainen?
Voi minua! Miksi tämäkin tässä on?
Sen luulin laittaneeni pohjalle laatikon.
Nyt vien sen talteen , tuonne kaappiin laitan
ja peitteekseen, vaikkapa tuon pyyhkeen taitan.
Mistä purkin avaajan löydän?
Ainahan se on päällä tiskipöydän,
vai olisinko laittanut tänne sen
kun avasin purkin edellisen.
- Ei, ei sitäkään näy,
Kuka kumma täällä aina käy?
Hui, täällä on niin viileää , tuli kylmä aivan.
Esiin villatakkini naulakosta kaivan.
Vai kaappiinko sen kuitenkin vein,
otanpas villasukat samoin tein.
Ei takkia siellä, en sukkiakaan löydä sieltä
ja taas olen sitä varmaa mieltä,
että sinne olen viimeksi ne laittanut,
enkä huomaa, tuolille takin olen unohtanut
ja alta keittiön pöydän
sukatkin vihdoin jalkaani löydän.
Keitänpä kahvit, nyt alkoi niin raukaista.
Eikä tarvinnut kuin kaapin ovi aukaista,
niin siellähän se , vanha ruosteinen purkki
jonka kylkeen oli liimattu "urkki",
kuvan lapset siihen liimasivat aikoinaan,
kun säilyttivät purkissa omia lelujaan.
Pitää kastella kukat, ne kuivilta näyttää.
ja pöydän tuo lehtikasa kokonaan täyttää.
Vaan yllätys, miksi purkinavaaja on ikkunalla
ja lukulasitkin lehtikasan alla?
Nyt naurattaa aivan,
näin suuren vaivan,
kun aamulla näitäkin laseja kaikkialta hain,
eikä olisi tarvinnut kuin kasaa nostaa vain!
Mutta joku täällä kyllä paikat sekoittaa
ja se minua useasti harmittaa.
Ihan varmasti , en suostu uskomaan, että ihan itse
kaiken hukkaan.. ja siihen piste.
Missä?
Syvän veden pohjukassa,
olenko mä siellä?
Vuoren korkealla harjanteella,
sinne joutunutko olen?
Missä lienen,
minne kuljen,
missä määränpääni?
Selvyyttä mä haen,
jostain elämääni.
Kierrän omaa polkuani,
tiedä vaan en missä?
Kuulen pyörteisiä huminoita,
vai tuulentupiako ovat?
Joku kuiskii,
jossain kilkkaa,
mikä kajahtelee?
Eksynyt kai olen,
täällä kulkeissani.
Oonko jossain aallokoissa,
vaahtoaako vedet?
Pilven kiitävällä reunustalla,
siellä tietänikö jatkan?
Missä harhaan,
mistä löydän,
oman määränpääni?
Turhaanhan kai kuljen,
täällä haaveineni
En mä tunne polkujani,
vieraat ovat tieni.
Kodin ruusuisia kukkamaita,
etsin kaihoavin mielin.
Tiekö sinne,
vaiko aatos,
minut johdattaakaan?
Eksyneenä minne,
en silloin olisikaan.
Onko rakkaus ikuinen?
Katsoit minua,
minä sinua,
emme tunteneet toisiamme.
Minä tanssin, tanssien liitelin
ja toisen olkaan nojasin.
Sinä nojasit ovenpieleen;
Olet arka, tuli mieleen.
Jotain liikahti sisälläni
puna värjäsi poskipääni
ja arasti toisaalle katsoin.
Seisoit vierelläni,
kätes olkapäälläni
ja veit minut tanssiin.
Siinä lähelläsi,
liki ihoasi,
olin kuin huumattuna.
Kätes lanteillani,
poltti ihoani
kuin hehkuva rauta.
Sinä katsoit minua,
minä sinua.
Kertoi katseemme tunteistamme.
Sinun kätesi polttaa lanteillani,
tunne kuuma on yhä rinnassani
kysyn itseltäni; Miksi?
Miksi katsoit minuun,
miksi minä sinuun,
mikä sytytti sen polttavan liekin?
Kestääkö rakkaus ikuisesti
ja miksi?
tässä katselen heitä
noita toisiinsa uppoutuneita
eivät huomaa he meitä
ovat hetkeensä syventyneinä
mutta missä ja milloin
he kaiken kokivat tuon
eivät arvanneet silloin
vievän hämmennyksiin elon vuon
Kerran oli niin kaunis kesäkuu,
silloin aukeni kukatkin sireenipuun
kun herkkiä hetkiä kanssasi vietin
nyt muistojen keralla kaihoten mietin.
Noinko lyhyt oli onnemme tuo.
eiiii.. hetkinen vielä mulle onnea suo
mukanas anna kulkea vielä,
nuoruuden polkuja metsä teillä.
Vaan turhaanhan toivon sua palaamaan,
turhaanhan mennyttä kaivata saan,
tuota lempeää aikaa kesäkuun
ja tuoksua hehkuvan sireenipuun.
Nehän olivat aikoja onnen ja nuoruuden
jotka muassaan vienyt on tuulonen,
mi’ muinoin niin vienosti puhaltaen
tunteet ilmoille kertoili väreillen.
Nuo hetket on menneet…ystäväin!
se totta on ,nyt tunnen mä näin,
emme onneamme saaneet omistaa
vaan ne vuodet vieneet on mukanaan.
Meitä kohtalohan täällä riepottaa
se helleimmät tunteetkin hajoittaa.
Useimmin rippeet vain onnesta saamme
nekin tuskan ja murheen saatossa jaamme.
Muistinmenetys on se peikko, joka meitä ikäihmisiä pelottelee.
Itse olen alkanut ihmetellä muistiani, sillä hukkaan esim. aina vastalaput, joilla saan filmit kehittämöstä tai kengät suutarilta. AIVAN varmasti panin sen tuohon taskuun lompakossa ja nyt se on poissa.
Samoin olen huomannut, että jokin esine, joka on 15 v. ollut tuossa noin AINA, ei olekaan siinä kun tarvitsen.
Tästäkö se alkaa?
Menneisyyden muistoja
vaalikaamme joukolla.
Kun kirjoitamme kesästä
onnesta, lemmen pesästä,
muistakaamme kuitenkin
on arki eletty ihanin.
Ja kun muisti kuitenkin
- niin kuin minun - katkeekin,
koettakaa ymmärtää
väärällä palstalla kävijää.
n,
elä
Muistan missä elin lapsuuden onnelliset ajat,
siellä rakensin ensimmäiset haaveiden majat.
Muistan aikaa kiihkeimmän nuoruuden,
kuinka kohtasin polttavan rakkauden.
Muistan tuoksut monien kukkien
muistan tarkoituksen monien sanojen.
Muistan niin monta asiaa, monta tapahtumaa,
mutta monta olen tainnut myös unohtaa.
Onko muisti valikoivaa, vai lyhytkestostaistako on,
kun unohdan minne laitoin eilen sen lompakon?
Seisoin tuossa juuri, ihan varmasti seisoin
ja lompakon tuohon hyllyyn laitoin.
Mutta, otinko sen uudelleen, sinne kolilkot kun laitoin
ja taskusta setelit sinne lokeroon taitoin.
Vielä mietin hetken,
teen muistilokerooni retken,
ja olen onnellinen muistaissani sentään sen
mitä etsin ja miksi.
Kun vielä muistamme mitä etsimme ja miksi etsimme, ei ole mitään hätää.
Kaikella on tapana löytyä, vaikka ei aina siitä paikasta jonne sen "varmasti laitoin".
Tahtoo vain olla niin monta "varmaa paikkaa"
Jokaisella iällä unohdamme, ja eihän kaikkea tarvitse muistaa....
Hyvä muisti, lyhyt vaan
sanoo muori muististaan.
Valikoiden muistaen
jatku ketju iloinen
ohi huolten kaukaisten.
Ikä ei toki paina
on mieli auvoinen,
on olo kuin sunnuntaina
muorilla tällä aina.
kun lakkasin ihmettelemästä
näin otteita elämästä
sain kuulla tarinoita
en niitä toistella koita
kauan kaipasin sanoja noita
kahlasin hetteitä, soita
mietin, miksi ja miten täällä
voi liikkua tunteiden jäällä
Jatka nyt matkaa entisin toivein
unohda arkisen harmauden.
Katsele, kuuntele selkein mielin
loiskeita elämän aaltojen.
Ja muistatko kultaisen lapsuuden ajan
ohitse kulkeneen kiirehtien,
toivotko silloisen kiiruhtajan
olevan kiireinen edelleen.
Elä uudelleen muistojen aikaa.
Kun toinen loukkaa ilkeillä sanoillaan,
tai pahoittaa mielesi pahoilla teoillaan,
ei kannata muistissaan kantaa,
ne on parempi anteeksi antaa.
>Työmuistimme< on yleensä lyhyt kestoinen.
Katsomme kaupassa appelsiinien hinnan,ja koodinumeron vaakaa varten ja punnituksen tapahduttua koodinumero katoaa muistista. Työmuisti on tehnyt tehtävänsä.,mutta jos siinä välillä oli jokin häiriötä aiheuttava tekijä, vaikkapa tuttava, jonka kanssa vaihdoimme muutaman sanan, pitää palata katsomaan se koodinumero uudelleen.
>Tapahtumamuisti< tallettaa muistiimme tapahtumia joita muistamme pitkienkin aikojen kuluttua.
>Tietomuisti< palauttaa mieleemme tietoja ympäristöstä, käsitteistä ja tuo oppimamme sanat ja nimet mieleemme.
>Taitomuisti< auttaa käyttämään opittuja taitoja, kuinka luistellaan, ajetaan autoa tai kirjoitetaan koneella.
Asioiden säilymistä muistissamme ei ikä heikennä, mutta niiden esiin kaivaminen muistilokeroista saattaa olla hitaampaa. Uusien asioiden oppiminen vaatii enemmän aikaa ja keskittymistä.
" Unohtaminen on tarkkaavaisuuden puutetta..." sanoo Neurologi Hely Kalska, Helsingin yliopistosta.
..ei pieni unohdus maailmaa kaada. Unohtaminen kuuluu muistin toimintaan. Itse asiassa se on siunaus. Kukapa haluaisi kaikkea muistaa"
Mitä niitä elämään,
elettyä elämää?
On päivät täynnä nykyään
toimintaa niin sähäkkää.
Eläkeläinen tässä jatkaa
lyhenevää elon matkaa.
Muisto kultaa lapsuuden,
sen murheet kaikki poistaen.
Pieni lapsi kuitenkin
kaiken koki vaikeimmin.
Ei murheitaan saa unohtaa,
kyyneleitään jättää taa.
Kokemukset karvaatkin
avittivat kuitenkin
ihmiseksi oppimaan,
aikuisuuteen kasvamaan.
Aalto pyyhkii ylitseni,
hukuttaa kaikki ajatukseni,
ottaa valtaansa,
ja vie mukanansa muistojen merelle.
Tumma vesi huuhtoo kehoani,
kylmyys virtaa iholleni
enkä tiedä kuljenko itse,
vai kuljettaako aalto minua.
Muistojen merellä
ei ole rantaa,
ajatuksella ei ole rajoja,
eikä tuulta tarvita purjeissa.
Aalto on pahaa oloa,
kyyneleet ovat kaipuun virta
ja tunteiden myrsky
kuljettaa ajatuksen purtta.
huomaatko
jo saavuit jonnekin
muistojen nuottasi
aaltojen repimä riekale
katselet kappaleita
hymyilet tuolle
lämpenet tälle
yhden heität viiltävänä käsistäsi
ja annat kaiken vihdoin mennä
Ei ulvova myrsky
ei vinhana kiitävä tuuli
nyt muistojen kultaa
mukaansa saa.
On arkussa lukko
niin luja ja vahva
sinne kätketty salaan
elo eilinen on.
Avaatko muistojen arkun
vai laitoitko lukkoon?
Sieltä pilkistää ilo,
sen otatko esiin,
palaatko muistoissa
lapsuuden kesiin?
Tämäkin päivä
arkkua täyttää,
eihän tiedä vielä
mitä iloja näyttää,
ja illalla jälleen
on muistojen arkku
täyttynyt äärimmileen.
Ota hetkestä kiinni,
älä suruja kanna,
älä eilisen painaa
tänään anna.
Jokainen päivä
on elämän lainaa.
Mun huoneeni seinällä
on kuva yksi,
niin halpa ja koruton,
se siinä ollut on
jo monta vuotta,
ja aina ihailen mä tuota.
En tiedä mikä siinä
viehättää,lumenko peittämä
harmaa pää,vai surun uurtamat
vaot nuoko,
vai silmän lempeä katse tuoko.
Ja kun mä katson,
niin vähittäin herää muistoja
mielessäin.
Niin armaita, niin ihanoita
ja kaivaessa katkeroita.
Ja senhän vuoksi,niin lämmin on
sen läheisyys,kuin auringon.
Mutta ken ompi, se armainen,
mun oma äiti on se vainen.
I.
Ikää on kertynyt viikko vasta,
äiti ruokkii omaa pienokaista.
Äitinsä rinnoilla pienoinen
syödessään tuhiseva nälkäinen,
punaisen tonttulakin laittoi äiti päähänsä,
onhan ensimmäinen joulu hänen elämänsä.
II.
Pieni poika, kanssa kauniin paketin,
istuu siinä, poskin punaisin.
Ikää vasta kaksi vuotta tällä viikarilla,
eikä tiedä mitä tekisi hän paketilla.
Katsoo äitiin, mitä tälle tehdä voisi?
Ilman kääreitä jos joulupukki lahjat toisi,
enhän tiedä kuinka lahjan esiin saan,
Katsoo äitiin; "Tule tämä avaamaan".
Noita kahtaa kuvaa katsoen
näen kehittyneen pienen ihmisen.
Hän syliini usein rientää,
kätensä kaulaani kiertää,
sanoen; "Minun mummi", ja suukon saan.
Voiko kauniimpaa olla päällä maan?
Katson kuvia päivittäin pöydälläni,
pidän pienoista siinä lähelläni.
Arkkuni vanhan avaanko
mitä mä löytäisin sieltä?
Löydänkö helmiä kirkkaita
vaiko tummia kyyneleitä.
Mitä lienenkään poluilta elämän
arkkuuni talletellut,
mulle kultaa ovat ne kuitenkin
nuo aarteeni haalentuneet.
Hiljaa nyt kantta nostaen
kurkistan... siellä ne ovat,
en jatkaa voi, sillä sydämessäin
sykkeet myrskyinä raivoavat.
Lasken kannen hiljaa mä paikalleen
ja aarteeni uinua annan.
Tunnen poskellein vierineen kyyneleen
muistoista ilon ja onnen.
Kiitos, kun olette olemassa.
Sanoinkuvaamattoman ihania runoja.
Kaikkea hyvää elämäänne!
Halauksin Helena
runosuonenne sykkiää. Anteeksi, jos tuossa keskeytin.
Lapsuusajoista, kevät- ja kesähetkistä, surustakin. Vai menemmekö jo lainailulinjalle?
Nyt kauniin kiitoksen
lähetän sulle
keralla uuden aamun.
Iloista mieltä
tuotit sanoillas mulle
siksi silmäni suljen
ja.....luoksesi saavun.
Katselen kaunista maisemaa
ihailen väreitä meren .
Auringon säteet kimaltaa
peilinä tyynestä veden.
Pikkuisen halaan
käteesi tartun
silmäni avaan......
takaisin kotiin palaan.
PS.Mitä mahdoit tarkoittaa lainailulla?
Sitä vain tarkoitin, että kuten joskus aikaisemmin, me osaamattomat siirsimme ketjuun muutamia mielirunoilijoittemme runoja.
Tuossa, kun teille tauko syntyi, pelkäsin haitanneeni ketjua kiitoksellani... Mutta eihän sitä aina ja jatkuvalla syötöllä... Maltan mieleni ja olen odottavalla kannalla...
Ja entäpä tuo viimeisin tuossa! Etten taas käyttäisi sanaa IIIHANA! Kiitos! - (Kyllä kannatti ruinata!) Talletan sen mielihyvin tuonne "FiiuliN runoihini".
Onnellista päivänjatkoa - vaikka päivä ainakin täälläpäin valkenikin vaihteeksi pyryisenä! Pilvien takanahan paistaa aina aurinko!
tästäkin runostasi.En tiedä oliko sinulla kyynel kirjoittaessasi,mutta minulla oli lukiessani.
Näin se elämä menee,vaihdellen,auringonpaisteesta pilviseen.
Kun minä olen jo tällainen vanha mummeli niin tuli mieleeni jos kuvittelit minun jostain runoihini sanoja lainailleen.
Kai se niinkin vähän on, kun en keksi uusia sanoja ja muotoja, niin syntyy väkisinkin sellaista vanhan aikaista.
En kopioi mistään mitään, niinkuin joskus joku väitti, mutta jo ennemmin käytettyä ajatuksia ja sanoja varmasti runoni sisältävät.
Kauniita kevtpäiviä sinullekin ja myös kaikille toisille.