LÄMMIN KUPPI
Kylän kupeeseen rakennettiin uutta tietä, se oli keskeneräisenä varmasti turvallinen kulkea, koska ne harvat autot jotka kylillä liikkuivat, ajelivat vanhaa tietä.
Tie tulisi valmistumaan joskus syksyllä, tämä kylän osilta.
Useasti koulumatka oli venähtänyt pitkäksi, kun Aarne oli jäänyt ihailemaan puskutraktoreiden raakaa voimaa.
Telaketjut vinkuen ne työnsivät jäisessä maassa, kiviä sivuun ja kasasivat niitä toisaalle. Tätä tietä Aarne kulki kouluun ja koulusta takaisin, useimmiten yksin. Puut oli kaadettu järven ja tien välistä, joten talvinen viima pääsi joskus toden teolla tuivertamaan. Mutta uudessa valmistumassa olevassa tiessä oli erilainen tuoksu, kuin mihin oli tottunut vanhalla tiellä. Osin johtui tietysti puskutraktoreiden polttoöljystä, sekä jostain tunnistamattomasta. Aarnella oli tapana aina haistella ilmaa ja ympäristöä. Hajuaistinsa oli poikkeuksellisen hyvä, lähes kuin koiralla. Joskus häntä oli jopa pilkattu sormien haistelemisesta, kun niitä nuuskutteli useita kertoja peräkkäin, silmiään pyöritellen.
Mutta toiset eivät tajunneet hajuaistin tarkkuutta.
Jos Aarne kosketti havupuuta, tuoksu tuntui sormissa päiväkausia. Myös kaikki naapurit hän tunnisti, hajun perusteella, jopa vartin sen jälkeen kun oli jo paikalla käynyt. Näin oli ymmärrettävää, että Aarne haki tuntumaa tiehen hajujen kautta.
Kevät alkoi jo hiljalleen saada otetta talvesta, vaikka jäinen tuuli vielä järveltä puhalteli, tuoden tuoksuja järven yläpuolella olevasta kylästä.
Tänä torstaina Aarne oli poikkeuksellisesti saanut matkaseuraa palatessaan koulusta.
Lindholmin veljekset kulkivat samaa matkaa. Pienempi veljeksistä, Matti oli hänen luokallaan. Hiljainen poika, eikä hymyillyt juuri koskaan. Pieni ja pullea.
Vanhempi veljeksistä oli Timo. Hän oli taas sellainen kujeilija, sekä vitsin kertoja. Oliko kenties kertonut liian monta vitsiä Matille, koska iloisuus oli kadonnut. Saattoi se niinkin olla. Pitkä raajainen, lähes urheilijatyyppi.
Lindholmeilla olikin kotinsa taakse suolle, tehty jonkinlainen urheilukenttä. Parinkymmenen metrin rata, hyppypaikka ja niin edelleen. Ehkäpä ruumiinrakenne oli sieltä hankittu, Matilla tosin taisi urheilu rajoittua koulumatkaan. Tänä torstaina kuljettiin yhtä matkaa. Timo oli ollut lähes koko matkan erikoisen hauskalla tuulella ja vitsejä sateli enemmän kuin kerkesi suodattaa.
Kun oli ohitettu työmaan ajoneuvot, saavuttiin aukealle jossa tuuli tuiversi erityisen tuimasti.
- Onpa täällä kylmä tuuli, Aarne totesi hiljaisesti, koska hänen vaatteensa olivat päivän aikana kastuneet moneen otteeseen ja tuuli työnsi kyntensä selkäytimeen saakka.
- Paleleeko poikaa? Timo kysyi hymyillen.
- On aika kylmä, Aarne vastasi.
- Kelpaisiko lämmin kuppi nyt? Timo jatkoi.
Mitä ihmettä se tarkoitti, lähistöllä oli kyllä Sepän talo, jossa Timo tiedetysti vieraili aika usein, tarkoitti varmaan sinne kaakaolle piipahtamista.
- Kyllähän se lämmittäisi, Aarne totesi.
- Hyvä on tilaus vastaan otettu, Timo vastasi.
Matka jatkui ja jonkin aikaa kuljettua Timo huudahti:
- Katsokaa mikä tuolla järvellä menee.
Vaistomaisesti Aarne katsahti järven suuntaan, eikä nähnyt siellä mitään tavallisuudesta poikkeavaa, joku pilkkijä istui jäällä, siinä kaikki.
- Mitä siellä muka näkyy? Aarne kysyi?
- Kato tarkemmin, Timo sanoi ottaen samalla hatun pois päästään. Aarne tihrutti jäälle silmiään siristäen.
Samalla kuului voimakas pieraisu, Aarne käänsi päänsä ja huomasi Timon pieraisseen hattuunsa. Ennen kuin kerkesi tajuta mitään, Timo otti Aarnea niskasta kiinni ja länttäsi hatun naamalle.
Haju oli aivan järkyttävä, kuin vanhoja kananmunia olisi viikkotolkulla kuumassa saunassa haudotettu.
Timo piti hattua naamalla sietämättömän kauan, kunnes Aarne sai sen rimpuilemalla irtoamaan.
Oksennus tuli mahan perukoilta saakka. Kaikki mitä oli tänään syöty, voiteli nyt uuden tien pohjaa.
Tuntui että haju jäi kiinni nenään sekä vaatteisiin. Mikään haju ei ollut näin vastenmieliseltä tuntunut koskaan.
Ei edes se haju, mikä lähti edellisen kesänä minkkitarhalla ojasta, mihin oli kaadettu minkinruokien jätteet ja oja oli täynnä matoja, jotka söivät jätteitä.
Aarne oli astunut vahingossa ojaan ja kumisaapas oli hörpännyt matoja saappaan täyteen. Sekin haju oli ollut järkyttävä, mutta tämä vei voiton siitä. Tuntui että kanamunan haju jäi johonkin otsalohkoon pesimään ja kävi sieltä aina tilaisuuden tullen nenäkarvoja kutittelemassa. Tapahtuman jälkeen kesti vuosia, ennen kuin Aarne pystyi syömään keitettyjä kananmunia.
Kylän kupeeseen rakennettiin uutta tietä, se oli keskeneräisenä varmasti turvallinen kulkea, koska ne harvat autot jotka kylillä liikkuivat, ajelivat vanhaa tietä.
Tie tulisi valmistumaan joskus syksyllä, tämä kylän osilta.
Useasti koulumatka oli venähtänyt pitkäksi, kun Aarne oli jäänyt ihailemaan puskutraktoreiden raakaa voimaa.
Telaketjut vinkuen ne työnsivät jäisessä maassa, kiviä sivuun ja kasasivat niitä toisaalle. Tätä tietä Aarne kulki kouluun ja koulusta takaisin, useimmiten yksin. Puut oli kaadettu järven ja tien välistä, joten talvinen viima pääsi joskus toden teolla tuivertamaan. Mutta uudessa valmistumassa olevassa tiessä oli erilainen tuoksu, kuin mihin oli tottunut vanhalla tiellä. Osin johtui tietysti puskutraktoreiden polttoöljystä, sekä jostain tunnistamattomasta. Aarnella oli tapana aina haistella ilmaa ja ympäristöä. Hajuaistinsa oli poikkeuksellisen hyvä, lähes kuin koiralla. Joskus häntä oli jopa pilkattu sormien haistelemisesta, kun niitä nuuskutteli useita kertoja peräkkäin, silmiään pyöritellen.
Mutta toiset eivät tajunneet hajuaistin tarkkuutta.
Jos Aarne kosketti havupuuta, tuoksu tuntui sormissa päiväkausia. Myös kaikki naapurit hän tunnisti, hajun perusteella, jopa vartin sen jälkeen kun oli jo paikalla käynyt. Näin oli ymmärrettävää, että Aarne haki tuntumaa tiehen hajujen kautta.
Kevät alkoi jo hiljalleen saada otetta talvesta, vaikka jäinen tuuli vielä järveltä puhalteli, tuoden tuoksuja järven yläpuolella olevasta kylästä.
Tänä torstaina Aarne oli poikkeuksellisesti saanut matkaseuraa palatessaan koulusta.
Lindholmin veljekset kulkivat samaa matkaa. Pienempi veljeksistä, Matti oli hänen luokallaan. Hiljainen poika, eikä hymyillyt juuri koskaan. Pieni ja pullea.
Vanhempi veljeksistä oli Timo. Hän oli taas sellainen kujeilija, sekä vitsin kertoja. Oliko kenties kertonut liian monta vitsiä Matille, koska iloisuus oli kadonnut. Saattoi se niinkin olla. Pitkä raajainen, lähes urheilijatyyppi.
Lindholmeilla olikin kotinsa taakse suolle, tehty jonkinlainen urheilukenttä. Parinkymmenen metrin rata, hyppypaikka ja niin edelleen. Ehkäpä ruumiinrakenne oli sieltä hankittu, Matilla tosin taisi urheilu rajoittua koulumatkaan. Tänä torstaina kuljettiin yhtä matkaa. Timo oli ollut lähes koko matkan erikoisen hauskalla tuulella ja vitsejä sateli enemmän kuin kerkesi suodattaa.
Kun oli ohitettu työmaan ajoneuvot, saavuttiin aukealle jossa tuuli tuiversi erityisen tuimasti.
- Onpa täällä kylmä tuuli, Aarne totesi hiljaisesti, koska hänen vaatteensa olivat päivän aikana kastuneet moneen otteeseen ja tuuli työnsi kyntensä selkäytimeen saakka.
- Paleleeko poikaa? Timo kysyi hymyillen.
- On aika kylmä, Aarne vastasi.
- Kelpaisiko lämmin kuppi nyt? Timo jatkoi.
Mitä ihmettä se tarkoitti, lähistöllä oli kyllä Sepän talo, jossa Timo tiedetysti vieraili aika usein, tarkoitti varmaan sinne kaakaolle piipahtamista.
- Kyllähän se lämmittäisi, Aarne totesi.
- Hyvä on tilaus vastaan otettu, Timo vastasi.
Matka jatkui ja jonkin aikaa kuljettua Timo huudahti:
- Katsokaa mikä tuolla järvellä menee.
Vaistomaisesti Aarne katsahti järven suuntaan, eikä nähnyt siellä mitään tavallisuudesta poikkeavaa, joku pilkkijä istui jäällä, siinä kaikki.
- Mitä siellä muka näkyy? Aarne kysyi?
- Kato tarkemmin, Timo sanoi ottaen samalla hatun pois päästään. Aarne tihrutti jäälle silmiään siristäen.
Samalla kuului voimakas pieraisu, Aarne käänsi päänsä ja huomasi Timon pieraisseen hattuunsa. Ennen kuin kerkesi tajuta mitään, Timo otti Aarnea niskasta kiinni ja länttäsi hatun naamalle.
Haju oli aivan järkyttävä, kuin vanhoja kananmunia olisi viikkotolkulla kuumassa saunassa haudotettu.
Timo piti hattua naamalla sietämättömän kauan, kunnes Aarne sai sen rimpuilemalla irtoamaan.
Oksennus tuli mahan perukoilta saakka. Kaikki mitä oli tänään syöty, voiteli nyt uuden tien pohjaa.
Tuntui että haju jäi kiinni nenään sekä vaatteisiin. Mikään haju ei ollut näin vastenmieliseltä tuntunut koskaan.
Ei edes se haju, mikä lähti edellisen kesänä minkkitarhalla ojasta, mihin oli kaadettu minkinruokien jätteet ja oja oli täynnä matoja, jotka söivät jätteitä.
Aarne oli astunut vahingossa ojaan ja kumisaapas oli hörpännyt matoja saappaan täyteen. Sekin haju oli ollut järkyttävä, mutta tämä vei voiton siitä. Tuntui että kanamunan haju jäi johonkin otsalohkoon pesimään ja kävi sieltä aina tilaisuuden tullen nenäkarvoja kutittelemassa. Tapahtuman jälkeen kesti vuosia, ennen kuin Aarne pystyi syömään keitettyjä kananmunia.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tuli väärään osioon