Vanhempi konstapeli Antti Korsula koputti nimismiehen oveen ja astui sitten sisään odottamatta vastausta. Hän ei ollut ikinä oppinut käyttämään oven pielessä olevia värillisiä nappuloita, ja kaiken lisäksi juuri tällä kertaa hänellä oli niin kiire, että hän ei olisi kuitenkaan malttanut odottaa vihreän valon syttymistä. Hän oli lopultakin tekemässä jotain suurta, jotain, millä hän saisi nimensä kunnan historiaan. Juuri nyt, koko poliisinuransa suurimman rikostapauksen läpimurron hetkellä hän ei voinut estää ääntään vapisemasta, kun hän sanoi yllättyneelle nimismiehelle: "Nyt minulla on tarvittavat todisteet sitä Järvistä vastaan!"
Nimismies katsoi häntä hämmentyneenä. "Tarkoitatko juuri sitä Järvistä?"
”Sitä samaa Järvistä!” Korsula huudahti kiihtyneenä. ”Samaa kestovaltuutettua! Valkokaulusroistoa! Yhteiskunnan pohjasakkaa, etten paremmin sanoisi.”
Nimismies nousi seisomaan pöytänsä takana. ”Meidän täytyy sitten järjestää pidätys ja samalla kotietsintäkin. Se varmaan on sinustakin tarpeen?”
”Kyllä. Aivan ehdottomasti.”
”Asia on sitten selvä. Sopisiko, että esittelet jutun sanotaanko tunnin, puolentoista päästä? Kutsu kaikki vuorossa olevat miehet asemalle.” Innostus näytti tarttuvan nimismieheenkin. Hän näki jo itsensä päivälehtien otsikoissa. Vielä oli Suomessa sellaisiakin paikkakuntia, missä lainrikkojia ei suvaittu!
Antti Korsula pyyhälsi ulos nimismiehen toimistosta ja meni omaan pieneen toimistoonsa. Hän joutui jakamaan sen toisen poliisimiehen, ylikonstaapeli Hietalan kanssa, mutta onneksi tämä oli ollut jo kaksi viikkoa sairauslomalla. Korsula huomasi välillä toivovansa, että Hietalan vatsahaava ei alkaisi parantua lainkaan. Sen verran Hietala oli alkanut häntä vuosien saatossa ärsyttää.
Korsula etsi pöytälaatikostaan ohuen pahvikansion, johon hän oli kerännyt kaikki juttuun liittyvän aineiston. Hän avasi kansion, vilkuili papereita, vaikka osasi ne jo lähes ulkoa. Sitten hän vilkaisi kelloa. Vasta kymmenen minuuttia oli kulunut. Hän ei olisi tarvinnut lainkaan valmistautumisaikaa juttua varten, mutta kaksi partiota oli tien päällä, ja ne pitäisi saada takaisin kamarille, että hän voisi esittää asiansa koko vuorolle yhtä aikaa.
Partiot saapuivatkin asemalle puolessa tunnissa. Kaikki tiesivät jotain tulossa olevasta isosta pidätyksestä ja olivat innokkaita kuulemaan siitä enemmän. Jopa muutama vapaavuorolainenkin ilmestyi paikalle neuvotteluhuoneeseen.
”Olemme varmaan valmiita aloittamaan”, nimismies sanoi seisoessaan neuvotteluhuoneen etuosan korokkeella. Hän katsoi yleisöään; seitsemän virkapukuista poliisia, kaksi siviiliasuissa olevaa, ilmeisesti vapaavuorolaista sekä kanslisteja. ”Korsula, tulehan esittelemään asia.”
Korsula nousi korokkeelle kansio käsissään. ”Kiitoksia, herra nimismies”, hän sanoi virallisimmalla äänellään ja kääntyi sitten kasvot huoneeseen päin. Hän tervehti läsnäolijoita, pyysi sitten, että huoneen etuosan valoja himmennettäisiin ja käynnisti piirtoheittimen. Kirkas valoneliö ilmestyi valkokankaan virkaa toimittavaan seinään.
”Kerron ensin tapauksen taustaa”, hän aloitti. ”Kuten yleensä tämänkaltaisissa tilanteissa, kaikki sai alkunsa valppaan ohikulkijan tekemästä ilmiannosta.”
Eturivissä istuva nimismies nyökytti päätään. Hän tunsi naisen, jonka ansiosta tekeillä olevaan rikokseen oli päästy kiinni. Pitäisi muistaa pidätyksen jälkeen vielä kiittää tätä tiedoista.
”Varmasti te kaikki tiedättekin, että nyt on tapaus Järvisen vuoro.” Korsula antoi katseensa kiertää. Hän näki odottavia ilmeitä. ”Tämä järvinen, Arne Järvinen on tuonut huumeet kylällemme.”
Tuoleja siirreltiin, kuului äänekästä kuiskutusta. Korsula koputti piirtoheittimen pöytää kuuluvasti. Sali hiljeni. Sitten hän jatkoi: ”Viime talvena hänen vaimonsa Tuija muutti pois. Hän otti mukaansa pariskunnan lapsen, Sarin. Tämäkin osaltaan todistaa, että jotain on pahasti pielessä. Hyvin usein huumeiden kanssa tekemisissä olevien ihmissuhteet kärsivät. Sanomattakin on selvää, että myös Tuija Järvinen on epäilty. ” Korsula piti pienen tauon. Hän katseli yleisöään nähdäkseen, miten hänen sanansa vaikuttivat. Joku kohotti kättään varovasti ja Korsula nyökkäsi häneen päin antaen luvan puhua.
”Kerroit, että hän liikkuu paljon öisin ja hämärän aikaan”, nuori poliisi sanoi varovasti. Korsula ei tahtonut ikinä muistaa oliko tämä Vanhala vai Vanhatalo. ”Eikö olisi hyvä saada myös selville hänen tärkeimmät asiakkaansa? Hehän ovat luultavasti myös välittäjiä.”
Korsula nyökkäsi hyväksyvästi. ”Eiköhän kuulusteluissa tule nimiä esiin. Kunhan Järvinen käsittää, mihin liemeen on joutunut, hän puhuu kyllä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun aineiden vaikutus alkaa loppua ja vieroitusoireet tulevat.”
Nuori poliisi naurahti. ”Sehän on kuin peukaloruuvi, paitsi että asiakas on sen itse itselleen järjestänyt.” Kommentti herätti yleistä naurua ja nimismieskin hymähti.
”Aivan. Huumeiden käyttäjät joutuvat usein myös myymään aineita rahoittaakseen oman käyttönsä”, nimismies sanoi yleisön hiljennyttyä. ”Ja myös toisinpäin: myyjä alkaa lähes aina käyttää myymiään aineita. Sillä tavalla hän on itse niissä lujasti kiinni, ja joutuu jatkamaan myyntiä saadakseen rahaa ja aineita omaa käyttöään varten.”
”Sellaiset on saatava pois kaduilta!” Huudahti joku ja jatkoi sitten hiljaisemmin. ”Minulla on kolme kouluikäistä lasta. En halua, että kukaan myrkkykauppias tekee heistä narkomaaneja.”
Nimismies nousi nyt seisomaan. ”Kenestäkään ei tehdä täällä narkomaania. Pidätämme Järvisen tänä iltana. Pelkäämme, että hän alkaa aavistaa jotain, joten nyt on toimittava pikaisesti ennen kuin hän alkaa hävittää todisteita.”
Arne Järvinen joutui kumartumaan mennessään ullakkokamarista työhuoneeksi muutetun huoneen toisella pitkällä sivulla olevalle kaapille. Huoneen toisella sivulla oli puinen sohva, johon Tuija, hänen vaimonsa, oli ommellut ohuen patjan. Huoneen toisessa päässä, keskellä seinää oli ikkuna, sen edessä työpöytä. Ovi oli vastakkaisessa päässä. Oven takana oli parin harppauksen mittainen käytävä, sen sivulta lähtivät portaat alas, päässä oli ovi vaatehuoneeseen.
Arne istuutui työpöydän ääreen. Hän laski hakemansa ohuen kansion pöydälle, ja kumartui sitten rapsuttamaan pöydän alla makaavaa koiraa. Se huokaisi, tuli pois pöydän alta ja laski päänsä hänen polvelleen.
”Voi Ottoseni, pääsemmepä kohta pois täältä”, Arne sanoi koiralle. Se oli jo vanha ja kankealiikkeinen. Eniten se muistutti labradorinnoutajaa, mutta ilmeisesti siihen oli sekoittunut muitakin rotuja.
Otto päästi uuden huokauksen ja meni takaisin pöydän alle. Se asettui Arnen jalkojen päälle makaamaan.
Arne selasi pöydällä olevaa päivyriä. Töitä olisi vielä kahdeksi viikoksi. Siihen mennessä pitäisi saada muuttokuorma lähtemään. Tuntui turhalta keskittyä mihinkään, kun tiesi, että työ loppuisi joka tapauksessa. Hän huokaisi vähintään yhtä syvään kuin Otto, kiersi sitten paperin kirjoituskoneeseen, ja alkoi kirjoittaa puhtaaksi listaa lähiseudun kesätapahtumista.
Tunnin kuluttua Otto murahti ja kömpi esiin pöydän alta. Alakerrasta kuului jyskytystä. Joku koputti ulko-oveen. Otto haukkui iloisesti ja juoksi portaisiin. Se oli ovella ennen kuin Arne ehti ylös työtuolistaan.
Hän ehti portaisiin saakka, kun kuului pari isompaa kolahdusta ja sitten murtuvan puun rasahduksia. Joku huudahti jotain epäselvää, ja sitten kuului korvia repivä pamahdus. Otto kirkui ja ulisi. Toinen pamahdus vaimensi sen. Arne vetätyi takaisin työhuoneeseensa ja sulki oven perässään.
”Sehän meni oikein hyvin”, nimismies sanoi tyytyväisenä, kun miehet olivat taas asemalla. ”Järvinen pidätettiin ja kotietsintäkin saatiin pintapuolisesti tehtyä.”
”Huomenna tulee asiantuntija auttamaan etsinnässä”, Korsula sanoi väliin.
Nimismies katsoi häntä ärsyyntyneenä. ”Niin, niin. Harmi, että emme löytäneet sieltä mitään. Mutta huomenna saamme varmasti riittämiin todisteita. ”
”Vaimo napataan aamulla”, Korsula sanoi, kun nimismies piti hetken tauon. ”Järvisen mukaan hän on saanut työpaikan etelästä, ja mies oli kertomansa mukaan itsekin muuttamassa sinne. Uskokoon ken tahtoo.”
”Aivan”, nimismies sanoi. ”Se uskoo, joka uskoo. Mutta nyt, kiitokset vielä kerran kaikille osallistuneille. Huomenna on uusi päivä, kuten sanotaan.”
Nimismies katsoi häntä hämmentyneenä. "Tarkoitatko juuri sitä Järvistä?"
”Sitä samaa Järvistä!” Korsula huudahti kiihtyneenä. ”Samaa kestovaltuutettua! Valkokaulusroistoa! Yhteiskunnan pohjasakkaa, etten paremmin sanoisi.”
Nimismies nousi seisomaan pöytänsä takana. ”Meidän täytyy sitten järjestää pidätys ja samalla kotietsintäkin. Se varmaan on sinustakin tarpeen?”
”Kyllä. Aivan ehdottomasti.”
”Asia on sitten selvä. Sopisiko, että esittelet jutun sanotaanko tunnin, puolentoista päästä? Kutsu kaikki vuorossa olevat miehet asemalle.” Innostus näytti tarttuvan nimismieheenkin. Hän näki jo itsensä päivälehtien otsikoissa. Vielä oli Suomessa sellaisiakin paikkakuntia, missä lainrikkojia ei suvaittu!
Antti Korsula pyyhälsi ulos nimismiehen toimistosta ja meni omaan pieneen toimistoonsa. Hän joutui jakamaan sen toisen poliisimiehen, ylikonstaapeli Hietalan kanssa, mutta onneksi tämä oli ollut jo kaksi viikkoa sairauslomalla. Korsula huomasi välillä toivovansa, että Hietalan vatsahaava ei alkaisi parantua lainkaan. Sen verran Hietala oli alkanut häntä vuosien saatossa ärsyttää.
Korsula etsi pöytälaatikostaan ohuen pahvikansion, johon hän oli kerännyt kaikki juttuun liittyvän aineiston. Hän avasi kansion, vilkuili papereita, vaikka osasi ne jo lähes ulkoa. Sitten hän vilkaisi kelloa. Vasta kymmenen minuuttia oli kulunut. Hän ei olisi tarvinnut lainkaan valmistautumisaikaa juttua varten, mutta kaksi partiota oli tien päällä, ja ne pitäisi saada takaisin kamarille, että hän voisi esittää asiansa koko vuorolle yhtä aikaa.
Partiot saapuivatkin asemalle puolessa tunnissa. Kaikki tiesivät jotain tulossa olevasta isosta pidätyksestä ja olivat innokkaita kuulemaan siitä enemmän. Jopa muutama vapaavuorolainenkin ilmestyi paikalle neuvotteluhuoneeseen.
”Olemme varmaan valmiita aloittamaan”, nimismies sanoi seisoessaan neuvotteluhuoneen etuosan korokkeella. Hän katsoi yleisöään; seitsemän virkapukuista poliisia, kaksi siviiliasuissa olevaa, ilmeisesti vapaavuorolaista sekä kanslisteja. ”Korsula, tulehan esittelemään asia.”
Korsula nousi korokkeelle kansio käsissään. ”Kiitoksia, herra nimismies”, hän sanoi virallisimmalla äänellään ja kääntyi sitten kasvot huoneeseen päin. Hän tervehti läsnäolijoita, pyysi sitten, että huoneen etuosan valoja himmennettäisiin ja käynnisti piirtoheittimen. Kirkas valoneliö ilmestyi valkokankaan virkaa toimittavaan seinään.
”Kerron ensin tapauksen taustaa”, hän aloitti. ”Kuten yleensä tämänkaltaisissa tilanteissa, kaikki sai alkunsa valppaan ohikulkijan tekemästä ilmiannosta.”
Eturivissä istuva nimismies nyökytti päätään. Hän tunsi naisen, jonka ansiosta tekeillä olevaan rikokseen oli päästy kiinni. Pitäisi muistaa pidätyksen jälkeen vielä kiittää tätä tiedoista.
”Varmasti te kaikki tiedättekin, että nyt on tapaus Järvisen vuoro.” Korsula antoi katseensa kiertää. Hän näki odottavia ilmeitä. ”Tämä järvinen, Arne Järvinen on tuonut huumeet kylällemme.”
Tuoleja siirreltiin, kuului äänekästä kuiskutusta. Korsula koputti piirtoheittimen pöytää kuuluvasti. Sali hiljeni. Sitten hän jatkoi: ”Viime talvena hänen vaimonsa Tuija muutti pois. Hän otti mukaansa pariskunnan lapsen, Sarin. Tämäkin osaltaan todistaa, että jotain on pahasti pielessä. Hyvin usein huumeiden kanssa tekemisissä olevien ihmissuhteet kärsivät. Sanomattakin on selvää, että myös Tuija Järvinen on epäilty. ” Korsula piti pienen tauon. Hän katseli yleisöään nähdäkseen, miten hänen sanansa vaikuttivat. Joku kohotti kättään varovasti ja Korsula nyökkäsi häneen päin antaen luvan puhua.
”Kerroit, että hän liikkuu paljon öisin ja hämärän aikaan”, nuori poliisi sanoi varovasti. Korsula ei tahtonut ikinä muistaa oliko tämä Vanhala vai Vanhatalo. ”Eikö olisi hyvä saada myös selville hänen tärkeimmät asiakkaansa? Hehän ovat luultavasti myös välittäjiä.”
Korsula nyökkäsi hyväksyvästi. ”Eiköhän kuulusteluissa tule nimiä esiin. Kunhan Järvinen käsittää, mihin liemeen on joutunut, hän puhuu kyllä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun aineiden vaikutus alkaa loppua ja vieroitusoireet tulevat.”
Nuori poliisi naurahti. ”Sehän on kuin peukaloruuvi, paitsi että asiakas on sen itse itselleen järjestänyt.” Kommentti herätti yleistä naurua ja nimismieskin hymähti.
”Aivan. Huumeiden käyttäjät joutuvat usein myös myymään aineita rahoittaakseen oman käyttönsä”, nimismies sanoi yleisön hiljennyttyä. ”Ja myös toisinpäin: myyjä alkaa lähes aina käyttää myymiään aineita. Sillä tavalla hän on itse niissä lujasti kiinni, ja joutuu jatkamaan myyntiä saadakseen rahaa ja aineita omaa käyttöään varten.”
”Sellaiset on saatava pois kaduilta!” Huudahti joku ja jatkoi sitten hiljaisemmin. ”Minulla on kolme kouluikäistä lasta. En halua, että kukaan myrkkykauppias tekee heistä narkomaaneja.”
Nimismies nousi nyt seisomaan. ”Kenestäkään ei tehdä täällä narkomaania. Pidätämme Järvisen tänä iltana. Pelkäämme, että hän alkaa aavistaa jotain, joten nyt on toimittava pikaisesti ennen kuin hän alkaa hävittää todisteita.”
Arne Järvinen joutui kumartumaan mennessään ullakkokamarista työhuoneeksi muutetun huoneen toisella pitkällä sivulla olevalle kaapille. Huoneen toisella sivulla oli puinen sohva, johon Tuija, hänen vaimonsa, oli ommellut ohuen patjan. Huoneen toisessa päässä, keskellä seinää oli ikkuna, sen edessä työpöytä. Ovi oli vastakkaisessa päässä. Oven takana oli parin harppauksen mittainen käytävä, sen sivulta lähtivät portaat alas, päässä oli ovi vaatehuoneeseen.
Arne istuutui työpöydän ääreen. Hän laski hakemansa ohuen kansion pöydälle, ja kumartui sitten rapsuttamaan pöydän alla makaavaa koiraa. Se huokaisi, tuli pois pöydän alta ja laski päänsä hänen polvelleen.
”Voi Ottoseni, pääsemmepä kohta pois täältä”, Arne sanoi koiralle. Se oli jo vanha ja kankealiikkeinen. Eniten se muistutti labradorinnoutajaa, mutta ilmeisesti siihen oli sekoittunut muitakin rotuja.
Otto päästi uuden huokauksen ja meni takaisin pöydän alle. Se asettui Arnen jalkojen päälle makaamaan.
Arne selasi pöydällä olevaa päivyriä. Töitä olisi vielä kahdeksi viikoksi. Siihen mennessä pitäisi saada muuttokuorma lähtemään. Tuntui turhalta keskittyä mihinkään, kun tiesi, että työ loppuisi joka tapauksessa. Hän huokaisi vähintään yhtä syvään kuin Otto, kiersi sitten paperin kirjoituskoneeseen, ja alkoi kirjoittaa puhtaaksi listaa lähiseudun kesätapahtumista.
Tunnin kuluttua Otto murahti ja kömpi esiin pöydän alta. Alakerrasta kuului jyskytystä. Joku koputti ulko-oveen. Otto haukkui iloisesti ja juoksi portaisiin. Se oli ovella ennen kuin Arne ehti ylös työtuolistaan.
Hän ehti portaisiin saakka, kun kuului pari isompaa kolahdusta ja sitten murtuvan puun rasahduksia. Joku huudahti jotain epäselvää, ja sitten kuului korvia repivä pamahdus. Otto kirkui ja ulisi. Toinen pamahdus vaimensi sen. Arne vetätyi takaisin työhuoneeseensa ja sulki oven perässään.
”Sehän meni oikein hyvin”, nimismies sanoi tyytyväisenä, kun miehet olivat taas asemalla. ”Järvinen pidätettiin ja kotietsintäkin saatiin pintapuolisesti tehtyä.”
”Huomenna tulee asiantuntija auttamaan etsinnässä”, Korsula sanoi väliin.
Nimismies katsoi häntä ärsyyntyneenä. ”Niin, niin. Harmi, että emme löytäneet sieltä mitään. Mutta huomenna saamme varmasti riittämiin todisteita. ”
”Vaimo napataan aamulla”, Korsula sanoi, kun nimismies piti hetken tauon. ”Järvisen mukaan hän on saanut työpaikan etelästä, ja mies oli kertomansa mukaan itsekin muuttamassa sinne. Uskokoon ken tahtoo.”
”Aivan”, nimismies sanoi. ”Se uskoo, joka uskoo. Mutta nyt, kiitokset vielä kerran kaikille osallistuneille. Huomenna on uusi päivä, kuten sanotaan.”
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tästä tulee mieleen 7 päivää lehdessä oleva rikospähkinä.
Et jätä mitään lukijan mietittäväksi, vaan teilaat syyllisen repullisella todisteita.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä annetaan 4