Virginia Woolfista (1882-1941) kiinnostuin jo noin kymmenen vuotta sitten hänen Oma huone -kirjansa myötä. Ihastuin tuohon helppoon ja sujuvaan kerrontaan, josta käytetään nimeä tajunnanvirtatekniikka.
Nyt kymmenen vuotta myöhemmin olen lukenut myös muita Virginia Woolfin kirjoja:
Majakkaa punnertaessa läpi vasta kirjan loppuosa sytytti minut ja valaisi koko alkuosankin. Kuolema oli Virginian uskomattoman tehokas keino syventää aihetta ja tuoda siihen sisuksia riipovaa melankoliaa. Hyvin oikealta elämältä maistuvaa.
Aallot taas oli minulle sitäkin vaikeampi kirja, jonka vain väkisin punnertamalla sain vietyä loppuun. Aaltoja lukiessani nukahtelin enemmän kuin koskaan minkään muun kirjan kohdalla tähän asti. Silti Aallot oli mielestäni hieno kirja ja vaivannäön arvoinen. Kaikki hyvä kirjallisuus ei ole helppoa ja letkeää naposteltavaksi sopivina suupaloina.
Mrs. Dalloway oli Virginian romaaneista taas kirja, joka on tähän mennessä herättänyt ehdottomasti eniten ajatuksia ja kysymyksiä. Sen kieli ja tunnelma ovat jääneet mieleen, ja myös kuvaus psyykkisesti epätasapainoisesta roolihahmosta ja hänen rankasta kohtalostaan. Väkisinkin tulee mieleen Virginian itsensä elämä tämän kärsiessä hermoromahduksista, itsemurhayrityksistä ja loppuunviedystä sellaisesta vuonna 1941.
Netistä löysin myös hyviä englanninkielisiä sivuja, joiden äärellä pysähdyin ja hätkähdyin monesti. Luin esimerkiksi Virginian lapsena tulleen hyväksikäytetyksi yhden tai kahden velipuolensa taholta äitinsä kuoltua.
Kaikki nuo edellämainitut asiat tekevät Virginiasta todella mielenkiintoisen kirjailijan, jota olen kiinnostunut tutkimaan edelleenkin.
Nyt olen aloittanut Virginian kirjoista Orlandon, ja kysyisin, onko täällä muitakin Virginia Woolfista ja hänen elämäntyöstään kiinnostuneita kuulolla?
Voisimme jakaa keskenämme huomioita ja näkemyksiä kaikesta puhuen samalla siitä olemassaolon tuskasta, joka on osa jokaista luovaa ihmistä ja jota Virginiakin elämässään niin muserruttavana koki.
Nyt kymmenen vuotta myöhemmin olen lukenut myös muita Virginia Woolfin kirjoja:
Majakkaa punnertaessa läpi vasta kirjan loppuosa sytytti minut ja valaisi koko alkuosankin. Kuolema oli Virginian uskomattoman tehokas keino syventää aihetta ja tuoda siihen sisuksia riipovaa melankoliaa. Hyvin oikealta elämältä maistuvaa.
Aallot taas oli minulle sitäkin vaikeampi kirja, jonka vain väkisin punnertamalla sain vietyä loppuun. Aaltoja lukiessani nukahtelin enemmän kuin koskaan minkään muun kirjan kohdalla tähän asti. Silti Aallot oli mielestäni hieno kirja ja vaivannäön arvoinen. Kaikki hyvä kirjallisuus ei ole helppoa ja letkeää naposteltavaksi sopivina suupaloina.
Mrs. Dalloway oli Virginian romaaneista taas kirja, joka on tähän mennessä herättänyt ehdottomasti eniten ajatuksia ja kysymyksiä. Sen kieli ja tunnelma ovat jääneet mieleen, ja myös kuvaus psyykkisesti epätasapainoisesta roolihahmosta ja hänen rankasta kohtalostaan. Väkisinkin tulee mieleen Virginian itsensä elämä tämän kärsiessä hermoromahduksista, itsemurhayrityksistä ja loppuunviedystä sellaisesta vuonna 1941.
Netistä löysin myös hyviä englanninkielisiä sivuja, joiden äärellä pysähdyin ja hätkähdyin monesti. Luin esimerkiksi Virginian lapsena tulleen hyväksikäytetyksi yhden tai kahden velipuolensa taholta äitinsä kuoltua.
Kaikki nuo edellämainitut asiat tekevät Virginiasta todella mielenkiintoisen kirjailijan, jota olen kiinnostunut tutkimaan edelleenkin.
Nyt olen aloittanut Virginian kirjoista Orlandon, ja kysyisin, onko täällä muitakin Virginia Woolfista ja hänen elämäntyöstään kiinnostuneita kuulolla?
Voisimme jakaa keskenämme huomioita ja näkemyksiä kaikesta puhuen samalla siitä olemassaolon tuskasta, joka on osa jokaista luovaa ihmistä ja jota Virginiakin elämässään niin muserruttavana koki.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Alkajaisiksi, "Elettyjä hetkiä" -kirjassa Virginia kertoo elämästään, mm. tuo hyväksikäyttö tulee siin. "Nainen peilissä" sisältää hänen kaikki novellinsa. "Runoilijan koira" on Elizabeth Barrett-Browningin elämä hänen koiransa silmin nähtynä, samaa sujuvaa tyyliä kuin "OMa huone".
"Orlandon" päähenkilön ja hänen kartanonsa eräänlainen esikuva oli Vita Sackville-West, joka oli omalla tavallaan kiinnostava henkilö.
Kun kiinnostuin hänestä, luin elämäkertoja hänestä ja muista Bloomsburyn piiristä. Mielenkiintoista!
Kiitos vinkistä; itse asiassa minulla onkin Orlandon lisäksi lainassa juuri tuo Elettyjä hetkiä ja Runoilijan koira. Nainen peilissä kiinnostaa myös, mutten sitä aivan vielä hommaa.
Oletko muuten lukenut myös Majakan, Aallot ja Mrs. Dallowayn. Täytyy sanoa, että varsinkin Majakka ja viimeistään Aallot veivät minusta viimeisetkin mehut. Onneksi Mrs. Dalloway oli olevinaan jo vähän keveämpi toisella lailla, vaikkei toisella lailla ollutkaan.
Entä oletko lukenut netistä sivut www.kirjasto.sci.fi/vwoolf.htm ja varsinkin ourworld.compuserve.com/homepages/malcolmi/vwframe.htm, joka mielestäni oli erittäin mielenkiintoinen.
Jollain lailla vaan kaikkea tuota lukemaansa on jäänyt miettimään; esimerkiksi vuonna 1934 Virginia sai kuulla George-velipuolensa kuolemasta, jonka jälkeenkö hän kirjoitti kokemastaan vasta julkisesti? Sen on täytynyt olla raskasta, sillä asiat olivat arkaluontoisia ja maailmakin tuolloin paljon konservatiivisempi.
Niin monia kysymyksiä on... Mrs. Dallowayssa esimerkiksi Septimus kuulee ääniä, näkee kuolleita ja mumisee itsekseen. Aivan kuin Virginia kuvaisi siinä ja Septimuksen sairastelussa etenkin itseään.
Kerro ajatuksistasi.
Woolfista pidän kovasti.
Mutta täytyy muistaa ettei kirjallisuutta pidä eikä voi tulkita kirjailijan elämän kautta. Se on täysin naiivi ja kahlitseva lukutapa.
Toki kirjailijan elämästä saa ja jossain määrin ehkä kannattaakin olla kiinnostunut, kunhan pitää sen tiukasti erillään teosten tulkinnasta.
Kiinnostavampaa kuin metsästää, kuka on ollut Orlandon esikuva, on pohtia, miten Orlando yleisellä tasolla leikittelee sukupuolisuuden ja toisaalta ajankulumisen kanssa ja miten se parodioi perinnettä, johon se on syntynyt.
Intentioharha latistaa teoksen juorulehtitasolle. Miksi minua pitäisi liikuttaa, onko Virginia Woolf tullut lapsena hyväksikäytetyksi. Sen sijaan esimerkiksi tapa, jolla Aalloissa kuvataan elämän kulkua ja yhteistä tajuntaa, on varsin vaikuttava.
En varmaankaan tehnyt itseäni ymmärretyksi, mutta toivoin nimenomaan keskustelua enkä moralisointia siitä, millä tavoin kenenkin tulee lukea ja tulkita lukemaansa.
Omaan näkemykseeni päädyin luettuani ensiksi Mrs. Dallowayn, jonka loppupuoli varsinkin pysäytti ja hätkäytti. Sitten se jäi kytemään ja vasta em. englanninkielisiä nettisivuja lukiessani tajusin Virginian osanneen kuvailla Septimusta niin hyvin juuri sen tähden, että oli itse kärsinyt vastaavanlaisista oireista eri lähteidenkin mukaan. Hän on itse kertonut kuulleensa esimerkiksi ääniä ja yhdessä kirjeessään miehelleen sanoi tulleensa valituksi jopa kuninkaaksi, joka sekin löytyy noilta englanninkielisiltä sivuilta. Kyseisestä kirjettä puitaessa joku sanoikin, että siinä oli hulluuden kehä... Lukekaa itse, löytyy siitä jäljemmästä linkistä muistaakseni.
Sanotaanhan, että nerous ja hulluus ovat aivan toistensa vieressä ja että siinä on vain pienenpieni raja. Sairaana ollessaan Virginia ei pystynyt kirjoittamaan, eikä ennen kuolemaansa kertomansa mukaan lukemaankaan.
Summa summarum aloin sitten miettiä, kuinka paljon tuo ns. hulluus vaikutti ja näkyi Virginian teksteissä. Esimerkiksi Aalloissa ajatuksenkulku menee välillä aivan omituisiin sfääreihin, joissa itse saattoi tipahtaa jo puolikelkassa ulos.
No, ehkä nää on tabuja, mutta tulivat ainakin omaan mieleeni ilmaan minkäänlaista moraalisoinnin tarvetta.
Olen jostakin syystä pitänyt "Aalloista" enemmän kuin "Majakasta", vaikka "Majakka taitaa olla parempi kirja. "Aaltojen" tajunnanvirta huuhtelee mukanaan - se taitaa rakenteessa ollakin ideana.
Vahinko, että Virginian kirja-arvosteluja ei ole suomennettu, niissä on oivaltavia ja teräviä juttuja.
Vaikka kirjoja ei välttämättä pidä lukea kirjailijan elämäkerran läpi, ei se haitaksikaan ole. Septimuksen suhteen olen Terhin kanssa samaa mieltä. Majakan äiti ja Mrs. Dalloway ovat ilmeisesti saaneet vaikutteita (sanon näin lievästi) Virginian äidistä, mutta Septimukseen hän on pannut itseään.
Niinhän se on, ettei teosta saa lukea kirjoittajan läpi, mutta koska ihminen on sidoksissa ympäristöönsä ja itseensä, se mitä hän kirjoittaa, suodattuu hänen itsensä läpi. Siis; kirjoittaja jättää tekstiin jälkensä, se on hänestä irronnut pala.
Biografismi, teoksen tarkastelu kirjoittajan henkilön ja elämän läpi, voi antaa avaimia tulkintaan ja uusia tulkinnan mahdollisuuksia, mutta liiallisesti käytettynä se kahlitsee lukijaa.
(Uuskritiikkiin kuuluu käsitys siitä, että teoksessa ei tarvitse ottaa huomioon kirjoittajaa eikä teoksen tarvitse ottaa huomioon lukijaa, - että teos on, yksin teos.)