milloin elämä on liian helppoa

Tuttavapiirini ei ole kovin laaja mutta kuitenkin sisältää melko erilaisia nuoria perheitä. Itse olen ollut perheeni ainoa huoltaja jo pari vuotta ja elämä alkaa jo sujua joskaan ei ole helppoa. Joskus tuntuu kitkerältä seurata perheitä joilla on molempienkin appivanhemmat ja sisaruksia tukenaan ja silti valittavat elämänsä olevan raskasta. Appivanhempien arvostelua on ikävä kuulla, kun kuitenkin saavat paljon lastenhoitoapua ja taloudellista tukeakin. Asioita on vaikea uskoa todeksi. Liian pienet asiat koetaan häiritseviksi.
Tietysti oikeaakin syytä arvosteluun voi olla. Ei voi tietää millaista oma perhe-elämä olisi, jos omat vanhemmat olisivat saaneet elää pidempään tai olisi omia sisaruksia perheineen. Tai jos lapset olisivat saaneet pitää isänsä josta heillä on vain vähän muistoja. On mahdotonta puhua lapsille isästä, joka väsyi elämään. Tuntuu väärältä kun kerron toisenlaisesta isästä, jota hän ei oikeasti ollut. Lapsille isä on kuitenkin rakastettava henkilö johon he liittävät valemuistoja tai toisten lasten isien piirteitä. Pelkään että se on myöhemmin vahingoksi mutta en tiedä kuinka ja milloin olisi oikea aika kertoa todemmin, vaiko antaa heidän vain rakastaa isää juuri sillä tavalla. Tahtoisin antaa heille kaikki eväät kasvaa vahvaksi. Elämämme on niukkaa mutta rauhallista ja keskitymme siihen mikä on hyvin.
Lapset nukkuvat jo. Edessä on viikonloppu, aiomme keittää omenahilloa ja leipoa. Lapset ovat kaikkeni, mutta sydämessäni on silti arka ja tyhjä kohta enkä enää koskaan kutsu siihen ketään asumaan.