Olen todella ällistynyt siitä tavasta jolla nykyajan ihmiset yrittävät toisiinsa tutustua!
Olen jonkin aikaa tutustunut ihmisiin tosimielellä (seurustelukumppanin toivossa) ja voin vain sanoa että kyllä me lesbot ollaan todella typerää porukkaa.
Tuntuu, että on olemassa vain ihmeellisyyksien ääripäitä, esim. ryyppää joka viikonloppu/
vs. absolutisti, tarkka kodistaan ja reviiristään tyyliin minun luokseni et tule edes käymään kun häiriinnyn ja matot menee ruttuun vs. pliis muuta mun kanssa heti yhteen.
Sitten on näitä varjelen ruumistani kuin temppelin pyhättöä tyyppejä, ei edes pieniä hellyydenosoituksia irtoa vs. mennään heti naistenvessaan kuhisemaan.
Pahinta on kuitenkin, että tuntuu että kaikki vetävät jotain ihme roolia, sellaista ettei vain menetä kasvojaa, ettei vaan käy huonosti tyyliin: jos ilmaisen toiselle että pidän hänestä ja toinen ei pidäkään minusta, niin voi APUA kun mun maine ja kasvot menee ja mitähän kaveritkin sanoo...
Enkä nyt siis puhu mistään 2-kymppisistä vaan 30 !
Arvon kanssasisaret: olen järkyttynyt!
Olen jonkin aikaa tutustunut ihmisiin tosimielellä (seurustelukumppanin toivossa) ja voin vain sanoa että kyllä me lesbot ollaan todella typerää porukkaa.
Tuntuu, että on olemassa vain ihmeellisyyksien ääripäitä, esim. ryyppää joka viikonloppu/
vs. absolutisti, tarkka kodistaan ja reviiristään tyyliin minun luokseni et tule edes käymään kun häiriinnyn ja matot menee ruttuun vs. pliis muuta mun kanssa heti yhteen.
Sitten on näitä varjelen ruumistani kuin temppelin pyhättöä tyyppejä, ei edes pieniä hellyydenosoituksia irtoa vs. mennään heti naistenvessaan kuhisemaan.
Pahinta on kuitenkin, että tuntuu että kaikki vetävät jotain ihme roolia, sellaista ettei vain menetä kasvojaa, ettei vaan käy huonosti tyyliin: jos ilmaisen toiselle että pidän hänestä ja toinen ei pidäkään minusta, niin voi APUA kun mun maine ja kasvot menee ja mitähän kaveritkin sanoo...
Enkä nyt siis puhu mistään 2-kymppisistä vaan 30 !
Arvon kanssasisaret: olen järkyttynyt!
Vastaukset 32
Vanhimmat
Aivan totta. Myös nuoremmilla kuin 30-v tuo pätee. Rasittavaa näyttelemistä, yritetään olla niin cool ja niin kylmä ja haluttava. Yääh. Harva oikeasti on lämmin, ihmisystävällinen, peruskiva toiselle.
Vähän käytöstapoja, please. Ei sitä tarvi aina olla niin viilee. Kyllä lesbotkin saa nauraa ja hymyillä ihan oikeasti ja vilpittömästi, eikä vaan räkättää sillon, kun halutaan näyttää että meillä on nyt niin v*tun hauskaa.
Vilpittömyyttä peliin, kiitos!
(Ehkä meni vähän ohi aiheen, mutta anyway)
.. ja tuntuu, että nimenomaan ollaan huolissaan siitä mitä ne "kaverit" ajattelee kaikesta. Mutta toisaalta, se varmaan kertoo, ettei tällänen ihminen olekaan vakavasti halukas sitoutumaan, että kaverit on tärkeämpiä - eli ei sellaisten perään kannata itkeäkään.
Maltilla se oikea löytyy. Vaikka itse kyllä olen jo vähän luopumassa toivosta ;)
On niitä ihan ok -tyyppejäkin. Et ole vain vielä tavannut sitä oikeaa aitoa ihmistä :) Mahdatkohan asua kehä-3 sisäpuolella ;)
Voi että huvitti toi matot rutussa-kohta! Olen nimittäin törmännyt just tuollaiseen tyyppiin. Jokainen roska pitää heti poimia lattialta ja siivoaminen alkaa kun vieraat ovat painaneet oven kiinni perässään. Mutta ihan rakkaudella muistelen ;)
Mä olen ihan kultaisen keskitien lesbo ja yli 30. Kyllä meitäkin löytyy...
Itse olen valmistautunut siihen, etten ketään ikuna edes löydä. Tämän sanon ihan vaan faktana, ilman epätoivoista tilitystä.
Ihmettelen toki, miksi kaikki mukavat ja normaalit lesbot kohtaavat ainoastaan näillä palstoilla. Ja "ulkomaailmasta" löytyy vain niitä tavalla tai toisella ääripään edustajia.
Heteronaiset ovat ihan samanlaisia.
Ehkä se on kiinni siitä että kyseessä on kaksi naista, tai no en sitten osaa sanoa koska en ole hetero, miksi se ehkä olisi miehille helpompaa osoittaa hellyyttä. :D Ehkä jotekin pelkää enemmän juuri sitä kasvojen menettämistä koska naiset ei uskalla olla toisilleen niin avoimia.. Kun miesten ajatuksista ei koskaan tiedä mitään, niin se ei kai niiden edessä merkkaa niin paljon?
Puhut kuin heterokavereideni suulla. Tunnen muutaman sinkkumiehen, jotka yrittävät epätoivoisesti löytää elämäänsä järkevää ja normaalia naista.
Kuulemma se alkaa olla ihan mahdoton tehtävä.
Joko ne ovat puhetaidottomia, ylineuroottisia, ylimustasukkaisia, hysteerisiä, ihan järkyttävän pinnallisia tai muuten vain täysin sekaisin.
Näitä juttuja kun olen nyt tässä pari vuotta kuunnellut, kiitän onneani, että olen oman kultani löytänyt.
Ja siis minä kuuntelen kolmen, 30-37 vuotiaan heteromiehen kertomuksia nykyajan treffailusta ja seurustelusuhteista.
Yhdenkin naisen luona piti pistää känny kiinni, ettei kaverit häiritse. Yksi käski ottaa kengät pois eteisessä. Yksi soitteli tarkistussoittoja perään minne vaan mies menikin.
Miehet valittavat, että tuntuu olevan mahdoton tehtävä löytää aito, ajatteleva, mukava nainen, jonka kanssa voisi tehdä muutakin kuin juosta kapakassa tai snobbailla!
Mitä kummallista on siinä, että pitää ottaa kengät pois eteisessä? Eikös se ole ihan normaalia, ainakin täällä Suomessa, ja ihan käytännöllistäkin...
Siis piti sanomani, että ne kengät piti kuulemma ottaa pois jo ulkona, että eteiseen piti astua jo sukkasillaan. Se nainen oli kuulemma niin siivoushullu, että maton reunoille ei saanut astua ja räsymaton narut piti aina olla ojennuksessa.
ihmisiä on vain mahdottomia suhteita.
Kyllä se sitten toimii kun sen kuuluu, mitäpä sitä osoittelemaan ketään.
Samassa maailmassa tässä jokainen koittaa paikkaansa löytää, ei sen kummempaa, ei kertakaikkiaan.
No ompas outoa.. Uskon, että tollaista löytyy, mutta olen kai onnistunut suurimman osan välttämään. Mä olen kyllä löytänyt ihan järkeviä, helliä ja hymyileväisiä seurustelukumppaneita.
Mitä "kaverit ajattelee"- juttuun sorrun itsekin jossain määrin. Kaverit ovat hurjan tärkeitä nykyaikana, kun maailman porskuttelee nopeaa ja kylmästi eteenpäin. Yleensä (?) voi aina luottaa, että ne ainakin pysyy. En halua uskoa, että seurustelusuhteisiin täytyy rynnätä kaikki muu unohtaen - mukaanlukien ne kaverit. Kaikki mahtuu mukaan - onhan heillä oma roolinsa.
Olen itse huomannut tässä "en löydä sitä oikeaa"-keskustelussa erään asian, joka aivan varmasti jarruttaa hyvien ihmisten tapaamista. Erittäin monella on kristallinkirkas näkemys siitä millainen tuon "oikean" pitäisi olla ja millainen se hyvä, toimiva suhde on. Mitä pitempään on yksin, sitä voimakkaampi mielikuvasta kehittyy. Ja samalla lähes jokaisen toive kuuluu: se oikea hyväksyy minut tasan sellaisena kuin olen. Huomaatte varmasti ristiriidan?
Tämä esiintyy täällä kommentteja lukiessa, samoin oikeassa elämässä sinkkuystäviä kuunnellessa.
En tiedä minkä ikäinen sinä "ällistynyt" olet mutta vähän ilkeästi voisi sanoa, että kun kolmekymppiä ylittyy, ne hyvät tyypit ovat jo parinsa löytäneet. Tarkoitan, että se joukko, joka on suhdehakumielellä ja oikeasti valmis siihen, pienenee aika paljon. Näin ainakin on tapahtunut siinä joukossa, jonka minä tunnen ja tiedän, niin lesbojen kuin heteroidenkin osalta. Ikuisessa sinkkuudessa kieriskelevät ovat niitä, joilla on itsensä kanssa jotain probleemaa, kehitys ikuisesti kesken. Pätee niin naisiin kuin miehiinkin, täydellisesti.
Itse olen todennut vuosien saatossa, että paras tapa tavata ihmisiä on hakeutua ihmisten luo, jutella, tutustua ihmisiin ILMAN sen kummempaa tavoitetta saada juuri tästä tai tuosta ihmisestä rakastettu. Siinä oppii muista ihmisistä valtavasti, itsestään suhteessa muihin ja siinä kehittyy psykologinen vainu, joka helpottaa niiden oikeiden juttujen huomaamista. Puhumattakaan, että tarve ääliömäisiin rooleihin katoaa tyystin. Ihmissuhde on taitolaji sekin, harjoittelemalla siis voi oppia.
"Ikuisessa sinkkuudessa kieriskelevät ovat niitä, joilla on itsensä kanssa jotain probleemaa, kehitys ikuisesti kesken. Pätee niin naisiin kuin miehiinkin, täydellisesti. "
Aika rankasti sanottu. Kukaan ei voi koskaan tietää, mistä kenenkin sinkkuun johtuu. Aina siihen ei liity mitään ikuisesti kesken jäänyttä kehitystä! Ovatko esimerkiksi nunnat ja munkit kehitykseltään keskeneräisiä? Luulisin, että pikemminkin päinvastoin! Ei parisuhde ole mikään henkisen kehityksen mittari.
Ikuinen sinkkuus voi myös ihan OIKEASTI johtua myös siitä, ettei vaan ole kohdannut sitä OIKEAA tai vähintäänkin sopivaa. Joten Bessewisser- ajattelu ei oikein näissäkään asioissa toimi!
Ei ole harjoituksen puutteesta kyllä asia kiinni!
Sinkkuna olen ollut nyt noin 5 kk, sitä ennen parissa pitempään kestäneessä suhteessa.
Edellisen kerran taisin olla sinkku vuonna 1992.
Sitä ennen olinkin aikamoinen sekopää ja mitä huonommin toisia kohtelin sitä enemmän oli tarjokkaita joka sormelle. En kertakaikkiaan edes ehtinyt kaikkien naisten kanssa pelehtiä, jotka (ainakin sitä) olisivat halunneet.
Nyt tuntuu että kun olen itse kasvanut ja otan ihmisen ihmisenä ja omaan jopa käytöstavat, niin se ei olekaan enää niin kiinnostavaa tms., eli täälläkin keskusteltu kunnollisuus ei ole oikein minkäänlaista valuuttaa naismarkkinoilla.
En haluasi palata siihen, mutta taidanpa päästää sisälläni asuvan vanhan pirun irti, niin seuraa löytyy taatusti. Voin sitten taas tarjokkaista valita sen kenet haluan. Ei kai se muu auta :(
Tuota noin....
Olisikos aika pysähtyä ja miettiä, elää hetki ihan itsekseen? Ei viidessä kuukaudessa ehdi välttämättä edes toipua edellisestä suhteesta.
Olen itse elänyt vain kahdessa kuusi vuotta kestäneessa suhteessa (toinen kestää vieläkin). Ikää on 38, joten olen ollut hyvin pitkäänkin ihan vapaaehtoisesti yksin ja selibaatissakin, koska en hyväksy yhdenillanjuttuja enkä seksiä ilman seurustelua...
Viiden kuukauden etsinnäin jälkeen ei voi vielä vetää tuollaisia johtopäätöksiä. Malttia! Maltti on valttia ihmissuhteissa!
Tarkoitin nimenomaan niitä ikuisia sinkkuja, joita itse tunnen. Heillä tilanne on tuo, ikävä kyllä.
Eri asia on, jos valitsee itse. Vaikkapa mainitsemasi munkit tai nunnat. Tai muutamat tietämäni ihan tavalliset sinkut. Mutta erotukseksi näistä toisista he eivät itke rakkaudettomuutta, eivätkä juurikaan pohdi miksi ketään ei löydy. He vain elävät ja nauttivat siitä. Heille parisuhde ei ole elämän mittari. Mutta joillekin on ja he ovat siihen ajatukseen koukahtaneet.
Se ei ole sitä myöskään minulle, vaikka parisuhteessa olenkin. Se on vain yksi osa tätä elämääni, hyvä ja kaunis sellainen. Olin kuitenkin ihan onnellinen sinkkunakin. En siis pidä sinkkuutta epäonnistumisena. Enemmän pidän epäonnistumisena sitä, ettei osaa nauttia siitä mitä nyt on, on sitten sinkku tai suhteessa.
parisuhteessa eläminen tee ihmisestä sen parempaa tai mitään ihmissuhdeasiantuntijaakaan, joka voi neuvoa parisuhdeasioissa ylemmyydentuntoisesti ja tietävästi toisia.
Sinkkuuteen ei välttämättä ole yhtä ainoata syytä, niin kuin ei moniin muihinkaan asioihin. En tiedä, olenko valinnut osaani, vai onko se valinnut minut.
Minä olen sinkku, eikä tämä aina juhlaa ole, mutta ei mitään kestämätöntä kärsimystäkään. Lohduttava ajatus on se, että toisinkin voisi olla - ja olisinko sittenkään sen tyytyväisempi tai onnellisempi.
Tiedän, että moni ihminen on suhteessakin onneton ja yksinäinen, ja sellaiseen en kaipaile, sillä siitä minulla on kokemusta ihan riittävästi. Olen mieluummin yksin ihan oikeasti.
Nykyään viihdyn ihan hyvin omassa ylhäisessä yksinäisyydessänikin, mutta osaan nauttia myös toisten seurasta. Ihmettelen niitä, jotka eivät osaa olla ollenkaan yksin, mutta kaipa se on kiinni luonteesta ja vähän iästäkin. Minusta saattaa tulla vanhana täyserakko.
Huh. Olen täysin poikkeava lesbo. Yksi ainut suhde elettynä siitäkin on jo vuosia ja vuosia se suhdekin kesti. Elämäni on ollut ja on yksinäistä. Seuraa en ravintolasta etsi, olen vuosien saatossa huomannut ettei sieltä ketään kunnollista löydä. Olen jo aivan epätoivoinen mitä naisen löytymiseen tulee. Kaikki todellakin ovat varattuja siis yli 38 v. Välillä on niin masentunut olo, kuten juuri nyt, että itsari on tämän tästä mielessä. Kaltaisiani ei varmaankaan ole. Olen maailmassa täysin yksin vaikka haluaisin parisuhteen.
yli 38-vuotiasta vapaata lesboa, varattuja ei tuttavapiirissäni tällä hetkellä olekaan! Muutama on ollut vapaana jo vuosia, minä melkein koko ikäni. Ravintoloista en minäkään ole löytänyt edes juttuseuraa. Netin kautta kannattaa kokeilla, laita vaikka kirjeenvaihtoilmoitus.
..Kun kaikki täällä tuntuu sanovan, että ei ravintolasta ketään löydä. Ainakaan ketään kunnollista..
Eikös se ravintola ole se ihmisten tapaamispaikka. Sitä varten se kai on?
Juuri ketjun aloittaja puhui myös, ettei sitä tapaa kuin ihmisiä jotka joko juo joka viikonloppu tai sit ei ollenkaan..
Monet ystävistäni juo pari kertaa kuussa sen muutaman.
He ovat tavanneet tyttönsä baarissa, sattumalta.
Minä olen tavannut kultani baarissa ja nyt ollaan kihloissa..
En minäkään ehkä sinkkuna menisi baarissa juttelemaan sille kaikkein kännisimmälle tai räyhäävälle akalle, vaan sille joka silmää ja korvaa miellyttää..
Ei kaikki baareissa ole alkoholisteja. Sitä pitää vain osata erottaa jyvät akanoista :).
Minä en usko näihin "se on valinnut minut" tai "tämä on kohtaloni"-tyyppisiin asenteisiin ollenkaan. Se on vain pasiiviisuutta, elämänpelkoa tai vastuun pakoilua. Jos huomaa, ettei elämässä saavuta haluamiaan asioita nykyisellä elämäntavalla ja asennemaailmallaan, on syytä alkaa pohtia mitä voisi muuttaa. Tarttua ITSE elämäänsä.
Edelleen olen myös sitä mieltä, että mikäli aina törmää samoihin ongelmiin ja ristiriitoihin, vaikka ihmiset vaihtuvat, syy on vähintään puoliksi itsessä. On turha edes yrittää väittää, että KAIKKI muut ihmiset ovat hankalia tai eivät kykene välittämään minusta.
Olen itsekin joutunut aikanaan käymään nuo asiat läpi, joten tiedän mitä muutokset voivat saada aikaan. Pelkkää hyvää tähän asti.
että sinulla on kaikki hyvin. Toivon että sinun rakkautesi kestää ikuisesti.
Kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia eikä kaikista ihmisistä tule samanlaisia. Eri ihmisten elämä on myös erilaista. Jos yksinäisyyden aiheuttamista ongelmista ei saa valittaa, ei saa valittaa myöskään parisuhdeongelmista. Sellaisen käsityksen sinun ajatuksistasi sain. Mutta nythän tämä valitus loppuu, joten voit keskittyä niihin asioihin, jotka tuntuvat sinusta tärkeiltä.
"On turha edes yrittää väittää, että KAIKKI muut ihmiset ovat hankalia tai eivät kykene välittämään minusta."
En minä ole tällaista väitettä esittänyt. Sinä sen sijaan tunnut uskovan, että kaikissa sinkuissa on jotakin vikaa.
Minä uskon sen. Paljonkos se minua auttaa tai ketään muutakaan? No, ehkä jollakin on parempi olo, kun saa tuntea itsensä vähän paremmaksi. Jos se ketään auttaa, niin voin myöntää olevani ihan mitä vaan. Olkaapa hyvä.
Taisin tuolla mainita, ettei sinkkuus tarkoita minulle epäonnistumista? Olen itsekin ollut välillä hyvin pitkään sinkkuna, enkä kokenut sitä kovinkaan pahaksi.
Eihän elämä ole noin mustavalkoista. Että joko ihminen on täydellinen ja onnistunut tai sitten hänessä on pelkästään vikaa. Yritän täällä vain aina esittää, että joskus on hyvä pohtia mikä osuus itsellä on siinä, että asiat menevät vituralleen. Minä ei kokenut aikanaan sitä ajatusta moitteeksi, vaikka se kipeää tekikin. Sehän on MAHDOLLISUUS! Jos olet itse vastuussa elämästäsi, sehän tarkoittaa silloin, ettet ole minkään ulkopuolisen armoilla ja että voit itse vaikuttaa siihen mitä tapahtuu. En käsitä miksi ihmiset niin usein kokevat tuon oman vastuun pelkästään negatiiviseksi ja vaikeaksi!
Ja kuule, ei meistä kukaan ole toistaan parempi. Minä olen omat pienet helvettini läpikäynyt ja suhtaudun varsin nöyrästi elämään. Sen avulla olen kuitenkin löytänyt joitain asioita, joiden avulla kaikki on muuttunut paremmaksi. Vasta elämän balanssin omin käsin rakennettuani olen löytänyt myös rakkauden ja koen sen yhtenä tuloksena pitkästä tiestä, jonka olen kulkenut. Joskus tuntuu, että sinä unohdat kokonaan sen, ettei muillakaan elämä ole välttämättä tippunut valmiina taivaalta.
...mmm. minut ;-) Ja olen ihan täysipäinen, "normaali" nainen, en alkoholisti enkä yhdenyönjuttujenetsijä. Silloin kun juon, juon kohtuudella/sosiaalisesti, en kännätäkseni itseni pöydän alle.
Tapasin exäni aikoinaan baarissa, ja olimme yhdessä monta vuotta. Ehkä seuraavankin löydän baarista, jos muualla ei osu vastaan... Toivottavasti seuraava olisi se "lopullinen" Oikea.
*toiveikkain terveisin...*
väheksyt minua ja vähättelet minun ongelmiani, joista sinä et tiedä mitään.
"Yritän täällä vain aina esittää, että joskus on hyvä pohtia mikä osuus itsellä on siinä, että asiat menevät vituralleen."
Ihan kuin minäkin en olisi pohtinut sitä asiaa niin että on pää ihan puhki. Olen syytellyt itseäni, mutta se vain masentaa lisää. Ei tästä ahdingosta taida olla ulospääsyä. Olen varmaan luonut oman helvettini itse. Ei kukaan muu tällaista ole voinut keksiä, ellei sitten...
En haluaisi muuttua vainoharhaiseksi tai katkeraksi. Miten voisin säilyttää uskoni ja elämäniloni, jotka ovat olleet kovalla koetuksella? Sitä pitää ihan miettiä...
"Joskus tuntuu, että sinä unohdat kokonaan sen, ettei muillakaan elämä ole välttämättä tippunut valmiina taivaalta."
Joskus tuntuu, että ne ihmiset, jotka ovat selvinneet vaikeuksistaan, ovatkin niitä kaikkein kovimpia ihmisiä heikompiaan kohtaan, on toki poikkeuksiakin. Sanotaan, että monta kriisiä läpikäynyt ihminen ymmärtää toisiakin paremmin, mutta se ei välttämättä pidä aina paikkaansa.
Minä en haluaisi muuttua kovaksi ja tunteettomaksi ihmiseksi. Sellaiseksi voin muuttua, se pelko minulla on olemassa. Jos se olisi minusta kiinni, minähän muuttuisin ihan miksi haluaisin. Voisiko se olla niin helppoa?
Olet monta kertaa eri yhteyksissä maininnut oman elämäsi vaikeuksista, jotka olet voittanut. Vieläkö ne samat asiat vainoavat sinua? Jättävätkö ne sinua koskaan rauhaan, koska tuot ne esille aina uudestaan? Haluaisitko kertoa kokemuksistasi vielä enemmänkin? Ehkä joku voisi oppia jotakin.
Ilman syyttelyä tai syyllistämistä, valmiina vaihtamaan rakentavia ajatuksia, jatketaan keskustelua, jos jaksat.
Ehkä ongelma onkin siinä, että ratkaisujen etsimisen sijasta syyllistät itseäsi? Itsesyytökset ovat varsin tuhoisaa ainesta. Mitäpä jos niiden syyttävien ajatusten sijasta alkaisit vähän kerrallaan miettiä mitä voisit konkreettisesti tehdä, että tilanne laukeaisi, asiat muuttuisivat siihen suuntaan, joihin niiden haluan menevän?
Minun neuvoni on, että ellet itse omin avuin pääse asiassa eteenpäin ja sinulla on todellinen tarve muuttaa suuntaa, hae apua. Ei siinä ole mitään kamalaa, eikä se tee sinusta epäonnistunutta. Täysin ulkopuolinen, ammattitaitoinen kommentoija näkee asioita, joita itse ei näe tai jotka haluaa olla näkemättä. Asiat ovat todellakin hyvin pitkälle sinusta kiinni. Siitä mitä todella haluat.
Kun on hiukan hukassa, voi tuntua kovalta kuulla, että olisi vain tartuttava elämään. Mutta kun muuta vaihtoehtoa ei vain ole. Joko antaa mennä ja katsoo kun elämä menee ohitse tai sitten sapa vapisten tarttuu kiinni ja alkaa toimia. Eihän sitä heti ole muututtava elämänkuvioiden mestariksi. Muutos syntyy pienistä siirroista, pienistä valinnoista. On sitä paitsi paljon helpompaa aloittaa olemalla rohkea ensin pienissä asioissa. Mutta pelkästään kelaamalla ja pähkäämällä asiat eivät korjaannu. Kukaan ei tuo elämän hyviä asioita valmiina eteen.
Kuinkahan se nyt menikään: "Ihmeisiin ei tarvita satuja vaan näkevät silmät ja sydän, joka ymmärtää kiittää ihmeestä."
Menneet vaikeuteni eivät vainoa minua. Olen päässyt niistä jo vuosia sitten yli. Voin ajatella niitä asioita hyvin levollisesti mutta vain siksi, että aikanaan päätin kaivaa syyt ja seuraukset pohjia myöten ylös. Mainitsen asiasta ainoastaan siksi, että haluan sanoa itsekin kokeneeni elämän vähemmän helpon puolen ja että siksi ymmärrän, ettei aina ole helppoa olla ihminen. Vielä vähemmän tunnustaa itselleen, että on harhauttanut itseään rankasti. Huh.
Henkilökohtaisia asioitani en ala tällä palstalla ruotimaan. Sitä varten ovat ystäväni ja läheiseni, jotka tuntevat minut vuosien ajalta, tietävät mitä on ollut ja mitä on nyt. Se joukko ei jätä harhaluuloja sen suhteen, mikä minussa on hyvää ja mikä mänttiä. :)!
Enkä halua sinuakaan ruotia henkilökohtaisella tasolla. Kuten muidenkin kohdalla täällä, olen kommentoinut ajatuksilla, joita sinun ajatuksesi ovat herättäneet. Niin varmasti muut tekevät taas suhteessa minun kirjoituksiini ja hyvä niin.
Eräs ammattiauttaja sanoi, että se on aina loukkaus ihmistä kohtaan, kun häntä kehotetaan menemään terapiaan. Olen itsekin neuvonut ihmisiä hakeutumaan hoitoon, mutta en sitten tiedä, olenko tehnyt siinä väärin. Minä kuitenkin koen niin, etten ole oikea ihminen neuvomaan enkä auttamaan ketään kenenkään henkilökohtaisimmissa asioissa.
Ihmisen tosiaankin pitäisi itse tietää omat asiansa, mutta miksi se niin kovin usein on niin päin, että kaikki toiset tuntuvat tietävän paremmin! Olen tosiaankin välillä ihan hukassa itseni kanssa ja tuntuu, että toiset ihmiset vain sekoittavat minua lisää. En tiedä, pitäisikö minun tämän kaiken keskellä säilyttää oma pää vai yrittää muuttua, muuttua aina vaan...
En tiedä, voiko terapiaa hakea sillä perusteella, että toivoo löytävänsä elämäänsä rakkautta, seurustelukumppanin tms. Eikös terapiassa hoideta sairaita ihmisiä? Itsetuntemuksen lisäämiseen ei taida hoitopuolella olla resursseja, ellei itsellä ole varaa maksaa ja paljon. Kela ei ainakaan korvaa mitään.
Minä kyllä olen välillä ihan tyytyväinen itseeni, mutta harmi, miksei muut ole? Miksen kelpaa...? Kiitos sinun viimeisimmän kirjoituksesi, en kuitenkaan tunne enää olevani loukattu, uhri, jonka pitäisi tyytyä osaansa. Minä voin tehdä asioille jotakin!
Haittaako, jos jatkan tätä keskustelua täällä siinä toivossa, että minullekin valkenisi jotakin? Eihän sitä tiedä, jos jotakin muruja tippuisi muillekin...
Alan tuntua tavanomaiselta... olenkohan liian vanha?
Harvemmin olen törmännyt kuvailemiisi ääripään tyyppeihin, suurin osa tuttavapiiristäni on aivan normaaleita lepakoita -eivät siis mitään friikkejä tai addiktoituneita minkään asian suhteen. Ja noita roolileikkejä en ole huomannut, ne varmaan leikitään kahden kesken kotona ;)
Älä siis vaivu epätoivoon, voit vielä löytää normaalisti käyttäytyvän naisen :)