No niin, nyt kaivataan rohkaisua. Meillä on yksi 6 kuukauden ikäinen yhteinen lapsi ja miehellä kaksi lasta edellisestä liitosta. Nyt olisi meillä edessä muutto isompaan taloon naapurikaupunkiin ja pohdimme, ottaisimmeko toisen miehen lapsista asumaan kanssamme. Lapsen äiti on jo näyttänyt vihreää valoa.
Mieheni haluaa tytön mukaamme ja uskoo kaiken menevän hyvin. Hän ei luota tytön äidin ja tytön suhteeseen ja tuntee, ettei äidillä ole kykyä, halua eikä voimavaroja pärjätäkseen hänen kanssaan. Tyttö vetoaa kaikissa konfliktitilanteissa isäänsä ja jopa minuunkin, ja kapinoi äitiään vastaan. Isän sanalla on merkitystä ja minunkin sanoillani enemmän, kuin äidin puheilla. Mieheni tietää, miten tärkeä hän on tytölle isänä ja pelkää välimatkan olevan liikaa. Ymmärrän häntä ja olen samaan mieltä hänen kanssaan. Silti pelottaa, koska olemme tekemässä niin suurta päätöstä sekä oman että lapsen elämän kannalta. Haluan tehdä oikein.
Jännittää, innostaa, pelottaa - ihan kaikki tunteet mylläävät yhtäaikaa päässä. Ajattelen, miten ihanaa olisi laittaa hänelle kaunis huone, kulkea hänen kanssaan harrastuksissa ja antaa hänelle rakkautta. Onko minulla kuitenkaan siihen oikeutta? Näenkö kaiken ruusunpunaisten lasien läpi ja todellisuus onkin sitten yhtä tappelua? Olenko itsekäs ja haluan vain omia toisen naisen lapsen?
Olenhan minä äitipuolena ollut jo vuosia, mutten samassa osoitteessa ole asunut mieheni lasten kanssa. Lapset ovat 6- ja 8-vuotiaat. Olemme asuneet lähes naapureina ja lapset ovat saaneet tulla ja mennä vapaasti ja ovat saaneet nauttia isän läheisyydestä eron jälkeenkin. Lapset asuivat eron jälkeen ensin isällään ja ovat häneen tottuneet ja kovasti kiintyneet, tietenkin. Varsinkin vanhempi on todellinen isäntyttö ja on kauhuissaan ajatuksesta, että isä muuttaisi kauemmaksi eikä hän enää voisikaan tulla meille koska haluaa. Minäkin olen häneen todella kiintynyt ja vietän paljon aikaa hänen kanssaan. Kesänkin vietin hänen kanssaan mökillä. Hän on onnellinen, kun olen hänelle aikuinen ja teen asioita hänen kanssaan. Hänen äidillään ei koskaan tunnu olevan hänelle aikaa.
Tyttö on halukas muuttamaan kanssamme. Silti pelottaa. Mitä jos en pärjääkään? Mitä jos hän kuitenkin kaipaakin liikaa äitiään ja joutuu taas muuttamaan? Mitä, jos en sittenkään osaa olla hänelle sitä kaikkea, mitä hän kaipaa, varsinkin kun vauva on vielä niin pieni ja vie niin paljon aikaa? Sitten olen kahden lapsen "äitinä", mies tekee edelleen niitä huippupitkiä työpäiviä ja minun pitäisi muka saada gradu valmiiksi. Haluaako tyttö oikeasti elää meidän kanssamme, vai onko vain innostunut uudesta isosta talosta, omasta huoneesta yms. eikä ajattele selkeästi? Mikä on hänelle parasta? Voi ei...Kysymyksiä on miljoona.
Mitä pitäisi tehdä? Tunnen, ettei tytön äiti anna hänelle tarpeeksi aikaa ja rakkautta ja siksi tyttö jo nyt suuripiirtein asuu meillä. Haluaisin antaa hänelle sen kaiken, mitä häneltä puuttuu, mutta pystynkö siihen? Olenko minä se oikea henkilö sitten kuitenkaan? Enhän ole hänen äitinsä, vaikka usein toivonkin olevani.
On tämä niin vaikeaa. Sanokaa joku minulle jotain järkevää...:(
Mieheni haluaa tytön mukaamme ja uskoo kaiken menevän hyvin. Hän ei luota tytön äidin ja tytön suhteeseen ja tuntee, ettei äidillä ole kykyä, halua eikä voimavaroja pärjätäkseen hänen kanssaan. Tyttö vetoaa kaikissa konfliktitilanteissa isäänsä ja jopa minuunkin, ja kapinoi äitiään vastaan. Isän sanalla on merkitystä ja minunkin sanoillani enemmän, kuin äidin puheilla. Mieheni tietää, miten tärkeä hän on tytölle isänä ja pelkää välimatkan olevan liikaa. Ymmärrän häntä ja olen samaan mieltä hänen kanssaan. Silti pelottaa, koska olemme tekemässä niin suurta päätöstä sekä oman että lapsen elämän kannalta. Haluan tehdä oikein.
Jännittää, innostaa, pelottaa - ihan kaikki tunteet mylläävät yhtäaikaa päässä. Ajattelen, miten ihanaa olisi laittaa hänelle kaunis huone, kulkea hänen kanssaan harrastuksissa ja antaa hänelle rakkautta. Onko minulla kuitenkaan siihen oikeutta? Näenkö kaiken ruusunpunaisten lasien läpi ja todellisuus onkin sitten yhtä tappelua? Olenko itsekäs ja haluan vain omia toisen naisen lapsen?
Olenhan minä äitipuolena ollut jo vuosia, mutten samassa osoitteessa ole asunut mieheni lasten kanssa. Lapset ovat 6- ja 8-vuotiaat. Olemme asuneet lähes naapureina ja lapset ovat saaneet tulla ja mennä vapaasti ja ovat saaneet nauttia isän läheisyydestä eron jälkeenkin. Lapset asuivat eron jälkeen ensin isällään ja ovat häneen tottuneet ja kovasti kiintyneet, tietenkin. Varsinkin vanhempi on todellinen isäntyttö ja on kauhuissaan ajatuksesta, että isä muuttaisi kauemmaksi eikä hän enää voisikaan tulla meille koska haluaa. Minäkin olen häneen todella kiintynyt ja vietän paljon aikaa hänen kanssaan. Kesänkin vietin hänen kanssaan mökillä. Hän on onnellinen, kun olen hänelle aikuinen ja teen asioita hänen kanssaan. Hänen äidillään ei koskaan tunnu olevan hänelle aikaa.
Tyttö on halukas muuttamaan kanssamme. Silti pelottaa. Mitä jos en pärjääkään? Mitä jos hän kuitenkin kaipaakin liikaa äitiään ja joutuu taas muuttamaan? Mitä, jos en sittenkään osaa olla hänelle sitä kaikkea, mitä hän kaipaa, varsinkin kun vauva on vielä niin pieni ja vie niin paljon aikaa? Sitten olen kahden lapsen "äitinä", mies tekee edelleen niitä huippupitkiä työpäiviä ja minun pitäisi muka saada gradu valmiiksi. Haluaako tyttö oikeasti elää meidän kanssamme, vai onko vain innostunut uudesta isosta talosta, omasta huoneesta yms. eikä ajattele selkeästi? Mikä on hänelle parasta? Voi ei...Kysymyksiä on miljoona.
Mitä pitäisi tehdä? Tunnen, ettei tytön äiti anna hänelle tarpeeksi aikaa ja rakkautta ja siksi tyttö jo nyt suuripiirtein asuu meillä. Haluaisin antaa hänelle sen kaiken, mitä häneltä puuttuu, mutta pystynkö siihen? Olenko minä se oikea henkilö sitten kuitenkaan? Enhän ole hänen äitinsä, vaikka usein toivonkin olevani.
On tämä niin vaikeaa. Sanokaa joku minulle jotain järkevää...:(
Vastaukset 32
Vanhimmat
On tietysti ihanaa kuulla, että joku ottaa uuden kumppaninsa ex-liitosta syntyneen lapsen noin avosylin vastaan! Siitä onnitteluni!...mutta mietin vain sitä toista sisarusta. Kuulostaa aivan kuin lapset olisivat jotenkin eri asemassa. Ikäero on kuitenkin heillä aika pieni(2v). Luulisi sisarusten olevan hyvin kiintyneitä toisiinsa. Ainakaan itse en voisi lapsiani erottaa toisistaan(ikäero 1v 7kk). Miltäköhän tuntuu sitten tästä toisesta sisaruksesta kun isä, sinä ja uusi vauva muutatte kauaksi ja otattekin toisen sisaruksen mukaanne. Sanoit, että lapset ovat saaneet tulla ja mennä vapaasti ja nauttineet isänsä läheisyydestä eron jälkeen.
Muuten kyllä kuulostaa hienolta, että noin positiivisesti suhtaudut tyttöön, mutta jäin heti miettimään sitä toista lasta....pitäisikö lasten kanssa jutella tilanteesta. Eihän lapset tietenkään tuollaisia asioita itse päätä, mutta voisihan sitä alustavasti hieman kuulostella ja kysellä lasten mielipidettä.Jos se vaikka auttaisi tässä suuressa päätöksessänne.
Hyviä kysymyksiä ja olemme näitä asioita jo pohtineetkin. Lapset eivät ole eri asemassa, vaan eri tilanteessa ja eri yksilöitä.
Toinen lapsi haluaa jäädä äidilleen ja on selvästi "äidin poika". Minullakaan ei ole häneen samanlaista tiivistä suhdetta kuin siskoonsa. Äiti pärjää hänen kanssaan paremmin, kuin tytön kanssa. En myöskään näe mitään syytä viedä häneltä kumpaakin lasta vastoin hänen tahtoaan.
oi oi, onpa taas miehen entinen vaimo huono äiti heti kun jäi lasten kanssa yksin. Mutta oli hyvä äiti silloin kun he olivat perhe. Mistähän muuten johtuu, että nykyiset naiset aina itsetuntoaan kohentaen haluaa muussata miehen entisen elämän jalkoihinsa.Se on pelkoa, että ex vaimo on parempi kuin hän, ja niihän ei missään tapauksessa saa olla.
Ex vaimo on aina sopimaton lapsen kasvattajaksi kun hän jää yksin, hän on niin niin huono äiti, että ihme että lapsia on saanut! Mutta ei hätiä mitiä, nykyinen nainen tulee ja pelastaa lapset hirviö äidin kynsistä, jotta heistä tulee onnellisia lapsia.
Tyttö ei saa äidiltä tarpeeksi rakkautta??? Jopas, sinultako sitten saa? No huh. Jätä nyt jo miehen ex perhe rauhaan, ja keskity omaan mielenterveyteen, jottei se rupsahda, kun jääty lapsesi kanssa yksin. Vaatii henkistä voimavaraa sullekkin, kun miehesi tuleva vaimo aikanaan alkaa sinua pommittaa ja haukkumaan kuinka lapsesi kärsii äitinsä kanssa, etkä anna hänelle tarpeeksi rakkautta! Mieti miten pidät itsesi kasassa, kun olet yksin...?!
miten katkeralta taas kuulostaakaan! Minusta on todella hienoa että joku voi kertakaikkiaan ottaa toisen lapsen noin hienosti vastaan. Minusta ei olisi siihen. Exille ei tunnu mikään olevan hyvä. Jos isin uusi ei vietä aikaa lasten kanssa, ei hyvä, jos taas viettää ja tulee hyvin toimeen, ei hyvä. Teki niin tai näin -aina väärinpäin. Alkuperäiselle sanoisin, että jatkossa teillä varmasti tulee menemään hyvin koska asenteesi on noin ihailtavaa!
Katkera tai ei, mutta kaikkea ei kenenkään tarvi sietää, varsinkaan ihmiseltä joka tyrii oman seka toisten elämän! Exät välittävät omista lapsistaan niin paljon, että on kuvottavaa että täysin tuntemattomat ihmiset alkavat mouruamaan ja arvotelemaan heidän elämään, kun eivät osaa omaakaan elämäänsä järkevästi elää. Luulisi näiden nyxien nöyrästi matelevan ja anteeksi pyydellen olevan hiljaa. Heillä ei ole miehen perheessä mitään arvoa!
Mitä tarkoitat ettei heillä ole arvoa miehen perheessä? Meillä ainakin tyttäreni viihtyvät loistavasti uuden vaimoni ja minun kanssani. Ehkä siksi että uusi vaimoni on aivan loistopakkaus (exäni jotain aivan muuta). Tytöt ovat jopa väläytelleet että haluaisivat muuttaa pysyvästi luoksemme.
Aivan, ja tiedätkös mistä se johtuu!
Lukaiseppas näitä juttuja täältä uusia ja ikuisuuden vanhoja! Sieltä löytyy miten nämä uudet vaimonne aivopesevät lapset äitiään vastaan! He yrittävät epätoivoisesti tarjota enemmän kuin heidän äitinsä, jotta lapset alkaisivat kuvitella että tämä uusi nainen heidän elämässään tykkää heistä, vaikka toisi-asiassa, hän yrittää kammeta heidän äitinsä pois heidän elämästään. Lapsia kun ovat, kaikki kehu ja tavaroiden paljous kiehtoo lasta, ja sen perimmäinen tarkoitus hämärtyy!
Lapsen saa puolelleen vaikka jäätelöpakkauksella, jos aikuinen haluaa!
Uusien vaimojenne mielestä lasten äiti on häirikkö, kun uskaltaa soitella lasten asioista, hän on kauhea ämmä, kun ei osaa vaatettaa lasta, hän on siis kaikkea sitä sontaa, mitä ei voi kriteerillä hyvä sanoa!
Ennen hän kelpasi hyvin lasten äidiksi, oli loistava ihminen, ja osasi olla hyvä äiti, mutta kun uusi nainen astui kuvioihin, lasten äiti muuttui hetkessä lähes kaatopaikkajätteeksi! Niin, ilman miestä äiti ei ole enää mitään! Mies kun poistuu, nainen muuttuu arvottomaksi, juuri niin... kuin sanoit... "nykyinen vaimoni on loistopakkaus, exäni on jotain aivan muuta..."
No aikoinaan hyvin kelpasi lastesi äidiksi, vaikka ei ollutkaan loistopakkaus, mutta parempaa odotellessaisi, kelpasi hänkin....!
Tiedätkö, jos olisit minun mieheni, ja noin sanoisit, et kelpaisi enää lastemme isäksi! Sitä ei voi peruuttaa, mutta sen voi muuttaa.
ne psykiatrit ammattiaan harjoittavat, huh, huh. Laitanpa ystävälleni (psykiatri) kyseisen sivun ja kysyn hänen mielipidettään. Tiesitkö muuten "psykiatri" että henkilöllisyytesi saadaan tarvittaessa selville?
ovatko exät todella noin katkeria ja vihaisia? Ei hyvää kyllä tee lapsille. onneksi sentään on isä ja uusi vaimo jotka ovat selväjärkisiä.
Sä et itsestäsi muka ole huomannut sitä? Itsestä se onkin vaikeata viat huomata. Mutta onneksi nyt olet selvittänyt, miksi olet vihainen, olet katkera, kun miehesi on viety.
Hyvä että miehesi on löytänyt katkeruutesi tilalle hyvän ja selväjärkisen vaimon. Ole hänen puolestaan onnellinen. Sinäkin vielä selviät, ja löydät uuden miehen, vielä paremman.
Et enää yhtään enemmän väärin osaisi tekstiäni tulkita? Jännä huomata, miten ihmisen omat kokemukset ja murheet voivat vaikuttaa luetunymmärtämiseen noinkin dramaattisesti.
Tässä on kyseessä minun perheeni, ei sinun, joten pitäydytään faktoissa, jookos? Ja ihan vain tiedoksi, että mieheni lasten äiti ei jäänyt lasten kanssa eron jälkeen yksin, vaan luopui huoltajuudesta. Mieheni oli lasten kanssa yksin pitkään ja hänellä on edelleen lasten huoltajuus. Äiti on koeajalla. Että näin.
Minulleko tuo viesti oli tarkoitettu? Tyyne-mummon pitäisi varmaan käydä kansakoulu uudelleen että osaisi lukea: )Minulta ei ole miestä viety, taidan olla se viejä puoli....
Miten voi tulkita väärin mitä on kirjoitettu?
Kirjoitit ja haukuit äidin lyttyyn, ja kehuit kuin itse olet parempi! Lähes korvaamaton?
Nostit itsesi jalustalle, aivan sinulle kuulumattomien asiiden takia. Niin, on se jännä, miten olet kokenut murheita ja surua, ja kun luulet löytäväsi onnen, tulee murhetta ja surua lisää, kun et tiedä miksi se lapsi ylipäätään on olemassa: Helpommalla pääsisit joe ei koko penskaa olisi! Mutta sittenhän et voisi valittaa ja kehua itseäsi.
Hyvä ystävä, minulla on puhdas omatunto tämän asian kanssa. Sinulla sen sijaan näyttää olevan jotain todella pahasti hampaankolossa jotakuta ihan muuta kuin minua kohtaan. Selvitä patoutumasi hänen kanssaan. Minä en ole mikään sijaiskärsijä, terapeutti vielä vähemmän.
No mikä sua sitten pelottaa? Että se äiti on kuitenkin sua parempi? Ja sinusta on kamala tuntea itsesi toiseksi.
No nytkö jo alat mättämään paskaa muidenkin päälle, et me kaikki ollaan hirviöitä! No tapa se on tuokin saada itselle hyväksyntää, kun muut sitä eivät huomaa!
Se patoutuma olet sinä, myönnäpä se itsellesi, elämäsi helpottuu.
Niin ei susta terapeutiksi olisikaan, he eivät tuomitse, he auttavat, ja sinä teet juuri päinvastoin.
Jaksaako tätä nyt edes jauhaa...Minäkö se todella olen se, joka täällä "mättää paskaa muiden päälle"? Ihmiset, jotka eivät edes vaivaudu lukemaan tekstiäni ajatuksella eivätkä tiedä mistä puhuvat, hyökkäävät päälle kuin yleiset syyttäjät.
En minä ole kenekään lasta ryöstämässä tai kenenkään äitiyttä kyseenalaistamassa. Kyseessä on äiti, joka erossa luopui itse lastensa huoltajuudesta, on nyt ottanut heidät takaisin, muttei tiedä pärjääkö. Myöntää itse olevansa pulassa ja tarvitsee apua. Sulassa sovussa ja yhteisymmärryksessä yritämme keksiä tilanteeseen ratkaisua.
Lasten isällä on edelleen lasten huoltajuus ja äiti on saanut lapset määräajaksi luokseen. Nyt täytyisi päättää, muutetaanko huoltajuussopimusta ja jos, niin miten. Toinen lapsista haluaa takaisin isänsä luo, ei MINUN luokseni eikä MINUN vuokseni, vaan isänsä luo isän itsensä vuoksi.
Jos lapsen otamme luoksemme, tulen minä aina olemaan toisella sijalla, tottakai. En minä hänen äitinsä voi olla. Hänellä on jo sellainen. Tottakai oikea äiti on parempi äiti hänelle, muttei se sitä tarkoita, että hänen on parasta asua hänen kanssaan. Turhia tuollaiset syyttelyt.
Niin, mikäköhän tässä tilanteessa voisi minua pelottaa? Tässä ei todellakaan ole kyse minun egostani tai kenenkään paremmuudesta/huonommuudesta, vaan yksinkertaisesti siitä, että meidän on kyettävä päättämään, missä kyseisen lapsen on parasta elää. Minua pelottaa se, että teemme väärän ratkaisun ja lapsen tilanne ei paranekaan. Ei se minuun sattuisi, vaan se satuttaisi lasta, jolla on jo aivan tarpeeksi ollut murheita pienen elämänsä aikana. Siis kyse on omasta epävarmuudestani ja epäluottamuksesta omiin kykyihini, ei suinkaan mistään "hyvä äiti -kilpailusta". Normaalissa tilanteessa lapsen paras paikka olisi mielestäni äitinsä luona, mutta aina ei kaikki suju kuin saduissa. Hyvällä, lastaan rakastavalla äidilläkin voi olla omat ongelmansa, eikä se tee hänestä pahaa ihmistä. Hän on fiksu ja hieno nainen ja pidän hänestä kovasti. Silti on osattava olla realistinen, ja niin on hänkin.
Lopettaako, hyvät ihmiset, tuo raivoaminen! Haukutte nyt väärää puuta. Lopetan puolusteluni tähän.
miten katkeria nuo yh-idit ovat, heh, oikein olen vahingoniloinen.
Aivan, sananlasku sanoo; vaitiolo on myöntymisen merkki!
No, petytkö pahasti, jos kerron että en ole yh-idi, niinkuin kirjoitit, en edes yh-äiti! Vaan isojen lasten äiti, jolle ei koskaan ole ollut tärkeää hajoittaa kenenkään perhettä, ei edes omaa, että olisin uuden miehen etsinyt. Sitä ei ole tehnyt edes lasten isä!
Valitettavasti tuttavapiirissämme on paljon yh-äitejä, jotka taistelevat lastensa puolesta oikeudesta isään, jotta isäsuhde säilyisi aikuisuuteen asti. Mutta kovaa taistelua se näköjään vaatii, sillä nämä itsepäiset uudet naiset ovat niin katkeria miehen menneisyydestä ja mustiksia lapsista, että se on lähes mahdotonta äidin yrittääkkään kohetaa sitä.
Mutta ole sinä vahingoniloinen aivan rauhassa, sillä et ole ainoa, jolla asiat ovat niin huonosti, että ainoa lohtu itselle on etsiä muista samoja piirteitä ja huomata että muitakin on onneksi samassa tilanteessa kuin itse!
niin monta on syyllistä kuin on osapuoltakin. Olet tietysti vain kuullut niiden ystäviesi version asioista. Osaisitko aikuisena ihmisenä olla puolueeton? Vaikutat harvinaisen lapsellisesta. Huomaa todellakin että elät suppeaa perhe-elämää etkä mistään muusta tiedä.
Vaikeudet ne ovat olleet meilläkin, ja varmasti tulee niitä lisää, mutta kumpainenkaan meistä ei ole koskaan etsinyt ratkaisua vieraasta ihmisestä. Jos niin kävisi, aivan varmaa olisi, että takaisin miehellä ei olisi enää asiaa. Kukaan toinen ei pystysi meidän erimielisyyksiä ratkomaan. Siinä on kysymys jo vakavammasta asiasta, ja täysin lopullisesta ratkaisusta. Eikä silloin niitä ongelmia enää tarvitse alkaa ratkomaankaan.
En tiedä mitä tarkoitat suppealla perhe-elämällä? Sitäkö että pitäisi hyväksyä irtonainen suhde? No silloin minä kyllä viihdyn suppeassa perhe-elämässä paremmin. Se on aivan riittävää meille.
Olisit voinut tuonkin kommentin jättää kirjoittamatta,niin et olisi nolannut itseäsi.
kasvaisit itse aikuiseksi sen verran että et arvostele toisia ja toisten elämää, kun et siitä mitään tiedä.Et varmaankaan tunne lasten äitiä,etkä voi näin ollen automaattisesti olettaa, että hän olisi ollut hyvä tai huono äiti.Alkuperäinen kirjoitus oli täysin asiallinen,eikä hän todellakaan haukkunut äitiä lyttyyn!taisi vain mainita että äidillä on ongelmia yhden lapsen kanssa,tosiasioiden kirjoittaminen ei ole millään tavalla haukkumista.Kirjoituksestasi oikein huokuu oma katkeruutesi,mutta ei sitä tarvitsisi syyttömiin ihmisiin purkaa.
erikoisen kesken omassa erossasi!
Ei tarvi peilata ihan kaikkea omien pettymysten kautta!!
Kesken tai en, eronnut tai en! Ihminen,joka ei pura omia tuntojaan ulos, ei voi kehittyä ihmisenä eikä aloittaa uutta aikaansa. Sillä ennekuin saat menneisyyden pois ja rauhan sielullesi, et voi olla onnellinen, eikä kukaan voi sinua rakastaa.
Osasit hienosti kirjoittaa tilanteesta. Ratkaisu on todella vaikea varmaan tehdä. Kukaan muu sitä ei kuitenkaan voi tehdä kuin te: Sinä, miehesi, tytön äiti ja tyttö itse.
Tytölle tietysti voisi pitää "pelottelupuheen" kaikista huonoista asioista. Ehkä hän ei niitä tule ajatelleeksi. Eli tyttö sinne teille vaikka yökylään, kun pikkuinen kitisee, itkee, sotkee. Ja selväksi tietty teidän perheen säännöt mm. kotiintuloajat ja ruokailut ym.
Tyttö ei siis välttämättä ajattele selkeästi. Voi jopa ajatella, että teillä niin kiire pikkuisen kanssa, että hän sitten voi elää "vapaasti".
Mutta asuisipa tyttö sitten missä tahansa niin kivaa ei ole aina ja koko aikaa.
Jos nyt kaikki sitten tytön muutolle teidän luokse näyttävät vihreää valoa niin voisittehan sopia esim. 1/2 - 1 vuoden mittaisesta koeajasta.
Entä jos asiaa voisikin pohtia niinkin yksinkertaiselta pohjalta, mitä lapsi haluaa. Onko kyse vanhemmista henkilöistä jotka luovat turvallisuuden tunteen, jota myös joskus luonnehditaan perheeksi. Lapsen halu tulla hyväksytyksi, tuntea kuuluvansa johonkin , se kai on lähtökohta. Kun se halu noin ilmenee ei ole välttämättä syytä pohtia "mitä teen nyt tai huomenna" , lapsi ei ehkä sitä tee. Se pohja joka lapsen saa haluamaan tiettyä perheyhteyttä on jo muodostunut, ja siitä on syytä olla hyvillään. Mitään ei tarvitse muuttaa tai muuttaa, siihen nykyiseen olotilaan lapsi nimenomaan hakee jatkuvuutta. Lopettaisin pohtimisen tuohon paikkaan ja olisin tyytyväinen kun lapsi on saanut tahtonsa ilmaistua, ja kuten tunnettua ,ovathan he aika lahjomattomia siinä kun hyvää oloaan ilmaisevat.
Kiitos sinulle ja muille järkevästi vastanneille!
Totta, lapsen etu ja toiveet tässä ovat etusijalla. Mutta kun, aina ei lapsi voi tietää, mikä hänelle on parasta, vaikka hän kuinka haluaisikin sitä taikka tätä.
Olen onnellinen ja otettu siitä, että hän haluaa olla meidän kanssamme ja olisin vielä onnellisempi, jos asiat voisivat aina olla niin. Hänellä on kuitenkin on ollut niin paljon muutoksia jo pienen elämänsä aikana, etten halua tehdä hätiköityä päätöstä. Kun tämä päätös tehdään, siinä on pysyttävä.
En voinut olla huomaamatta hassua asennetta, joka täällä näyttää vallitsevan meitä ns. "nyxiä" kohtaan. Keskustelusta käy ilmi, että oletetaan automaattisesti nyxän olevan se paha ihminen, joka "vei miehen" ja hajoitti perheen yms. Onko tullut mieleen, että erota voi muistakin syistä, kuin siksi, että on löytänyt uuden ihmisen? Minä en ainakaan ole kenekään perhettä tai avioliittoa rikkonut, vaan olen tullut kuvioihin mukaan vasta eron jälkeen.
Tämäkin eräs edellä vaahdonnut siveyden sipuli paheksuu kaikkia eronneita, ja kertoo, ettei koskaan voisi hajottaa perhettä jne. Eli yhdessä on pysyttävä, vaikka turpaan tulisi joka päivä? Mitä ihmettä hän tekee uusperheille suunnatulla palstalla?
jokaisessa täällä käydyssä keskustelussa, exät puolustaa lapsiaan ja kaikki on heidän mielestä nyxien syytä. Todennäköisesti he eivät ole päässeet erosta yli ja helpoin tapa purkaa vihaa ja ahdistusta on syyttää nyxää.
jokaisessa täällä käydyssä keskutelussa, nyxät puolustaa itseänsä ja kaikki on heidän mielestä exän syytä. Todennäköisesti he eivät ole varmoja itsestään ja helpoin tapa purkaa pelkoa ja ahdistusta on syyttää exää ja lapsia!
ketjun aloittajalle:
Päätät mitä tahansa niin tsemppiä! Muista miettiä myös omaa jaksamistasi. Pieni lapsesi vie vielä paljon aikaa ja voimia, samoin muutto, mahdollinen "uusi" lapsi ja tilanne sekä kodinhoito. Etenkin, jos miehesi tekee pitkää työpäivää. Kaikesta tuosta kyllä selviää kunhan laitat asiat tärkeysjärjestykseen ja pyydät apua tarvittaessa. Lastenhoitaja vaikkapa muutamaksi tunniksi tai kodinhoitaja silloin tällöin.
Kahdeksanvuotias on jo sen ikäinen, että hänen kanssaan voi keskustella. Tehkää hänelle yhdessä isän kanssa selväksi, että arkea se on teidänkin luonanne ja luokaa valmiit pelissäännöt jo etukäteen.
Itse olen muuttanut monta kertaa perhettä ja elämääni on kuulunut erilaisia ihmisiä. Vanhempani erosivat ennen kuin menin kouluun ja muutin äidin ja siskon kanssa asumaan. Kävin isällä aika vähän, mutta kun hän tapasi uuden naisen saimme mekin siskoni kanssa aikaa isältä (koska uusi nainen näin halusi). He kuitenkin erosivat, mutta pidän tähän naiseen yhä yhteyttä. Ystäviä olemme ikuisesti :) Välit isään pysyivät hyvinä ja näimme säännölliset. Molemmat vanhemmillani näitä uusia kumppaneita oli ja heistä kaikista olen pitänyt. No, myönnetään parin kanssa en tullut toimeen, mutta molemmat vanhempani ovat laittaneet seurusteluissaan lapset etusijalle ja suhde ei ole pitkään kestänyt, jos lasten kanssa ei tule toimeen. Murrosiässä välini äitiin huononivat ja lopulta muutin siskoni kanssa asumaan isän, hänen silloisen naisensa ja naisen neljän lapsen luokse. Olimme heti kuin yhtä suurta perhettä ja voin sanoa rakastaneeni sisaruksia kuin omiani. oli kova paikka kun he muuttivat naisen kanssa pois isän ja naisen erotessa. Olen pian täysi-ikäinen ja asun isäni sekä siskoni kanssa mukavaa pienperhe-elämää. Äitiä näen joskus ja luottamus alkaa hiljalleen palaamaan. Missään vaiheessa en voi sanoa vanhempien uusien kumppaneiden yrittäneen "vallata" oikean isän tai äidin paikkaa. Pikemminkin he ovat vahvistaneet minun ja biologisten vanhempieni suhteita!
Saattaa kuulostaa siltä, että elämäni olisi perhesuhteiltaan ollut kovinkin turvatonta ja vaihtelevaa. Olen asiasta kuitenkin erimieltä. Ympärilläni on aina ollut paljon rakastavia ihmisiä ja olen tuntenut olevani turvassa. Tämän vuoksi en haluaisikaan itse tuomita erilaisia perheitä niin kuin monet täällä kirjoittavista tekevät - emme voi tietää kaikeka perheiden elämästä, tunteista ja tilanteesta!