Kun sanat sattuvat
Istun koneeni kanssa yksin kahvilassa ympärilläni monenkirjavaa asiakaskuntaa. Pakenen ruudulle hävittääkseni sillä villkkuvan kursorin. Se on kuin pulssi ranteessani. Sydämeni tahti.
Olen kertonut ruudulle kaikenlaista, sillä ruudun sisin ominaisuus on sen tyhjyys ja autius, jolle jätän jälkiä toinen toisensa perään; toisinaan ollen lumisokea, itselleni sokeutunut tai omista lahjoistani sokaistunut. Mitään en ole halunnut, enkä koskaan lie tule mitään haluamaan.
Kirjoitusminälleni olen antanut nimen Patricia, sillä se jos mikä nimenä kääntää vatsaa. Patricia viittaa vahvasti kesäisille lämpimille kallioille, joilla ihminen ajatuksissaan harhailee kovan maan päällä. Nuori nainen on saanut, ja saavuttanut kaiken sen mitä nainen voi elämältä toivoa tai saavuttaa. Silti hän ei tunne saavuttaneensa, tai saattaneensa toteen mitään ei toivotusta, ei mitään mainitsematta jättämistään. Mitään ei ole sanottu ääneen, eikä mitään tulla koskaan sanomaan ääneen. Mitään ei vaadita.
Sanat koskevat sileiksi hioutuneita kallioita käsillä, joita koskee. Nivelreuma. Ja hän on vasta elämänsä alussa, nyt jo lopussa, sillä kädet ovat menettämässä sirouttaan ja notkeuttaan, ja muuttumassa raastavaksi kivuksi, joka näkyy Patrician kasvoilla, olemuksessa ja ajatuksen raskaudessa, jota hän peittelee sanoin. Raajarikkomme istuu pianotunnilla ruuvituolillaan ja tuijottaa eteensä, eikä sano mitään. Hän ei kerro, kuinka vaikeaa on soittaa, kirjoittaa soittamisesta tai olla soittavinaan. Hän ei sano sanaakaan.
Ja he kertovat hänen kauneudestaan ja herkkyydestään tietämättä, että Patricia vihaa käsiään; jos kädet voisivat olla ihminen, niin tämä ihminen olisi täynnä kipua ja tuskaa, nalkuttavaa tyytymättömyyttä siihen, jota häneltä vaaditaan, jotta hän olisi hän, jollaiseksi hänet ollaan kuviteltu. Hän täyttää nämä toiveet ja vaatimukset aukottomasti, eikä kukaan näe sisimpään, sinne, jossa ei ole mitään. Patricia on kuin valkoinen peili, jolla kursorin tasainen vilkkuminen on sen ainoa elämänmerkki. Patricia ei tiedä, mitä kyyneleet ovat. Hän on kuin huutava kallio allaan, sileäksi hiottu.
(Hihitystä)
Istun koneeni kanssa yksin kahvilassa ympärilläni monenkirjavaa asiakaskuntaa. Pakenen ruudulle hävittääkseni sillä villkkuvan kursorin. Se on kuin pulssi ranteessani. Sydämeni tahti.
Olen kertonut ruudulle kaikenlaista, sillä ruudun sisin ominaisuus on sen tyhjyys ja autius, jolle jätän jälkiä toinen toisensa perään; toisinaan ollen lumisokea, itselleni sokeutunut tai omista lahjoistani sokaistunut. Mitään en ole halunnut, enkä koskaan lie tule mitään haluamaan.
Kirjoitusminälleni olen antanut nimen Patricia, sillä se jos mikä nimenä kääntää vatsaa. Patricia viittaa vahvasti kesäisille lämpimille kallioille, joilla ihminen ajatuksissaan harhailee kovan maan päällä. Nuori nainen on saanut, ja saavuttanut kaiken sen mitä nainen voi elämältä toivoa tai saavuttaa. Silti hän ei tunne saavuttaneensa, tai saattaneensa toteen mitään ei toivotusta, ei mitään mainitsematta jättämistään. Mitään ei ole sanottu ääneen, eikä mitään tulla koskaan sanomaan ääneen. Mitään ei vaadita.
Sanat koskevat sileiksi hioutuneita kallioita käsillä, joita koskee. Nivelreuma. Ja hän on vasta elämänsä alussa, nyt jo lopussa, sillä kädet ovat menettämässä sirouttaan ja notkeuttaan, ja muuttumassa raastavaksi kivuksi, joka näkyy Patrician kasvoilla, olemuksessa ja ajatuksen raskaudessa, jota hän peittelee sanoin. Raajarikkomme istuu pianotunnilla ruuvituolillaan ja tuijottaa eteensä, eikä sano mitään. Hän ei kerro, kuinka vaikeaa on soittaa, kirjoittaa soittamisesta tai olla soittavinaan. Hän ei sano sanaakaan.
Ja he kertovat hänen kauneudestaan ja herkkyydestään tietämättä, että Patricia vihaa käsiään; jos kädet voisivat olla ihminen, niin tämä ihminen olisi täynnä kipua ja tuskaa, nalkuttavaa tyytymättömyyttä siihen, jota häneltä vaaditaan, jotta hän olisi hän, jollaiseksi hänet ollaan kuviteltu. Hän täyttää nämä toiveet ja vaatimukset aukottomasti, eikä kukaan näe sisimpään, sinne, jossa ei ole mitään. Patricia on kuin valkoinen peili, jolla kursorin tasainen vilkkuminen on sen ainoa elämänmerkki. Patricia ei tiedä, mitä kyyneleet ovat. Hän on kuin huutava kallio allaan, sileäksi hiottu.
(Hihitystä)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mjoo
Tässä selvästi tämä "Patricia" on täynnä lyyristä vitutusta, joka kääntyy oudolla tavalla huumoriksi, vaikka tilanne nyt on mikä on.
(Naurua)
Keräilyerä
Muistaakseni Beethovenilta meni kuulo, Mozartilta henki ja Funeaulta sormet.
Eikö tässä nyt ole jo tarpeeksi?
(Hihitystä)
No ei
Elämän illuusio on jossain niillä tietämillä, jossa Stephen Hawking menetti yhteyden kehoonsa.
Tuollaiseen verrattuna "Patrician" ongelmat ovat mitättömiä, mutta fataaleja.
Fataalimpia.
Pat voisi tietenkin kilpailla siitä että kummalla menee lujempaa, itse arkkitehdillä vai Patricialla.
(Naurua)
Mjoo
Mun mielestä on jännittävää se että kuinka vähällä voidaan pyörittää tällaista "miljoonan kävijän" serveriä sillä sektorilla, joka käsittelee vähän kuin kaikkea.
Kirjoittaminen on kuin "lahja" tuntemattomalta taholta, tai ehkä vain alusta.
Jänskää
(Naurua)
Funeau on seksuaaliselta suuntautumiseltaan kameleontti. Hänelle kasvaa uudet sormet aina uuteen aamuun. Vähän samaan tapaan kuin ihminen herää kuoltuaan aina uudestaan Ra-laivan airoihin.
Funeau on Akhenaton ja Akhenas.