Milloin masennus on ohi, mistä tietää että ei tarvitse enää esim. terapiaa tai lääkkeitä? Millaista on normaali terve elämä?
Haluaisin kuulla muiden kokemuksia siitä, miten masennuksesta on parannuttu ja millaista elämä sitten on. Paraneeko masennuksen aiheuttamasta pahasta olosta oikeasti ikinä kunnolla?
Minun on hyvin vaikea hahmottaa milloin mielenterveysongelmani ovat alkaneet ja enkö ole vieläkään "kunnossa" vaan tarvitsisinko terapiaa, vai onko elämäni jo tarpeeksi hyvää että minun tulee hyväksyä tämä ja pärjätä näin loppuelämä. 3 v sitten makasin vain lamaantuneena paikallani kaikki illat ja viikonloput. 2 v sitten söin masennuslääkkeitä. Vuosi sitten en enää syönyt, mutta jaksoin käydä töissä vain osa-aikaisesti. Nyt elämä on edennyt paljon ja selviän ihan hyvin työelämästä ja parisuhde on hyvä jne. mutta välillä iskee toivoton olo, itsetuhoisia ajatuksia, mikään ei tunnu miltään tai sitten kaikki tuntuu liikaa. En ole ikinä ollut kunnolla pidempiaikaisessa terapiassa ja mietin, kuuluisiko minun kuitenkin hakeutua sellaiseen. Tai pääsenkö sellaiseen, kun en tiedä olenko enää oikeasti masentunut. Minulla menee ihan hyvin ja tunnen paljon onnea ja toivoakin elämästä, mutta mielialani reagoi aivan liian voimakkaasti pieniinkin stressitekijöihin. Jos on kerran ollut masentunut, niin jääkö tuollaiset asiat vaan kummittelemaan loppuelämäksi ja niiden kanssa täytyy elää, vai kuuluuko vielä hakea lisää apua?
Haluaisin kuulla muiden kokemuksia siitä, miten masennuksesta on parannuttu ja millaista elämä sitten on. Paraneeko masennuksen aiheuttamasta pahasta olosta oikeasti ikinä kunnolla?
Minun on hyvin vaikea hahmottaa milloin mielenterveysongelmani ovat alkaneet ja enkö ole vieläkään "kunnossa" vaan tarvitsisinko terapiaa, vai onko elämäni jo tarpeeksi hyvää että minun tulee hyväksyä tämä ja pärjätä näin loppuelämä. 3 v sitten makasin vain lamaantuneena paikallani kaikki illat ja viikonloput. 2 v sitten söin masennuslääkkeitä. Vuosi sitten en enää syönyt, mutta jaksoin käydä töissä vain osa-aikaisesti. Nyt elämä on edennyt paljon ja selviän ihan hyvin työelämästä ja parisuhde on hyvä jne. mutta välillä iskee toivoton olo, itsetuhoisia ajatuksia, mikään ei tunnu miltään tai sitten kaikki tuntuu liikaa. En ole ikinä ollut kunnolla pidempiaikaisessa terapiassa ja mietin, kuuluisiko minun kuitenkin hakeutua sellaiseen. Tai pääsenkö sellaiseen, kun en tiedä olenko enää oikeasti masentunut. Minulla menee ihan hyvin ja tunnen paljon onnea ja toivoakin elämästä, mutta mielialani reagoi aivan liian voimakkaasti pieniinkin stressitekijöihin. Jos on kerran ollut masentunut, niin jääkö tuollaiset asiat vaan kummittelemaan loppuelämäksi ja niiden kanssa täytyy elää, vai kuuluuko vielä hakea lisää apua?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Hieman hassuhko kysymys. Masennushan on tunne, joten ei siitä varsinaisesti parannuta koskaan. Mistään muistakaan tunteista ei parannuta. Tunteet ovat osa sitä mitä on olla ihminen.
Se milloin koet, että et ole enää surullinen on asia, jonka vain sinä voit tietää. Sama koskee psykiatristen aineiden käyttöä ja keskusteluapua. Eihän psykiatrisia aineita mihinkään kirjaimellisesti tarvita, samalla tavalla kuin diabetekseen tarvitaan insuliinia, vaan niillä voi muuttaa kokemusmaailmaansa (tietoisuudentasoaan, tunnemaailmaansa jne.) elämästä niin kuin muillakin huumaavilla aineilla. Tosin onko ratkaisu aineet ja tai lisää keskustelua on hieman kyseenalainen. Asiat elämässä eivät muutu ainein tai lisää puhumalla vaan jotain pitäisi muuttaa elämässä konkreettisesti. Toki ideoita voi aina toisten kanssa juttelemalla saada ja onhan ystävällinen seura usein lohduttavaa ja kannustavaa. Voiko sellaista saada niin sanottujen psykoterapiasessioiden kautta on aina epävarmaa. Kaikkihan on lopulta kiinni henkilökemiasta ja molemminpuolisesta kunnioituksesta.
Ei diabeteksen hoitoon tarvitse insuliinia. Diabetekseen hoitoon liittyy myyttejä jotka lääketeollisuus on kehittänyt. Ensimmäinen tuo jo maintitsemani ja toinen on se että sairaus on krooninen. 2 tyypin diabetes hoituu parhaiten ketodieetillä. 1 tyypin diabeteksessa voi tarvita insuliinia mutta ketodieettillä sitäkin insuliiniä määrää voi titrata melko vähäiseksi. Valheita esiintyy muuallkin kuin psykiatrian puolella.
En nyt varsinaisesti vastaa kysymykseen. Olisin itse joskus halunnut vähän selvitellä sotkuisia asioitani psykoterapiassa, kun lomakkeen avulla sairaanhoitaja diagnosoi masennuksenkin, omasta mielestäni kuitenkin vain v*****i raskaasti. No lääkäri laittoi lähetteen psykiatrille. Se hylättiin. Myöhemmin uuden ja pääsin käymään vastaanotolla kerran, mukana haastattelussa oli sairaanhoitaja taas samaisine lomakkeineen. Minulle myönnettiin lyhytterapia 20 kertaa, mutta en onnistunut löytämään psykoterapeuttia. Ja nyt olen sitä mieltä , että hyvä niin. Ehkä olen parantunut.
Onkohan diagnoosisi epätäsmällinen? Eli ehkä pelkkä masennusdiagnoosi ei riitä. Minun mielestä masennus ei ole sairaus, vaan oire. Eli se oikea asia on vielä diagnosoimatta, se, joka altistaa sinut masennukselle. Jos et tiedä, oletko terve vai sairas, et taida olla kovin hyvin kosketuksissa omiin tunteisiisi. Nuori ihminen hyötyy varmasti terapiasta, kun on syviä ja perustavanlaatuisia ongelmia suhteessa omaan itseen. Pyydä lisätutkimuksia.
Älä mene mitään pyytämään, saat vain tukevammat pillerit joilla pysyt hiljaisena. Ei niitä kyllä mikään pakko ole alkaa syödä.
Tiedät kyllä itse milloin tarvitset apua ja milloin et.
Kuulostaa vähän siltä että mielenterveysjärjestelmä on kitkenyt sinusta itsetuntemusta ja aloitekykyä. Olet ottanut potilaan roolin. Se on hyvin haitallinen asia kun koettaa selviytyä masennuksesta ja niistä elämän ongelmista, jotka ovat siihen johtaneet.
Jos olet jollain lailla tyytymätön elämääsi, niin terapiahan on periaatteessa aina yksi vaihtoehto pohtia sitä yhdessä jonkun kanssa ja päästä sitä kautta eteenpäin. Ei siinä tarvitse välttämättä miettiä mitään sellaista kuin esim. että oletko masentunut, täytätkö jotkut kriteerit. Halu selvitellä asioitasi keskustelemalla riittää.
Jos terapiaan hakeutuu mielenterveysjärjestelmän kautta niin siinä tulee samalla diagnosoiduksi ja leimatuksi potilaaksi ja usein myös tumpatuksi täyteen reseptihuumetta. Ei hyvä. Sillä tavoin voi kuitenkin saada Kela-rahoituksen terapialle. Joten ehkä uhkayritys kannattaa.
Kiitos, tämä oli mieltä avartava vastaus. Niin minulle varmaan on käynyt, että olen ottanut potilaan roolin jne.
Nyt pärjään(/selviän) työelämässä ja olen "yhteiskuntakelpoinen", se saa minut varmaan ajattelemaan että minun ei tarvitse saada enää apua pahaan olooni, tai että paha oloni ei ole tarpeeksi pahaa. Mutta olet oikeassa.
Minullehan on käynyt juuri niin, että olen saanut nokkiini järjestelmältä, kun kukaan muu ei voi pitää asioiden etenemisestä huolta kuin minä itse. Olisin saanut Kela-rahoituksen, mutta en löytänyt sopivaa terapeuttia ja motivaatio ei riittänyt etsimään tarpeeksi. Jäin tällaiseen "mulla menee ihan ok, pärjään kyllä" -tilaan kun lääkkeet auttoivat jonkun verran ja aloin pitämään itsestäni vähän enemmän huolta.
On vaikea uskoa, että minulle voitaisiin enää diagnosoida masennus, ja diagnoosi vaikuttaisi olevan tärkeä Kela-rahoituksen saamiseksi. Lääkkeisiinkään en suostuisi, sekin vaikuttaisi tärkeältä terapeutin saamiseksi. Masennukseni on varmaan kroonisoitunut, ja siinä ei ole tavalliselle masennukselle tyypillisiä pitkiä masennustiloja.
Nyt minulla kuitenkin voisi riittää motivaatio etsiä terapeutti ja käydä terapiassa ja työstää asioitani. Jos pääsisi kokonaan eroon esim. itsetuhoisista ajatuksista. Silti siihen rumbaan lähteminen pelottaa ja mietin voisinko päästä hyviin lopputuloksiin ihan itsekseni käsittelemällä asioita, perehtymällä kirjallisuuteen ja pitämällä itse itselleni terapiaa. Sillä tavoin tosin olen tähän asti pärjännyt, mutta silti vajoan välillä aika pohjalle.
(Aloittaja)
"On vaikea uskoa, että minulle voitaisiin enää diagnosoida masennus, ja diagnoosi vaikuttaisi olevan tärkeä Kela-rahoituksen saamiseksi. "
Voit kyllä päästä Kelan kuntoutusterapiaan, vaikka mahdollisuus meni kerran ohi. Riittää, että psykiatrinlausunnossa osoitetaan, että terapia on välttämätöntä työkykysi säilyttämiseksi. Ei haittaa, että olet nyt töissä. Lausunto pitää vaan kirjoittaa sopivanlaiseksi. Masennuksen diagnosointi, kuten kaikkien muidenkin "mielenterveyden häiriöiden", on subjektiivista. Masennusta on diagnosoitu paljon pienemmästäkin kuin se mistä kerrot aloituksessa.
Kela-lausuntojen kirjoittaminen on taitolaji. Siinä pitää kertoa asia niin, ettei "potilas" ole Kelan kannalta liian "terve" eikä liian "sairas." Vaatii aika kokenutta psykiatria, ja siltikin voi mennä pieleen joku sanavalinta, ja tulee hylkäävä päätös. Silloin voi laatia uuden hakemuksen muutaman kuukakuden päästä ja kertoa uudessa lausunnossa, miten tilanne on muuttunut.
Yhteiskuntahan/Kela ei kuntoutusterapioiden myöntämisessä ajattele ihmisen hyvinvointia itseisarvona, vaan työkykyä, tuottavuutta. Ihminen taas ajattelee yleensä itseään kokonaisuutena ja haluaa paitsi käydä töissä ja olla tuottava, myös vähentää psyykkistä kipuaan ja kärsimystään ja lisätä elämänsä laatua. Saattaa haluta myös mielekkäämpään ja luovempaan työhön.
Kuntoutusterapiahakemukseen tarvitaan vain yksi psykiatrin B-lausunto, ja kolmen kuukauden hoitosuhde johon sisältyy vähintään kaksi käyntiä. Lausunnon voi hankkia paitsi julkiselta myös yksityiseltä psykiatrilta, jolloin voi helpommin vaikuttaa sen sisältöön ja sanamuotoihin. Kysehän on muun ohella yksityisyyden suojasta, ja siitä miten diagnoosit ja lausuntotekstit vaikuttavat minäkuvaan, identiteettiin ja sitä kautta toipumiseen masennuksesta ja muista terapian tarpeeseen johtaneista ongelmista.
""Lääkkeisiinkään en suostuisi, "
Kela typeryyksissään vaatii tosiaankin lääkkeiden syöntiä joidenkin kuntoutusterapiadiagnoosien kohdalla, mutta lääkkeet voi ostaa ja jättää syömättä. Näin tekee moni, terapeuttinsa tietäen. Kaikki psykiatritkaan eivät pidä psyykenlääkkeiden käyttöä terapian ohella hyvänä ratkaisuna, koska ne turruttavat tunteita ja haittaavat siten ongelmien käsittelyä.
Anonyymi
Tänään 10:55
"mutta en löytänyt sopivaa terapeuttia ja motivaatio ei riittänyt etsimään tarpeeksi."
Se etsintä onkin raskasta, tiedän kokemuksesta. Mutta toisaalta, kun sopivan terapeutin löytää, niin se ensimmäinen käynti jo voi olla mukava kokemus ja antaa puhtia jatkoon. Kannattaa olla valikoiva, sillä tutkimustenkin mukaan juuri vuorovaikutussuhde on terapian keskeisin vaikuttava tekijä.
Anonyymi
Tänään 10:55
" Eli ehkä pelkkä masennusdiagnoosi ei riitä. Minun mielestä masennus ei ole sairaus, vaan oire. Eli se oikea asia on vielä diagnosoimatta, se, joka altistaa sinut masennukselle. " "Pyydä lisätutkimuksia."
Huh, tätä älä missään tapauksessa tee!
Niin väärä neuvo kuin olla voi. Anteeksi nyt vaan kirjoittajalle, tarkoitit varmasti hyvää. Medikalisaatio ei kuitenkaan auta pitemmän päälle.
Masennusdiagnoosi on sentään vielä aika lievä, eikä kerro taustalla olevista syistä paljoakaan, kuten totesit. Mutta eivät kerro ne lisätutkimuksetkaan. Siinä vaan lätkitään diagnostista leimaa oikein roppakaupalla, kun useimmiten niistä "tutkimuksista" on seuraksena paljon rankempia, pysyvämpiä ja leimaavampia diagnooseja. Ne pseudoasiantuntijoiden testi- ja haastattelurumbat eivät jätä kohteelleen jäljelle mitään omasta minuudesta, yksityisyydestä ja omasta käsityksestä asiantilaan johtaneista tekijöistä, kuten elämänhistorian kulmakohdista.
Mistä ongelmissa oikasti on kysymys,ja mikä on masennuksen ja muiden tämän hetken päällimmäisten, ongelmallisten kokemusten taustalla ei selviä psykiatrisilla "lisätutkimuksilla", vaan ainoastaan rauhassa asioita pohtimalla luotettavan kuulijan kanssa. Totuus tulee esiin omaa tahtiaan, sopivassa seurassa ja paikassa. Samalla kun se tulee esiin - pikkuhiljaa - tulee helpotus. Terapia on tätä varten. Joten kipinkapin terapiaan, jos vaan itse koet sille tarvetta, ja mahdollisimman nopeasti ohi niiden medikaalisten "arvioiden."
Anonyymi
19.9.2019 10:55
Jokainen on itse paras ja ainoa luotettava terapeutti itselleen.
Kun elämä tuntuu hyvältä, tuntee iloa ja muita positiivisia tunteita. Tuntee että on näköaloja ja mahdollisuuksia. Näin ainakin mulla. Nyt masennus ollut poissa kohta vuoden ja ilo ja toimintakyky tullut tilalle. Pystyn luovuuteen. Kun herää, tuntuu että on elämää eikä tunnu siltä että "miksi mun piti taas herätä". Terv. Ruusujen Tuoksu
Samoin, kunhan vain ei tarvitse töihin mennä. Se on elämän ja kaiken luovuuden tappava väsyttävä tekijä. Hulluna on mukava elää.
Työkykykin ja kyky tuntea työn iloa on hyvää mielenterveyttä. Onhan monenlaista työtä, sellaistakin mikä tuo tyydytystä ja onnistumisen tunnetta ja siitä riemua että on tarpeellinen jollekin. Onnistuminen kohottaa itsetuntoa. Saa ajatella välillä muuta kuin jauhaa mielessään omia asioitaan. Hyvä juttu on hakeutua auttamaan muita, silloin omat asiat ei täytä tietoisuutta kun ajatukset on itsestä pois.
Kärsitkö yksinäisyydestä? Silloin mieliala voi vaihdella normaalia enemmän ja voi tulla erittäinkin rankka stressireaktio pienestä asiasta.
Joskus on tullut itkeskeltyä sitä että läheisimmät ystävät ja perhe(vanhemmat ja sisko) ei asu samalla paikkakunnalla. Minulla on avopuoliso ja joitakin kavereita, mutta ei oikein tiivistä ystäväpiiriä. Olen myös usein melko stressaantunut. Varmasti aiheuttavat mielialanvaihtelua, mutta eikös tällaisista asioista pitäisi kuitenkin selvitä, eikä niin että tuntee itsensä välillä aivan surkeaksi ja ajattelee että voisi kuolla pois, ja hukkaa aikaansa surkutellen, ahdistuneena tai lamaantuneena? Nyt stressiä aiheuttavat asiat toivottavasti ratkeavat lähiaikoina, mutta en näe miten se parantaisi oloani. Lisäksi aina tulee lisää haasteita, joista pitäisi opetella selviämään. Elämän haasteet tuntuu aina kovin vaikeilta.
Tiiviimpi ystäväpiiri tai jonkinlainen yhteisöllisyys voisi kyllä auttaa. Oma-aloitteisuudella varmaan löytyy enemmän seuraa, mutta en usko että mitään tiivistä porukkaa näin aikuisiällä saa kasaan.. ehkä täytyisi harrastaa enemmän ja niiden parista löytyisi.
(Aloittaja)
Onpa hyvää pohdintaa tässä foorumissa! Mistä tietää onko parantunut. Mä olen itse sitä mieltä, että, kun elämää ja arkea haittava oirehdinta on poistunut. Tosin syiden etsimiseen, miksi masennus tuli, voi tarvita pidempää apua. Joskus syyt ovat sellaisia, että niille ei voi mitään. Vaikka ankea lapsuus. Voi vaan todeta, että sellaista oli ja meni ja minuun se aika yrittää vaikuttaa välillä. Mutta ymmärryksen kautta alkaa ymmärtää itsenään ja olojaan.
Minua auttoi 20 kerran terapia ja mielenterveystalon itsehoidon työkaluja käytän kun olo taas uhkaa huonota.
Ajattelen, että tämä on pitkäaikainen vaiva ja välillä sitä ei edes muista ja välillä se meinaa palata oireineen.