... Herättääkö tämä minkään sortin mielenkiintoa.
Mutta muutenkin, sana on vapaa. Kiitän.:)
-------------------------------------
Jandairan toinen kuu, Vorna, oli hiukan Rovaa pienempi. Vorna oli lähes autio - edes rikollisjengit eivät olleet levittäytyneet sinne. Sen maa oli karua eikä siellä kasvanut juuri mitään. Tuulet ja myrskyt pyyhkivät sen pintaa jatkuvasti ja raastoivat sen vähäistä kasvillisuutta. Entisaikojen tiedemiehet raatoivat kovasti saadakseen sinne kunnollisen ilmakehän, sillä kuuta hallinneet happojärvet olivat syviä ja voimakkaita. Osa niistä saatiin tyhjennettyä, osa peitettiin kuvulla. Seuraavien sukupolvien tiedemiehet tulivat siihen tulokseen, että kuvuista oli enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä järvet saattoivat nyt laajentua maaperän sisään ja pahimmassa tapauksessa levitä maansisäisiä uomia pitkin joka puolelle kuuta. Kuvut olivat kuitenkin niin kestävää materiaalia, etteivät nykyisetkään tiedemiehet osanneet hajottaa tai poistaa niitä. Massiivisille tuulille ja myrskyille ei ollut mitään järkevää selitystä.
Vorna oli kuitenkin ainakin toistaiseksi elinkelpoinen. Siellä oli yksi suuri talo, tai pikemminkin palatsi. Se oli monikerroksinen ja -siipinen, valtavan monimutkainen rakennus, joka oli tehty hienoimmasta valkoisesta kivestä. Jokaista asukasta ja palvelijaa kohden oli kymmeniä upeasti sisustettuja huoneita. Tuskin löytyikään ihmistä, joka olisi edes käynyt kaikissa noissa huoneissa. Koko palatsin kiertäminen ja tutkiminen olisi ollut yhdelle ihmiselle mahdoton tehtävä. Yhdessä kauneimmista ja suurimmista huoneista, joka sijaitsi erään korkean tornin huipulla, asui tyttö.
Tytöllä oli valkoiset hiukset. Hän istui joka päivä peilin edessä ikuisuudelta tuntuvia aikoja ja harjasi pitkiä, paksuja, hiukan karheita hiuksiaan. Hän katseli sinisiä silmiään. Ne muuttivat väriään, olivat joskus tummemmat, joskus vaaleammat.
Välillä hän nousi ylös ja käveli ympäri suurta makuuhuoneettaan, joka oli vuorattu pitsillä ja marmorilla. Hän katseli ulos ikkunasta, josta näkyvä maisema ei koskaan muuttunut. Maa oli valkea, mutta valkeus ei ollut lunta, vaan tuhkaa. Hän näki sumua ja pilviä, mutta eniten hän näki tuulta. Tuuli pyyhki maata, kieputti tuhkaa ja hiekkaa ilmassa suurina pyörteinä. Se ravisti kuolevia pensaita ja kiskoi niistä lehtiä. Se repi irti oksia ja joskus jopa kokonaisia puita, pitkiä, hentoja, tummia puita. Alhaalla palatsin puutarhassa oli vielä kukkia ja ruohoa, vaikka leijaileva tomu yrittikin jatkuvasti peittää ne alleen. Oli suuri valkoinen suihkulähde, jonka vesi näytti välillä kirkkaalta, kun pilvet väistyivät taivaalta tulevan valon tieltä.
Mutta ikkuna oli lujasti kiinni eikä tyttö ei voinut aukaista sitä. Hän ei voinut aukaista sitä ja kuulla tuulen puhaltamista, tuntea sitä kasvoillaan ja hiuksissaan. Hän oli usein miettinyt, miltä se mahtaisi tuntua - lähtisikö hän lentoon, kuten nuo oksat ja puut? Hän painoi vaaleat kämmenensä lasiin ja itki suuria, kuumia kyyneleitä, jotka hetkeksi palauttivat tunnon hänen kylmille poskilleen. Öisin hän näki ikkunasta peilikuvansa ja tummat silmänsä, kuin mustat aukot. Välillä ne muuttuivat läpinäkyviksi, harmaiksi. Hänen silmänsä olivat tuhkaa, vettä ja tuulta... Tähtiä ja pimeyttä.
Hän oli Charanda Batén, Jandairan valtiaan Lazam Baténin ainoa lapsi, linnunradan suurimman kuninkaan tytär.
------------------------------
Mutta muutenkin, sana on vapaa. Kiitän.:)
-------------------------------------
Jandairan toinen kuu, Vorna, oli hiukan Rovaa pienempi. Vorna oli lähes autio - edes rikollisjengit eivät olleet levittäytyneet sinne. Sen maa oli karua eikä siellä kasvanut juuri mitään. Tuulet ja myrskyt pyyhkivät sen pintaa jatkuvasti ja raastoivat sen vähäistä kasvillisuutta. Entisaikojen tiedemiehet raatoivat kovasti saadakseen sinne kunnollisen ilmakehän, sillä kuuta hallinneet happojärvet olivat syviä ja voimakkaita. Osa niistä saatiin tyhjennettyä, osa peitettiin kuvulla. Seuraavien sukupolvien tiedemiehet tulivat siihen tulokseen, että kuvuista oli enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä järvet saattoivat nyt laajentua maaperän sisään ja pahimmassa tapauksessa levitä maansisäisiä uomia pitkin joka puolelle kuuta. Kuvut olivat kuitenkin niin kestävää materiaalia, etteivät nykyisetkään tiedemiehet osanneet hajottaa tai poistaa niitä. Massiivisille tuulille ja myrskyille ei ollut mitään järkevää selitystä.
Vorna oli kuitenkin ainakin toistaiseksi elinkelpoinen. Siellä oli yksi suuri talo, tai pikemminkin palatsi. Se oli monikerroksinen ja -siipinen, valtavan monimutkainen rakennus, joka oli tehty hienoimmasta valkoisesta kivestä. Jokaista asukasta ja palvelijaa kohden oli kymmeniä upeasti sisustettuja huoneita. Tuskin löytyikään ihmistä, joka olisi edes käynyt kaikissa noissa huoneissa. Koko palatsin kiertäminen ja tutkiminen olisi ollut yhdelle ihmiselle mahdoton tehtävä. Yhdessä kauneimmista ja suurimmista huoneista, joka sijaitsi erään korkean tornin huipulla, asui tyttö.
Tytöllä oli valkoiset hiukset. Hän istui joka päivä peilin edessä ikuisuudelta tuntuvia aikoja ja harjasi pitkiä, paksuja, hiukan karheita hiuksiaan. Hän katseli sinisiä silmiään. Ne muuttivat väriään, olivat joskus tummemmat, joskus vaaleammat.
Välillä hän nousi ylös ja käveli ympäri suurta makuuhuoneettaan, joka oli vuorattu pitsillä ja marmorilla. Hän katseli ulos ikkunasta, josta näkyvä maisema ei koskaan muuttunut. Maa oli valkea, mutta valkeus ei ollut lunta, vaan tuhkaa. Hän näki sumua ja pilviä, mutta eniten hän näki tuulta. Tuuli pyyhki maata, kieputti tuhkaa ja hiekkaa ilmassa suurina pyörteinä. Se ravisti kuolevia pensaita ja kiskoi niistä lehtiä. Se repi irti oksia ja joskus jopa kokonaisia puita, pitkiä, hentoja, tummia puita. Alhaalla palatsin puutarhassa oli vielä kukkia ja ruohoa, vaikka leijaileva tomu yrittikin jatkuvasti peittää ne alleen. Oli suuri valkoinen suihkulähde, jonka vesi näytti välillä kirkkaalta, kun pilvet väistyivät taivaalta tulevan valon tieltä.
Mutta ikkuna oli lujasti kiinni eikä tyttö ei voinut aukaista sitä. Hän ei voinut aukaista sitä ja kuulla tuulen puhaltamista, tuntea sitä kasvoillaan ja hiuksissaan. Hän oli usein miettinyt, miltä se mahtaisi tuntua - lähtisikö hän lentoon, kuten nuo oksat ja puut? Hän painoi vaaleat kämmenensä lasiin ja itki suuria, kuumia kyyneleitä, jotka hetkeksi palauttivat tunnon hänen kylmille poskilleen. Öisin hän näki ikkunasta peilikuvansa ja tummat silmänsä, kuin mustat aukot. Välillä ne muuttuivat läpinäkyviksi, harmaiksi. Hänen silmänsä olivat tuhkaa, vettä ja tuulta... Tähtiä ja pimeyttä.
Hän oli Charanda Batén, Jandairan valtiaan Lazam Baténin ainoa lapsi, linnunradan suurimman kuninkaan tytär.
------------------------------
Vastaukset 7
Vanhimmat
"Jandairan toinen kuu, Vorna, oli hiukan Rovaa pienempi"
Alussa hiomisen tarvetta.
"Massiivisille tuulille ja myrskyille ei ollut mitään järkevää selitystä. "
Kyllä joku selitys kaivattaisiin.
Mietitytti myös elinkelpoisuus planeetalla. Jos siellä asutaan avaruusasemalla,tai vastaavalla, se ei ole elinkelpoinen
Tarina oli kyllä mielenkiintoisesti kerrottu ja eteni jouhevasti. Harmitti kun loppui alkuunsa.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä annetaan 8
"eniten hän näki tuulta"
Kaunis teksti, traaginen, pidin.
Hyvä alkutekstinä, mutta lisää olisi kaivattu, että olisi voinut antaa paremman palautteen.
Mielenkiintoa herätti huomattomasti, koska tuosta tuli mieleenpainuva ja kuvailit tapahtumat paremmin kuin hyvin. Aiheessa on kuitenkin tutkimisen varaa, kuten mm. avaruuden tuulista, mutta paikattuasi muutamat epäkohdat tarina tulee vielä osumaan silmiin. Eipä muuta. Jatkoa saa laittaa.
Tässä "toinen osa". Ihan totta, että tuo eka pätkä on arvioitavaksi aika lyhyt.
Tosiaan, planeetoista, niiden elinkelpoisuudesta yms... Nämä pätkät eivät ole ihan kirjan alusta, eli muualla tulee selitettyä noista planeetoista vähän tarkemmin ja (toivottavasti) paremmin. Siinä osiossa on kyllä silti paljon kaikenlaista miettimistä ja tekemistä vielä... Yritetään.:)
----------------------------------------
Charanda Batén kutsui itse itseään nimellä Chara. Se oli hänen taiteilijanimensä, kun hän kirjoitti runoja tai piirsi kuvia. Hän oli oppinut hiiviskelemään pimeässä palatsissa öisin ja salakuljettamaan huoneeseensa kyniä, paperia ja kirjoja. Niiden avulla hän oli opetellut ensin piirtämään, sitten lukemaan ja kirjoittamaan. Oikeastaan kaiken, minkä hän tiesi maailmasta, hän oli lukenut kirjoista. Hän oli lukenut sodista, suurista seikkailuista, tuhansista planeetoista ja äärettömästä maailmankaikkeudesta. Kertomukset kaukaisista maista, menneistä ajoista ja kadotetuista kansoista olivat liikuttaneet häntä. Hän oli itkenyt lukiessaan kuolevista ihmisistä, palavasta rakkaudesta, petollisista veljistä ja ikuisesta ystävyydestä.
Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä vähemmän aikaa hän vietti vanhempiensa kanssa. Hän ei tiennyt, johtuiko se hänestä itsestään, vai siitä, että hänen isänsä oli aina poissa. Ja nyt hänen äitinsä oli sairas. Yhä useammin Chara vetäytyi omiin maailmoihinsa silloinkin, kun palvelijat tulivat hänen huoneeseensa. Pienempänä hän oli vielä puhunut heidän kanssaan. Nyt kaikki kävelivät pää kumarassa, välttelivät hänen katsettaan kaikin tavoin... Ja hän opetteli katsomaan muualle tai sulkemaan silmänsä. Hän oli onnellinen, kun palvelijat lähtivät ja jättivät hänet yksin huoneeseensa, sillä silloin hänestä tuntui, että hän, yksin, hallitsi koko maailmaa.
Mutta öisin, jos hänellä ei ollut kirjoja joihin paeta, ja hänen päänsä sisällä oleva maailma tuntui liian pelottavalta, Charanda Batén tuijotti ulos ikkunasta ja oli onneton.
Sinä iltana Chara oli erityisen surullinen. Hän oli syönyt illallista isänsä kanssa pitkästä aikaa ja oli ollut melkeinpä innoissaan. Hän oli ajatellut kysyvänsä jotain äitinsä tilasta. Itse hän pääsi katsomaan äitiä vain kerran kymmenessä päivässä, eivätkä palvelijat kertoneet hänelle mitään. Mutta isä oli ollut niin vaitonainen ja poissaoleva, että Chara oli menettänyt puhekykynsä kokonaan. Hän oli jauhanut kalliin härkäpihvin paloja maistamatta yhtään mitään, toivoen pääsevänsä pois tuosta kamalasta tilanteesta, hiljaisen isänsä luota, hiljaisesta ruokasalista. Omaan torniinsa päästyään hän oli riisunut monikerroksisen kullankeltaisen illallismekkonsa ja kaatunut vatsalleen sängylleen makaamaan, jossa olikin sitten viettänyt muutaman tunnin itkien silmänsä kipeiksi.
Jossain vaiheessa Chara oli kuitenkin nukahtanut, koska nyt hän heräsi outoon koputukseen.
Kop. Kop. Kop.
Chara nousi äkkiä istumaan ja räpytteli silmiään hämärässä. Ääni ei ollut kuulunut ovelta - sitä paitsi, kuka koputtaisi hänen oveensa keskellä yötä? Oliko hän kuvitellut koko jutun? Hän kääriytyi silkkiseen peittoonsa ja katseli hitaasti ympärilleen. Jos huoneeseen oli tunkeutunut joku... Vaikka sängyn alle...
Kop. Kop. KOP.
Se oli ikkuna. Chara ei hetkeäkään ihmetellyt, miksi joku koputtaisi hänen korkean torninsa ikkunaan keskellä yötä, vaan ryntäsi ikkunalle varmana kuulemastaan. Koputus jatkui, vaikkakin hiukan hiljaisempana, ja Chara painoi poskensa aivan ikkunalasiin kiinni nähdäkseen, kuka äänen oli tehnyt. Ensin hän ei huomannut mitään. Pihamaa oli tyhjä, tosin täynnä varjoja, joissa olisi voinut piileskellä kymmeniä ihmisiä. Ikkunan ympärilläkään ei näkynyt mitään. Koputus kuului uudestaan, jolloin Chara näki pienen mustan oksan, joka oli tarttunut ikkunan vieressä olevaan vesiränniin. Tuuli heilutti sitä, ja se koputti ikkunaa.
Pettyneenä Chara perääntyi ikkunalta ja huomasi silmiensä alkavan taas vuotaa. Hän pyysi silmiään lopettamaan. Hän ajatteli, että itkisi itsensä kuiviin tätä menoa. Silmät jatkoivat. Hän puristi kätensä nyrkkiin niin lujaa kuin pystyi ja, tuijottaen yhä ikkunaa ja kuunnellen oksan raivostuttavaa koputusta, käski silmiään lopettamaan. Ne jatkoivat vieläkin. Hän pyyhki niitä vihaisena alusmekkonsa hihoilla ja nyyhkytti. Ehkä hänen silmänsä halusivatkin vuotaa kuiviin ja kuolla.
”Kuolkaa sitten”, Chara mutisi itsekseen.
Hän väsyi seisomiseen ja pudottautui polvilleen.
”Kuolkaa vain... Kuole, Chara...”
Nyyhkytystensä lomasta Chara kuuli oksan koputtavan ikkunaan edelleen. Hetken sitä kuunneltuaan hän yhtäkkiä nosti päätään, tuijotti ikkunaa - jos hän olisi nyt katsonut peiliin, hän olisi huomannut silmiensä olevan jäänsiniset - ja huusi:
”Lopeta!”
Chara oli näkevinään jonkinlaisen hopeisen välähdyksen - ehkä se johtui vihasta, jonka takia hän sokaistui hetkeksi. Joka tapauksessa seuraavaksi hän huomasi, että oksa ei koputtanut enää, ja tarkemmin katsoessaan näki, että ikkunan karmit olivat kadonneet. Koko ikkuna oli kadonnut.
Chara nousi ylös ja loikkasi yhdellä harppauksella ikkunalle, työnsi päänsä ulos ja katsoi alas. Aivan tornin ulkoseinän vieressä, jo melkein maassa, ikkunaruutu putosi. Se osui kivisiin kukkaruukkuihin ja sälähti sirpaleiksi. Ääni kuului ylös asti. Chara veti päänsä takaisin sisälle ja kuunteli hetken aikaa hengitystään pidättäen, mutta palatsin hiljaisuus pysyi järkkymättömänä. Chara oli sekaisin kaikesta, häntä pyörrytti, hän ajatteli menevänsä nukkumaan. Sitten se tapahtui.
Tuuli.
Tuuli puhalsi sisään viileänä ja voimakkaana. Se liikutti jäykkiä kangasverhoja ja tarttui Charan hiuksiin. Se pyyhki hänen kasvojaan ja humisi hänen korvissaan. Se kiertyi hänen ympärilleen, työnsi häntä selästä, sai paljaiden säärien ihon nousemaan kananlihalle... Se kutsui häntä. Chara painautui ikkunalautaa vasten, seisoi varpaillaan, työnsi päänsä ulos niin pitkälle kuin pystyi ja hengitti syvään. Hän sulki silmänsä ja kuunteli tuulen ulinaa rakennusten nurkilla, kahinaa pusikoissa... Hän tunsi, kuinka sen salaperäinen voima sai hänen omat hiuksensa kieppumaan villeinä, kuin yrittäen irtautua päästä ja lähteä lentoon.
-------------------------------
Tämä oli nyt parempi pituudeltaan, joten tätä voi hieman arvostellakin:
Ei hullumpaa tietenkään, mutta hieman väsähdin. Jotenkin keskivaiheissa aloin lopettamaan lukemista ja silmät hyppivät rivillä, mutta sain silti luettua tekstin. Loppu on hyvä ja sai taas mielenkiinnon heräämään. Selitit hieman enemmän Charasta ja hänen elämästään, mikä myös vangitsi mielenkiintoa, mutta olisit voinut kertoa enemmän ruokahetkestä isän kanssa, äidin sairaudesta ja palvelijoista. Se kiinnostaa.
No, juu. Se tästä aiheesta. Jatkoa sopii laittaa, jos haluttaa.
Paras tällä palstalla lukemani teksti.
Jatka tätä rataa!