"Minä olen Hyvärinen, ja vastaan tehtaan työntekijöistä", puuskuttava mies sanoi yrittäessään löytää avaimenreikää tökkimällä avainta suurin piirtein lukkoa kohti. "Kerron sinulle hieman periaatteistamme täällä. Meillä on vain muutama sääntö."
Jouko ei sanonut mitään. Hän vain nyökkäsi sopivassa kohtaa ja tunsi ylenkatsetta miestä kohtaan. Tämä oli kävellyt puoli kerrosväliä portaita, ja oli hikimärkä ja hengästynyt. Eikä löytänyt avaimenreikää.
"No tuosta", Hyvärinen huokaisi kun avain osui oikeaan paikkaan.
Ovi avautui ja Hyvärinen meni Joukon edellä sisään. Huoneessa oli hieman tunkkainen ilma. Aurinko paistoi sälekaihtimien väleistä raidoittaen keskellä lattiaa olevan työpöydän. Työpöytä, eikä koko huonekaan näyttänyt sopivan Hyvärisen antamaan ensivaikutelmaan. Huone oli siisti. Työpöydällä ei ollut yhtään paperia. Sillä oli vain puhelin, siististi hupulla peitetty kirjoituskone, teline, jossa oli kolme kynää: sininen, punainen ja keltainen. Pöydän takana oli tavallinen toimistotuoli, jossa oli käsinoja vain vasemmalla. Lisäksi huoneen yhdellä seinällä oli epämukavan näköinen, mutta ilmeisesti aika uusi sohva. Siinä oli vihreä tekonahkapinta äärettömän ohuen pehmusteen päällä, metallijalat ja pystysuora selkänoja.
Hyvärinen kiersi pöydän taakse, istuutui tuoliinsa, nousi siitä sitten ylös ja ojensi kätensä käteltäväksi. Puristus oli veltto ja kostea. Aurinko paistoi harvojen hiusten läpi saaden päänahan kiiltämään.
"Tuossa oikealla ovat piirtäjät. Meille tulevat tilaukset kiertävät sitä kautta. Kaikki tänne tulevat piirustukset tutkitaan ja tarvittaessa korjataan ennen kuin ne lähetetään pajaan." Hyvärinen puuskutti opastaessaan Joukoa kohti työpajaa.
He pysähtyivät lukitulle metalliovelle. Oven pielessä oli kortinlukija ja oven päällä oli punainen lamppu. "Tässä on protopaja. Kaikista uusista malleista tehdään täällä prototyyppi. Tänne sinulla ei tule koskaan mitään asiaa."
"Tuossa on toimihenkilöiden ruokala", Hyvärinen osoitti lasitettua ovea. "Tosin sinun ei tarvitse siellä käydä, koska teille on oma ruokala."
He laskeutuivat portaita kerroksen verran. "Täällä on hissikin, mutta se on lähinnä toimihenkilöille. On parempi, että et käytä sitä."
Käytävän lattia oli äkkiä harmaa, ja valaistus oli vähän heikompi. Hyvärinen työnsi auki kolhiintuneen näköisen oven. Jouko astui Hyvärisen perässä sisään ainakin kolmen kerroksen korkuiseen halliin. Hallin kokoa oli vaikea hahmottaa; suuret teräsrakenteet ikäänkuin jakoivat sen osastoihin. Jostain leimahteli sinistä valoa, ja kuului hitsaamisen rätinä. Pitkä, laiha mies käveli välinpitämättömän näköisenä heidän ohitseen.
"Hei, Mutka!" Hyvärinen huudahti arvovaltaa tavoittelevalla äänellä. "Tässä on teille uusi mies."
Puhuteltu mies pysähtyi, teki velton liikkeen kädellään ja jatkoi matkaa. Ovi kolahti kiinni, ja Hyvärinen oli mennyt.
Jouko käveli pitkän, Mutkaksi sanotun miehen kiinni. "Minun pitäisi tehdä täällä jotain", hän sanoi sitten.
Mutka katsoi häntä välinpitämättömästi omituisen hailakoilla silmillään. "Vapaasti. Aivan miten vain. Siivosvälineet ovat jossakin nurkassa."
Jouko jäi hämmentyneenä katsomaan pois kävelevän miehen perään. Hän katseli ympärilleen, tunsi metallisen hajun, jonka tiesi tarttuvan vaatteisiin. Jostain alkoi kuulua repivä kulmahiomakoneen ääni. Sininen valokaari leimahteli tummuneessa katossa. Joka puolella oli maalamatonta, laikuittain ruostunutta metallia, suuria palkkeja, leikattuja levyjä ja erikoisen näköisiä kehikoita. Hän käveli kahden suuren, pystyyn tuetun palkin välistä, astui paksun johtovyyhden yli ja jäi sitten neuvottomana paikalleen. Hallissa ei näyttänyt olevan ketään, vaikka joka puolelta kuului työn ääniä.
"Sinä olet varmaan Kanasen Jouko", kuului äkkiä jostain palkkien takaa. Jouko kääntyi ääntä kohti.
"Olen. Minut tuotiin tänne", hän vastasi.
"Minä olen Oikarisen Jouko", esiin tuleva mies sanoi. Hän oli pyöreä, noin viisikymppinen, kasvot hilpeät ja harmaiden hiusten kehystämät. Päässään hänellä oli ylös käännetty hitsausmaski, ja vasemmassa kädessään hansikas. Käden puristus oli nopea ja luja.
"Olen kai oikeassa paikassa?" Jouko kysyi varovasti.
"Ehdottomasti. Meillä on täällä liian vähän väkeä nyt", mies vastasi ja teki vasemmalla kädellään laajan kaaren. "Töitä on enemmän kuin ehdimme tehdä, ja melkein koko porukka on kesälomalla."
"Onko teillä aina näin kiire täällä?"
"Ei", Oikarinen pudisti päätään niin että maski kääntyi vinoon. "Keväällä täällä oli todella hiljaista. Muutama mies oli pakkolomallakin."
Suhdannevaihteluita, Jouko ajatteli ja sanoi: "Tilannehan alkaa sitten nyt olla kunnossa."
"Saatiin isoja tilauksia. Tuokin tuolla", mies osoitti korkeaa kehikkoa, jonka yläpää miltei kosketti katon tuntumassa olevaa, kiskoilla kulkevaa hallinosturia, "tuo menee Venäjälle terästehtaalle. Se on hissikuilun yläosaa."
"Näyttää aika isolta", Jouko sanoi varovasti. "Tehdäänkö täällä mitään pientä?"
"Harvoin. Täällä kootaan kaikki kantavat rakenteet hisseihin ja nostureihin, ja ne ovat pakostakin isoja."
He kävelivät hallin toiseen päähän suurten liukuovien eteen. "Valmis tavara lähtee tästä ulos", Oikarinen selitti. "Toisinaan se maalataan myös tässä ennen kuin se viedään pois. Yleensä ei."
Hallin seinällä oli iso ilmoitustaulu, jossa oli kiinni muutama A4-kokoinen, kellastunut paperi ja paljon pieniä muistilappuja. Ja joka puolella oli pieniä palojälkiä kulmahiomakoneiden kipinäsuihkujen jäljiltä. Ilmoitustaulun vieressä oli kapea ovi, jossa luki: Sosiaalitila.
"Mennään hakemaan sinulle haalarit, niin pääset töihin."
"Pääset aluksi Mutkan Karin kaveriksi", Oikarinen sanoi, kun Jouko oli saanut haalarit ja hansikkaat. "Mutka on hyvä opettaja. Vähän huonotuulinen vain joskus."
"Hyvärinen tarjosi jo minua Mutkalle", Jouko sanoi.
"Hyvärinen ei osaa puhutella ketään", Oikarinen sanoi. "Älä sitten puhu mitään kesälomasta. Kari joutui pitämään kesälomansa jo toukokuussa, ja on siitä nyt katkera."
"Ei ihme sitten", Jouko vastasi. "Nythän se kesä on oikeasti vasta alkamassa."
Oikarinen johdatti hänet miehen mentävän putken vierelle. "Hei Mutka!", hän huudahti ja putken sisältä kajahti epämääräinen mölähdys vastaukseksi. "Otahan tämä Jouko oppiin."
Putken sisältä kuului taas jotain epämääräistä, sitten alkoi kuulua korvia raastava kulmahiomakoneen parkaisu ja paksu kipinäsuihku lensi sen sivussa olevasta aukosta ulos. Kun meteli hiljeni, Jouko kurkisti putken päästä sisään. Mutka oli polvillaan putkessa, vierellään kannettava hitsi ja paineilmalla toimiva kulmahiomakone. Hän piirsi liidulla merkkejä putken seinämään, otti kulmahiomakoneen ja upotti parkuvan laikan metalliin.
Tuntia myöhemmin Jouko hioi polttoleikattujen kiinnityskorvakkeiden reunoista metalliroiskeita irti, sekä varmisti, että kaikki kannakkeet olivat kunnollisia. Seinässä oli niitä varten tankoja, joihin hän pujotteli ne keskireiästään. Aina välillä joku hitsareista kävi hakemassa muutaman korvakkeen seinältä ja katosi jonnekin rakenteiden väliin. Kerran joku kävi trukilla tuomassa lavallisen kannakkeita lisää. Kukaan ei sanonut hänelle mitään, ei oikeastaan näyttänyt edes huomaavan häntä.
"Aikooko poika olla täällä kauankin?" Mutka kysyi Joukolta yllättäen. Kello oli vähän yli puoli neljän, ja he olivat sosiaalitiloissa vaihtamassa työvaatteita pois.
"Loppukesäksi luvattiin töitä", Jouko vastasi varovasti. Itse asiassa hänelle oli puhelimessa aikaisemmin lupailtu vuoden mittaista pestiä, mutta Hyvärinen oli puhunut vain kesätöistä.
"Meillä on kyllä hyvin töitä nyt, kun vain osaisivat pitää asiakkaat", Mutka sanoi sitten. "Jos osaat hitsata kelvollisesti niin voi olla että saat jäädä pitkäksi aikaa. Onko luokat hitsattu?"
Jouko pudisti päätään. Hän ei oikeastaan tiennyt kuin alkeet hitsauksesta. "Pitääkö ne olla?"
"Periaatteessa", Mutka vastasi ja vilkaisi ympärilleen. "Jos jälki on hyvää, niin ei tarvitse. Joku, jolla on luokat, merkitään hitsariksi."
"Aivan", Jouko sanoi.
"Palkassahan se näkyy."
"Ne luokat?"
"Luokkahitsarilla on parempi palkka. Kannattaa kysellä, että milloin saat mennä hitsaamaan."
Mutkasta paljastui uusia piirteitä, Jouko huomasi. Hän vaikutti nyt paljon mukavammalta kuin työpäivän aikana. "Ensimmäinen päivä meni sitten", hän sanoi.
"Ja huomenna toinen, ja sitten kolmas, ja sitten joskus eläke", Mutka sanoi vähän katkerasti. "Tämä homma alkaa käydä puisevaksi aika äkkiä. Palkkeja kiinni toisiinsa."
Jouko nyökkäsi sanomatta mitään. Kaikki työ olisi varmasti samanlaista. Pääasia oli kuitenkin, että ei tarvinnut olla missään konttorissa paperipinojen välissä. Hän veti takin päälleen, heilautti vielä kättään Mutkalle, ja meni sitten työpajan kautta ulos.
Ulkona hän veti ruohontuoksuista kesäilmaa keuhkonsa täyteen. Päivällä oli satanut ja ilmassa tuntui olevan ukkosta.
Jouko ei sanonut mitään. Hän vain nyökkäsi sopivassa kohtaa ja tunsi ylenkatsetta miestä kohtaan. Tämä oli kävellyt puoli kerrosväliä portaita, ja oli hikimärkä ja hengästynyt. Eikä löytänyt avaimenreikää.
"No tuosta", Hyvärinen huokaisi kun avain osui oikeaan paikkaan.
Ovi avautui ja Hyvärinen meni Joukon edellä sisään. Huoneessa oli hieman tunkkainen ilma. Aurinko paistoi sälekaihtimien väleistä raidoittaen keskellä lattiaa olevan työpöydän. Työpöytä, eikä koko huonekaan näyttänyt sopivan Hyvärisen antamaan ensivaikutelmaan. Huone oli siisti. Työpöydällä ei ollut yhtään paperia. Sillä oli vain puhelin, siististi hupulla peitetty kirjoituskone, teline, jossa oli kolme kynää: sininen, punainen ja keltainen. Pöydän takana oli tavallinen toimistotuoli, jossa oli käsinoja vain vasemmalla. Lisäksi huoneen yhdellä seinällä oli epämukavan näköinen, mutta ilmeisesti aika uusi sohva. Siinä oli vihreä tekonahkapinta äärettömän ohuen pehmusteen päällä, metallijalat ja pystysuora selkänoja.
Hyvärinen kiersi pöydän taakse, istuutui tuoliinsa, nousi siitä sitten ylös ja ojensi kätensä käteltäväksi. Puristus oli veltto ja kostea. Aurinko paistoi harvojen hiusten läpi saaden päänahan kiiltämään.
"Tuossa oikealla ovat piirtäjät. Meille tulevat tilaukset kiertävät sitä kautta. Kaikki tänne tulevat piirustukset tutkitaan ja tarvittaessa korjataan ennen kuin ne lähetetään pajaan." Hyvärinen puuskutti opastaessaan Joukoa kohti työpajaa.
He pysähtyivät lukitulle metalliovelle. Oven pielessä oli kortinlukija ja oven päällä oli punainen lamppu. "Tässä on protopaja. Kaikista uusista malleista tehdään täällä prototyyppi. Tänne sinulla ei tule koskaan mitään asiaa."
"Tuossa on toimihenkilöiden ruokala", Hyvärinen osoitti lasitettua ovea. "Tosin sinun ei tarvitse siellä käydä, koska teille on oma ruokala."
He laskeutuivat portaita kerroksen verran. "Täällä on hissikin, mutta se on lähinnä toimihenkilöille. On parempi, että et käytä sitä."
Käytävän lattia oli äkkiä harmaa, ja valaistus oli vähän heikompi. Hyvärinen työnsi auki kolhiintuneen näköisen oven. Jouko astui Hyvärisen perässä sisään ainakin kolmen kerroksen korkuiseen halliin. Hallin kokoa oli vaikea hahmottaa; suuret teräsrakenteet ikäänkuin jakoivat sen osastoihin. Jostain leimahteli sinistä valoa, ja kuului hitsaamisen rätinä. Pitkä, laiha mies käveli välinpitämättömän näköisenä heidän ohitseen.
"Hei, Mutka!" Hyvärinen huudahti arvovaltaa tavoittelevalla äänellä. "Tässä on teille uusi mies."
Puhuteltu mies pysähtyi, teki velton liikkeen kädellään ja jatkoi matkaa. Ovi kolahti kiinni, ja Hyvärinen oli mennyt.
Jouko käveli pitkän, Mutkaksi sanotun miehen kiinni. "Minun pitäisi tehdä täällä jotain", hän sanoi sitten.
Mutka katsoi häntä välinpitämättömästi omituisen hailakoilla silmillään. "Vapaasti. Aivan miten vain. Siivosvälineet ovat jossakin nurkassa."
Jouko jäi hämmentyneenä katsomaan pois kävelevän miehen perään. Hän katseli ympärilleen, tunsi metallisen hajun, jonka tiesi tarttuvan vaatteisiin. Jostain alkoi kuulua repivä kulmahiomakoneen ääni. Sininen valokaari leimahteli tummuneessa katossa. Joka puolella oli maalamatonta, laikuittain ruostunutta metallia, suuria palkkeja, leikattuja levyjä ja erikoisen näköisiä kehikoita. Hän käveli kahden suuren, pystyyn tuetun palkin välistä, astui paksun johtovyyhden yli ja jäi sitten neuvottomana paikalleen. Hallissa ei näyttänyt olevan ketään, vaikka joka puolelta kuului työn ääniä.
"Sinä olet varmaan Kanasen Jouko", kuului äkkiä jostain palkkien takaa. Jouko kääntyi ääntä kohti.
"Olen. Minut tuotiin tänne", hän vastasi.
"Minä olen Oikarisen Jouko", esiin tuleva mies sanoi. Hän oli pyöreä, noin viisikymppinen, kasvot hilpeät ja harmaiden hiusten kehystämät. Päässään hänellä oli ylös käännetty hitsausmaski, ja vasemmassa kädessään hansikas. Käden puristus oli nopea ja luja.
"Olen kai oikeassa paikassa?" Jouko kysyi varovasti.
"Ehdottomasti. Meillä on täällä liian vähän väkeä nyt", mies vastasi ja teki vasemmalla kädellään laajan kaaren. "Töitä on enemmän kuin ehdimme tehdä, ja melkein koko porukka on kesälomalla."
"Onko teillä aina näin kiire täällä?"
"Ei", Oikarinen pudisti päätään niin että maski kääntyi vinoon. "Keväällä täällä oli todella hiljaista. Muutama mies oli pakkolomallakin."
Suhdannevaihteluita, Jouko ajatteli ja sanoi: "Tilannehan alkaa sitten nyt olla kunnossa."
"Saatiin isoja tilauksia. Tuokin tuolla", mies osoitti korkeaa kehikkoa, jonka yläpää miltei kosketti katon tuntumassa olevaa, kiskoilla kulkevaa hallinosturia, "tuo menee Venäjälle terästehtaalle. Se on hissikuilun yläosaa."
"Näyttää aika isolta", Jouko sanoi varovasti. "Tehdäänkö täällä mitään pientä?"
"Harvoin. Täällä kootaan kaikki kantavat rakenteet hisseihin ja nostureihin, ja ne ovat pakostakin isoja."
He kävelivät hallin toiseen päähän suurten liukuovien eteen. "Valmis tavara lähtee tästä ulos", Oikarinen selitti. "Toisinaan se maalataan myös tässä ennen kuin se viedään pois. Yleensä ei."
Hallin seinällä oli iso ilmoitustaulu, jossa oli kiinni muutama A4-kokoinen, kellastunut paperi ja paljon pieniä muistilappuja. Ja joka puolella oli pieniä palojälkiä kulmahiomakoneiden kipinäsuihkujen jäljiltä. Ilmoitustaulun vieressä oli kapea ovi, jossa luki: Sosiaalitila.
"Mennään hakemaan sinulle haalarit, niin pääset töihin."
"Pääset aluksi Mutkan Karin kaveriksi", Oikarinen sanoi, kun Jouko oli saanut haalarit ja hansikkaat. "Mutka on hyvä opettaja. Vähän huonotuulinen vain joskus."
"Hyvärinen tarjosi jo minua Mutkalle", Jouko sanoi.
"Hyvärinen ei osaa puhutella ketään", Oikarinen sanoi. "Älä sitten puhu mitään kesälomasta. Kari joutui pitämään kesälomansa jo toukokuussa, ja on siitä nyt katkera."
"Ei ihme sitten", Jouko vastasi. "Nythän se kesä on oikeasti vasta alkamassa."
Oikarinen johdatti hänet miehen mentävän putken vierelle. "Hei Mutka!", hän huudahti ja putken sisältä kajahti epämääräinen mölähdys vastaukseksi. "Otahan tämä Jouko oppiin."
Putken sisältä kuului taas jotain epämääräistä, sitten alkoi kuulua korvia raastava kulmahiomakoneen parkaisu ja paksu kipinäsuihku lensi sen sivussa olevasta aukosta ulos. Kun meteli hiljeni, Jouko kurkisti putken päästä sisään. Mutka oli polvillaan putkessa, vierellään kannettava hitsi ja paineilmalla toimiva kulmahiomakone. Hän piirsi liidulla merkkejä putken seinämään, otti kulmahiomakoneen ja upotti parkuvan laikan metalliin.
Tuntia myöhemmin Jouko hioi polttoleikattujen kiinnityskorvakkeiden reunoista metalliroiskeita irti, sekä varmisti, että kaikki kannakkeet olivat kunnollisia. Seinässä oli niitä varten tankoja, joihin hän pujotteli ne keskireiästään. Aina välillä joku hitsareista kävi hakemassa muutaman korvakkeen seinältä ja katosi jonnekin rakenteiden väliin. Kerran joku kävi trukilla tuomassa lavallisen kannakkeita lisää. Kukaan ei sanonut hänelle mitään, ei oikeastaan näyttänyt edes huomaavan häntä.
"Aikooko poika olla täällä kauankin?" Mutka kysyi Joukolta yllättäen. Kello oli vähän yli puoli neljän, ja he olivat sosiaalitiloissa vaihtamassa työvaatteita pois.
"Loppukesäksi luvattiin töitä", Jouko vastasi varovasti. Itse asiassa hänelle oli puhelimessa aikaisemmin lupailtu vuoden mittaista pestiä, mutta Hyvärinen oli puhunut vain kesätöistä.
"Meillä on kyllä hyvin töitä nyt, kun vain osaisivat pitää asiakkaat", Mutka sanoi sitten. "Jos osaat hitsata kelvollisesti niin voi olla että saat jäädä pitkäksi aikaa. Onko luokat hitsattu?"
Jouko pudisti päätään. Hän ei oikeastaan tiennyt kuin alkeet hitsauksesta. "Pitääkö ne olla?"
"Periaatteessa", Mutka vastasi ja vilkaisi ympärilleen. "Jos jälki on hyvää, niin ei tarvitse. Joku, jolla on luokat, merkitään hitsariksi."
"Aivan", Jouko sanoi.
"Palkassahan se näkyy."
"Ne luokat?"
"Luokkahitsarilla on parempi palkka. Kannattaa kysellä, että milloin saat mennä hitsaamaan."
Mutkasta paljastui uusia piirteitä, Jouko huomasi. Hän vaikutti nyt paljon mukavammalta kuin työpäivän aikana. "Ensimmäinen päivä meni sitten", hän sanoi.
"Ja huomenna toinen, ja sitten kolmas, ja sitten joskus eläke", Mutka sanoi vähän katkerasti. "Tämä homma alkaa käydä puisevaksi aika äkkiä. Palkkeja kiinni toisiinsa."
Jouko nyökkäsi sanomatta mitään. Kaikki työ olisi varmasti samanlaista. Pääasia oli kuitenkin, että ei tarvinnut olla missään konttorissa paperipinojen välissä. Hän veti takin päälleen, heilautti vielä kättään Mutkalle, ja meni sitten työpajan kautta ulos.
Ulkona hän veti ruohontuoksuista kesäilmaa keuhkonsa täyteen. Päivällä oli satanut ja ilmassa tuntui olevan ukkosta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Nyt lähtee.
Tarinaan pääsi hyvin sisään. Kynien värien kertominen, ehkä turhanpäiväistä.
Tarina antoi odottaa jotain olevan tulossa, hyvin pysyi kasassa. Hitsaritkin pystyi melkein tuntemaan.
Arvosana asteikolla 1-10
Tästä annetaan 8½
Ja sujuvaa luettavaa, pidin. Taidan pitää aika usein teksteistä jossa on asiaa enemmän kuin romantiikkaa.