Miten teidän miehet on suhtautunut kaikkiin näihin lapsettomuusjuttuihin? Meillä on nimittäin sellanen tilanne, että toivoisin saavani mieheltä joskus hieman enemmän empaattisempaa suhtautumista, kun mulla on mieli maassa ja tuntuu, ettei millään oo mitään järkeä. Tiedän, että sitäkin harmittaa kerta toisensa jälkeen, kun menkat taas alkaakin. On se sen sanonutkin, mutta se vaan jaksaa uskoa niin vakaasti siihen, että jonakin päivänä meillä on oma vauva... Ihanaahan se tietenkin on. Hermot siinä varmaan menis, jos se olis samanlainen hermoilija kuin minä tän asian kanssa. Tää koko prosessi ottaa mulla välillä vaan niin koville, että tosiaan tartteisin useammin jonkun, jolle puhua ja itkeä. Mies vaan sanoo, että älä itke, kyllä luonto hoitaa hommansa. EPÄILEN!
Miehen suhtautuminen
Milla
71115
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Moikka...meillä sama juttu, vaikkakin kyllä sitä tukea sitten saa kun sitä pyytää...muttei aina halua pyytää...olen miettinyt itseksieni, että miehelle se olisi eriasia jos olisi hänestä kiinni (siitiöt huonoja yms)(meillä musta johtuvat syyt), ei ne vaan "tahdo" ymmärtää kaikkea jos ei itse kerro tuntemuksistaan...
Meni monta vuotta ennenkuin mies pystyi myöntämään että tämä lapsettomuus satuttaa häntäkin. Miehet ottaa asiat eri lailla, ne ei niin stressaa ja tosiaan jos vika ois miehessä niin ehkä tilanne ois toinen. Meistä ei ole löydetty mitään vikaa. Ajan myötä mun mies on oppinut suhtautumaan eri lailla tosin ei vielä niin paljon tukea anna kuin ehkä tartteisin, mut en ole niin sitä hirveesti pyytänytkään.
Mulla toi mies muutenkin on vähän sellainen ettei tiedä oikein mitä sanoa jos mulla on paha mieli ja ymmärränkin sen. Silloin riittääkin se kun toinen edes ottaa syliin ja pitää kiinni. Mutta tän lapsettomuusasian kanssa on ollut vähän niin ettei ukko ole tiennyt tehdä sitäkään.
Mulla on mieli maassa, pelottaa että se kyllästyy ja etsii itselleen jonkun hedelmällisen naisen ja tuntuu että kaikki syy on minussa. Järjettömiä pelkojahan nuo, mutta helpottais kummasti jos mies joskus edes ottaisi ajatukseni vakavasti.
Nyt hän joutuu tulemaan ensi kuussa ensimmäisen kerran mukaani sairaalaan kun he haluavat häneltä spermanäytteen joten ehkä ääni sitten kellossa muuttuu kun asiasta tulee hänellekin todellisempi. Nyt olen käynnyt tutkimuksissa aina yksin...
Niin, piti vastata tuohon ensimmäiseen viestiin siis...
Meilläkin mies vasta neljä vuotta yrittämisen jälkeen ilmaisi mulle tunteensa, pahan mielensä, tosin tekstiviestillä mutta kuitenkin. En minä kyllä ollut hetkeäkään ajatellut ettei se häntä koskettaisi, mutta hän vaan ei osannut sitä näyttää.
Minulle mies oli kolmisen vuotta sitten mukana kun meidät kysissä eka kerran tutkittiin ja silloin hänen suhtautuminen oli senkin jälkeen aika kankeaa.
Toisen kerran nyt oli mies mukana kun meillä oli koeputki info ja ihan mielellään lähti tällä kertaa :)
Nyt on yritystä takana (vasta) 1,5 vuotta, mies ei oikein ole varmaan vielä sisäistänyt tilannetta. Hän vaan jaksaa puhua siitä, että kyllä se vauva tulee kun on tullakseen. Nyt olisi spermanäytteeseen lähtö ajankohtaista, ja mies ei vaan lähde. Minut on jo alustavasti tutkittu, ja kuulema spermanäyte täytyy olla tutkittuna, ennenkuin saadaan lähete lapsettomuuspolille. Kai miestäni sitten pelottaa se näytteen tulos, mutta kun nyt asiat eivät etene ollenkaan! Mitenhän miehen saisi siellä näytteessä käymään?
Muuten mies on kyllä jaksanut olla kärsivällinen ja lohduttava, kun menkat aina vaan alkavat, eikä vauvaa kuulu. Mutta jotenkin tuntuu ettei mies ymmärrä, että tutkimuksiin ja hoitoihin on nyt pakko lähteä, jos aikoo lasta yrittää, sillä ikä tulee pian vastaan!
meillä kanssa ei mies heti sisäistänyt tilannetta ja oli samalla mielellä "tulee kun on tullakseen", ei ajatellut että ikä alkaa painamaan päälle pitää suht ripeässä tahdissa edetä. Näytteen voi antaa kotonakin, ainakin meillä voi, mutta ekalla kerralla mies antoi sen kyllä sairaalassa. Aluksi oli vastaan sinne lähtemistä, mutta lähti kuitenkin. Ei hän vielä silloin ollut aivan valmis, itsekin on nyt sen sanonut että se varmuus halusta isäksi tulemisesta kypsyi hiljalleen. Noin 1,5 vuotta mekin olimme yrittäneet kun menimme tutkimuksiin. Tsemppiä!