Keskustelua mikä terapiasuuntaus minulle sopii?

Perehdytääs tähän http://jultika.oulu.fi/files/isbn9514256417.pdf

"Psykodynaaminen ymmärtäminen on sellaista psykologista
ymmärtämistä, joka ”abstrahoi toiminnan ulkoisesta tavoitteellisuudesta”. Metodisesti se tarkoittaa sitä psyykkisetä työtä, jota ihminen joutuu omassa psyykkisessä todellisuudessaan tekemään” säilyttääkseen sisäisen maailmansa eheyden.

Tähän väliin pitää kommentoida, että kun mieli hajoaa - persoona ja koko ihminen muuttuu. Masennus, itsekokemus ja kaikki on poissa. Pahimmillaan saa skitsofrenian ja loppuelämän mielenterveyspotilaan leiman eikä enään pääse normaaliksi yhteiskunnan jäseneksi.

""Masennukseen ja skitsofreniaan sairastumiseen on fyysisten lisäksi myös psyykkisiä syitä. Näitä ovat erilaiset elämän pettymykset ja vastoinkäymiset. Todella suuret pettymykset sairastuttavat kenet tahansa, mutta miksi vain jotkut sairastuvat pieniltäkin vaikuttavien vastoinkäymisten nujertamina? Muun muassa sitä psykoanalyysissa tutkitaan. Vastaus löytyy siitä, että jokin määrätynlainen pettymys voi saada erityismerkityksen ihmisen historiassa. Vastoinkäymisten katsotaan siis suhteutuvan aiempiin vaikeisiin kokemuksiin ja varhaisen vuorovaikutuksen puutteisiin. Psykoanalyysissa lähdetään tyhjästä tilanteesta ja yksittäisestä ihmisestä. Analyytikko ei koskaan voi olla varma siitä, mihin potilaan kanssa päädytään, sillä syitä mielen järkkymiseen on yhtä paljon kuin potilaitakin."https://www.hyvaterveys.fi/artikkeli/mieli/miksi_toisen_mieli_jarkkyy_helpommin_kuin_toisen

Suuntauksella ei ole niin paljon merkitystä tutkimusten mukaan. Vuorovaikutussuhde ratkaisee. Henkilökemiat ovat yksi reunaehto. Lisäksi terapeutin täytyy tuntea itsensä ja heikkoutensa hyvin voidakseen luoda turvallisen ja voimaannuttavan suhteen traumatisoituneen ihmisen kanssa (useimmat terapia-asiakkaat ovat jollain tavalla traumatisoituneita), ja sitä varten hänen on käytävä läpi oma terapia. Joillakin oma terapia jää puutteelliseksi, ja tästä tulee yksi turvallisuusriski asiakkaalle.

Ihmisillä on erilaisia tarpeita riippuen taustastaan. Jos traumat ovat erityisesti kiintymyssuhteiden alueella saatetaan tarvita useamman vuoden terapiaa, jonka kesto on alussa avoin. Toisille sopii lyhyempi ja määräaikainen. Asiakkaan valinta ratkaisee , tai ainakin sen pitäisi ratkaista. Asiakasta pitäisi jo tässä vaiheessa kuunnella tarkkaan. Nykyään psykiatria yrittää tehdä itseään tarpeelliseksi kiusaamalla traumatisoituneita ihmisiä erilaisin terapiantarpeen arvioinnein ja niihin usein kuuluvin persoonallisuus- ym. tutkimuksin, jotka rikkovat ihmisen ehkä jo ennestään vaurioituneita psyykkisiä rajoja.

Terapian tarve ja se mikä kulloinkin sopii myös muuttuu ajan myötä. Joku voi hyötyä esimerkiksi tilanteen selvittelystä aluksi lyhytterapiassa, eikä ehkä haluakaan muuta. Toisille siinä voi syntyä olo, että pitemmälle ja syvällisemmällekin olisi tarvetta.

Psykiatria ja lääketiede eivät periaatteessa kuulu terapiaan mitenkään (vaikka terapeutti olisikin pohjakoulutukseltaan lääkäri). Terapiaa ei tehdä diagnoosien pohjalta, eikä oleteta asiakkaan olevan "sairas" tarvitessaan terapiaa. Tällainen lähtökohta olisi itsessään psyykkisesti vahingollinen, "toksinen". Näin ajattelen itse ja niin myös moni terapeutti suuntauksesta riippumatta. On paljon niitäkin terapeutteja jotka näkevät asian toisin ja tekevät tiivistä yhteistyötä julkisen terveydenhuollon kanssa. Silloin potilas tulee terapeutin vastaanotolle psykiatrinlausunnon kanssa, ja - niin ainakin itse näen asian - valmis stigma mukanaan.

Diagnooseja ja lääkärinlausuntoja tarvitaan nykyjärjestelmässä jotta pääsisi esim. Kelan kuntoutuspsykoterapiaan, mutta ne eivät ole terapian kannalta mitenkään oleellisia vaan pikemminkin painolasti, jonka merkityksen selvittelyyn ja purkamiseen joudutaan monesti käyttämään terapia-aikaa. Matalan kynnyksen ei-lääketieteellisille terapiamahdollisuuksille olisi tarvetta ja kysyntää.

Omat kokemukseni ovat pääasiassa psykodynaamisesta terapiasta.

"Erilaiset psykodynaamiset teorian empiirisinä mielen rakennetta ja toimintaa kuvaavina teorioina saattavat poiketa toisistaan huomattavasti, myös psykoanalyysin sisällä. Psykodynaamisen psykologisen ymmärtämisen metodologisella tasolla tämä empiiristen teorioiden ero ei ole suuri. " http://jultika.oulu.fi/files/isbn9514256417.pdf

Tämä sai minut heräämään todellisuuteen, ettei tutkimusta eri suuntauksien eroista voida jakaa yksiselitteisesti, jos psykodynaamisen ja analyyttiseen ajattelupohjaan eroavia koulukuntia on useita. Tällä hetkellä näyttääkin tieteellisessä valitsevassa tutkimuksessa olevan lukuisia tutkimuksia, joissa terapeutin ominaisuudet ratkaisevat terapiasta saatavan hyödyn.

Toisaalta ylläoleva korostaa, että empiiristen teorioiden ero ei ole suuri psykodynaamisten suuntauksien sisällä, eli voisin ymmärtää että psykodynaamisen lähtökohtien pohjalla on samankaltainen empiirinen teoria.

"Erityistä psykodynaamisessa ymmärtämisessä on sen suuntautuminen
minuuden tuottamisen dynamiikan käsitteellistämiseen ja tutkimiseen. Ihmisen
itseymmärrys näyttäytyy minuuden tuottamisessa. " http://jultika.oulu.fi/files/isbn9514256417.pdf - Yllä on kuitenkin tuotu esille, että psykoterapia tämän tutkimuksen mukaan erityisesti psykodynaamisen ja analyyttisen teorian valissa on minuuden restruktruointia - eli minuuden uudelleen rakantemista. Monet lähteet tuovatkin esille, että terapian tavoite on uuden terveemmän minäkäsityksen antaminen ihmiselle. Ylläoleva tutkimus korostaakin että sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tapahtuva konreettinen vuorovaikutuksen kokemus pohjaa minäkuvaa ja tätä kautta identiteettiä ja minäkäsitystä. Miten minää - persoonaa ja ihmisen käsitystä itsestään sitten korjataan ja "parannetaan" psykodynaamisin keinoin?

Artikkelin kirjoittaja näkee yksilön kokemusmaailman viimekädessä hänen luomuksiaan hänen sopeutuessa yhteisöllisiin vaatimuksiin
autonomiantunteensa säilyttäen. Tässä yhteydessä muistetaan, että psykodynaaminen ja analyyttinen "hoidon" esitetään olevan myös tiedettä, jossa mielen toimintaa tutkitaan potilaan ja hänen hoitajan välisessä vuorovaikutusilmiössä (ei reaalielämässä).

Artikkeli tuo minusta erittäin mielenkiintoisesti esille kokemusmaailman yhteydessä ulkoa asetetun tehtävän, sosiaalisten roolivaatimusten tai kunkin hetkisten tavoitteiden osuudesta kokemusten ja toiminnan sisältämän merkityksenannon määräytymisessä. Yhdistän tässä oman kokemukseni psykodynaamisesta terapiasta, jossa nimenomaan psykoterapeutti on ulkoa asettama "vaativa" henkilö, joka asettaa potilaalle transferessisuhteeseen roolivaatimuksia. Tässä on eri tutkimuskritiikissä tuotu esille, että tuottavatko tietyt teoriat sitä mitä ne olettavat ja terapeutin on oltava todella varovainen, pitääkö hän ihmistä jonkain toisena. Mielen ollessa herkkänä voin yhtyä helposti väittämään, että tuskallisten affektien välttämiseksi ihminen uupuneessa tilanteessa sopeutuu rooliin jonka ulkoisista lähteistä hänelle asetetaan. Toisaalta G.Schulman tuo esille, että persoonallisuushäiriöisen hoidossa potilas kuvittelee ulkoa tulevan uhan uhkaavan hänen minuuttaan, eikä potilas ymmärrä että kyse on hänen sisäisistä mielenmaailmastaan. G.Schulmanin tutkimuksissa mitä olen lukenut puuttuu kuitenkin ympäristön vaikutuspersoonallisuuteen ja tässä tutkimuksessa ihailen kirjoittajan ja tutkimuksen toteuttajan kokonaisvaltaista havainnollisuutta ymmärtää myös sosiaalinen vuorovaikutus ja kokemus persoonan rakentamisessa.

"Ihmisen kokemusmaailma, mieli, ei mikään muu, on merkitysten ja merkityssuhteiden luoja, kantaja ja tulkitsija" Tutkija tuo esille myös kysymyksen mikä on mitä on kokemus? Tutkimuksen mukaan kokemus puolestaan on yhtä kuin
elämys ja merkitys. Toisin sanoen kokemus sisältää ja siihen liittyy aina eriasteisesti
elämys ja merkitys (tunne ja mielikuva), elämyksellisyys ja mielekkyys. Mielekyyden käsityksen lisäksi tuodaan esille toiminta ja se mitä tässä yhteydessä tarkoittaa? Tutkija tarkoittaa toiminnalla kaikkea ihmisen tekemistä, joka sisältää merkityksenannon. Toimintaperusteet liittyvät toiminnan motiiviin ja ovat vastauksia kysymykseen, miksi yksilö toimii niin kuin hän toimii, mikä on hänen toimintansa subjektiivinen mielekkyys. Vaikka psykodynaaminen teoria lähtee tiedostamattomasta ja siitä ettei ihminen aina ymmärrä omaa käytöstään tutkija kuitenkin korostaa Viime kädessä kuitenkin ihminen itse parhaiten tietää oman
kokemuksensa sisällön ja toimintansa mielekkyyden, vaikkei hän tätä syystä tai toisesta tietyllä hetkellä kykenisi tiedostamaan.

Tutkimuksen ydin minusta on ihmisen psyykkisen tapahtumisen dynamiikan
taustalla on halu, joka psykologisena käsitteenä, itsekokemuksen tuottamisen
näkökulmasta tulkittuna, viittaa mielen sisäiseen pyrkimykseen paikata itsen ideaalitilaan tullut särö, pyrkimykseen palauttaa psyykkinen eheys. Ja tämän ytimessä tulkitsen mielekkyyden, mielihyvä jossa käsitteellisestään kokemus ja sitä kautta tapahtuva toimijuus.

Ja yritetään vielä tiivistää tähän ymmärrykseni ja uuden oppimiseni psykodynaamisen sekä analyyttisen teorian ja hoidon perusteista.

"Mielen elämyksellisestä näkökulmasta sitomisen tehtävänä on kiinnittää
elämyksellisyys, so. mielen rauhattomuus, häiritsevä, levottomuus, mielenliikutus, tunne, ahdistus, vapaa psyykkinen energia, jollakin tavalla johonkin, rauhoittaa levoton Halu. Merkityksen näkökulmasta sitominen liittyy mielekkään sisällön, merkityksen ja mielekkyyden antamiseen mielenliikkeille, elämyksille, vaikutelmille, tunnetiloille ja niiden koetuille aiheuttajille. Se on kohteen ja merkityssisällön antamista Halulle." Huomioidaan, että artikkelissa korostetaan HALUN olevan aina mielen eheyden säilyttämistä, jossa siihen tulleet säröt halutaan korjata. Korostan psykodynaamisen teorian nimenomaan olevan potilaan ja terapeutin vuorovaikutuksen ilmiöiden tarkastelua ja analyyttinen teoria korostaa kaksoisasetelmaa, jossa on tarkoitus tutkia ihmisen mielen toimintaa ja vasta toisessijaisesti "hoitaa ihminen".

Muistetaan tässä yhteydessä KELAn maksavan terapiaa työkunnon ylläpitämiseen. Näin ollen olen erittäin huolestunut, että artikkeli korostaa psykodynaamisen teorian ytimessä olevia haluja korjata mielen eheyteen tulleita säröjä. Artikkeli tuo esille vahvasti tämän.

"Elämyksellisyyden purkaminen toimintaan ja sen sitominen mielensisältöihin ovat keinot, joilla elämyksellistä koettua kohonnutta psyykkistä jännitystilaa ja siitä johtuvaa mielipahaa pyritään hallitsemaan ja poistamaan. "

Ymmärrän artikkelin perusteella siis näiden teorioiden pohjalla olevan ihmis ja mielikäsityksen, että terapiassa ihminen hoitaa itsensä kuntoon ja terapeutti on vain rinnallakulkija joka iskee sietämättömillä totuuksilla omien tulkintoidensa perusteella, jotka puolestaan perustuvat terapeutin omiin tunteisiiin ja vastatunteisiin joita potilas hänessä herättää. Teoria lähtee myös siitä, että potilas projisoi tunteitaan ja kokemuksiaan terapeuttiin. Terapeutin tuntiessaan itsensä huonoksi ja epäonnistuneeksi tai raivostuneeksi sekä haluavansa satuttaa sadistisesti potilasta, terapeutti säilyttäessään oman mielensä eheyden itsetuntemuksensa perusteella palauttaakin nämä ominaisuudet tulkinnallaan takaisin potilaalle. Näin potilaalle syntyy taas särö omassa identiteetissä ja minäkokemuksessa. Hoidon oleellista onkin juuri potilaan ja terapeutin suhdeilmiön tutkiminen, ei se mitä reaalimaalmassa tapahtuu tai miten siellä selviäisi.

Artikkeli kuvaa mielen ja kokemuksen yhteydessä sitomistapahtumassa ja mielihyväperiaatteen toteuttamisessa molemmissa on kyse samasta mielen itsesäätelystä, oman olemassaolon tunteen jatkuvuuden turvaamisesta, elämyksellisesti ilmaistuna minuuden eheyden tunteen ylläpitämisestä ja palauttamisesta. Useissa lähteissä kuitenkin tuodaan esille, että psykodynaamisen terapian lähtökohtana on tuottaa erilaisia tunteita (tunnekokemuksia) potilaalle ja analysoida sitten näiden reaktioiden syntyä terapiassa. Artikelin peruustella ymmärrän, että minäkokemukseen tulevia säröjä ihminen pyrkii sitten korjaamaan joka ilmenee ajatusten ja oman kokemusmaailman tulkinnalla ja täten käytöksellä. Potilas voi raivostua minäkokemuksen ja koko persoonan hajoittamiseen sekä rikkirepimiseen tai alkaa oireilla psykoottisesti. Näin ollen terapeutti hoitaa potilaan sitten sairaalaan. Minusta olisikin todella kriittistä että potilaskokemuksia keräätään nimenomaan suoraan potilailta. Potilaan mennessä terapiaan purkamaan mieltään - ja hänen valitessaan psykodynaamisen tai analyyttisen terapian, mielen ja raskaiden kokemusten purkaminen omasta kokemuksesta estettiin ja terapeutin havaitsin juurikin rakentavan niitä kokemuksia, jotka sitä siiirtyisivät terapeuttiin jotta terapeutin ja terapiasuuntauksen tavoite - terapeutin ja potilaan vuorovaikutusilmiöitä päästäisiin tarkastelemaan. Itse koin, että terapia ei todellakaan ollut sitä, että se tukisi minua reaalielämässä onnistumisessa vaan olisin joutunut vänkkäämään ja vääntämään terapiasuhteen ongelmaa. Väistin siinä vaiheessa ja tuumasin, että kokemukseni tästä "terapiasta" oli niin sairas - ettei sitä voi verrata edes mihinkään reaalimaailman kokemukseeni - jonka vuoksi hain terapiaa.

"Halu, ihmisen pyrkimys itsekokemuksen eheyden tunteeseen
palauttamalla minuuden tunteeseen, itsen ideaalitilaan tullut särö. Tämän
lähestymistavan mukaan mieleen (ollessamme vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa) kohdistuvia ympäristövaikutuksia tarkastellaan aina mielen sisäisen dynamiikan näkökulmasta"

"Hän kuvaa mielen rakentumisen psyykkisen työn kautta
tapahtuvana ulkoisten vaikutusten haltuunottona, jota olemme pakotettu tekemään säilyttääksemme itsekokemuksemme, so. pysyäksemme itsenämme10. Psykoanalyytikko James Hillman näkee dynaamisen psykologian Reenkolan tavoin. Se tutkii hänen mukaansa mielen sisäisiä tapahtumia, jotka ilmentävät ihmisen pyrkimystä olla oma itsensä11. Tämä on se sama pyrkimys, jota Laihonen, Salo ja Vuorisalo kuvasivat systeemien keskeiseksi pyrkimykseksi12.
Psykoanalyysissa mieli nähdään omia päämääriään tavoittelevana avoimena tai, niin kuin Jung13 asian ilmaisee, suhteellisen suljettuna tai suhteellisen avoimena
itsesäätöisenä systeeminä, toisiinsa yhteen liittyvistä osista koostuvana kokonaisuutena, joka avoimuutensa vuoksi on altis sekä somaattisille että ympäristön sosiaalisille ja fysikaalisille vaikutuksille14. Ympäristö somaattisina, sosiaalisina ja fysikaalisina vaikutuksina voi ”häiritä” mielen tasapainoa ja eheyttä. Mielellemme ulkoisena kokemamme somaattiset yllykkeet ja fysikaalisen ja sosiaalisen ympäristön ”häiriötekijät” representoituessaan mieleemme, ts. niiden tultuaan elämyksellisesti koetuiksi, pakottavat meidät käsittelemään sisäistä todellisuuttamme, omaa elämyksellistä tilaamme. "

"Toisin sanoen asettamalla ne mielen sisäisiin, psyykkisiin yhteyksiinsä,
kyetään tavoittamaan niiden mielekkyys. Muuten ne jäävät irrallisina mielekkyyttä vaille. Psykodynaamisessa psykologisessa17 ymmärtämisessä myös ulkoista toimintaa tarkastellaan yksilön mielen sisäisen eheyden ylläpitämisen näkökulmasta. Psykodynaamisessa psykologisessa toiminnan ymmärtämisessä on kysymys toiminnan sisältämän merkityksen, subjektiivisen mielekkyyden tavoittamisesta. Psykodynaamisen ajattelun mukaan toiminnan ulkoiset tavoitteet valitaan (toiminnan sisäisten ja ulkoisten ehtojen rajoissa) mielen sisäistä eheyttä palvelevalla tavalla. Yksilön ulkoinen toiminta ja toiminnan tavoitteellisuus nähdään siten osana yksilön mielen sisäisiä tavoitteita ja ovat
ymmärrettävissä vain suhteessa niihin."

Eli ihmisen toiminta terapiassa on tämän mukaan aina pyrkimys mielen eheyden (MINÄN) pysymiseen ja kaikki toiminta mitä ihminen tekee on minuuden suojaamista. Ymmärrän nyt artikkelin perusteella - että psykodynaaminen terapeuttini yritti rakentaa minulle "terveenmmän minäkäsityksen" oman teoriansa valossa, jossa ihmisen pitäisi tuntea aina musta ja pimeä puolensa. Tämä tarkoittaa aggresiivisuutta ja vihaa" Triggeröimällä ja käsitteellistämällä ihminen uusiksi aina riittävän sivusta - saadaan ihmisen minäkäsitykseen säröjä, jotka ihmisen tulee aina itse korjata. Psykodynaaminen terapeutti toimii vain muutoksen alullepanijana. Potilas itse määrää millaiseksi hän terapiassa kasvaa, psykoanalyyttisen suuntauksien mukaan ihminen päättää loppupelissä aina itse millaiseksi tulla. Narsistinen persoona voi uskoa olevansa hyvä, psykodynaaminen teoria lähtee aina ihmisen kaikkien puolien tuntemisesta.

Minä uskon vahvasti että tämä teoria tuottaa sitä mitä olettaa. Näin ollen se on erittäin riskialtis jos valitset väsyynenä terapeutin jonka arvomaailma, ihmiskäsitys ja näkemys sekä hänen suhtautumisensa sinuun on varsin erilainen. Tämä voi johtaa myös psykoosiin, kun ihmiselle annetaan hoidssa niin paljon "säröjä" ettei mielen sisäisen eheyden ylläpitämiseen päästä vaan mieli hajoaa ristiriidoissa, joita terapeutti syöttää. Toisaalta teoria lähtee siitä, että ristiriidat ovat vain potilaan omia kokemuksia ja terpeutin tehtävänä on paljastaa ne sekä tehdä nämä tietoiseksi. Toisaalta jos terapeutti ei kuuntele, keskeyttää eikä ananna potilaan pohtia kaikkia näkökulmia lopppuun - tekee terapeutti tulkintansa puutteellisella ymmärryksellä ja asettaa sitten ihmisen puuttellisen tiedon valossa ristiriistaisuuteen. Potilaan yrittäessä korjata tätä - terapeutti hykertelee tyytyväisenä kuinka onnistunut hän on jälleen ristiriitojen paljastumisessa sen sijaan että ymmärtäisi terapian kuormittavan vain enemmän kun potilas yrittää selittää ja selittää mikä todellisuus.

"Ihmisen pyrkimys itsekokemuksen eheyden tunteeseen, itsen ideaalitilaan kuvaa
mielen tasapainotilaa, jonka ylläpitämisen palveluksessa niin mielen sisäiset tapahtumat, tunteet, mielikuvat ja ajatukset, kuin yksilön ulkoinen toiminta ovat. Psykodynaamisenpsykologisen ajattelun mukaan yksilön itsekokemus, minuudentunne20 on keskeinen myös ymmärrettäessä kokemuksellisesti ulkoisten tekijöiden asemaa yksilön kokemuksessa ja toiminnassa. "

PSYKODYNAAMINEN TEORIA: "Ihmistä tarkastellaan haluamisen näkökulmasta. Se, mitkä haluamiset (ja poishaluamiset) kulloinkin ovat tunnelatautuneimpia (positiivisesti tai negatiivisesti tunnevarattuja) ja palvelevat haluamisen pääsuuntaa (mielen eheyden yläpitämistä) määrittävät mielen tapahtumista, merkityksenantoa kokemuksessa ja konkreettisessa esineellisessä tai sosiaalisessa toiminnassa.

Eli PSYKODYNAAMINEN HOITO ON potilaan asettamista tilanteisiin joissa halu mielen eheyden ylläpitämisessä tulee esille. Mieleen ja itseensä asetetaan hoidssa säröjä ja teorian mukaan ihminen itse korjaa nämä. Mieleeni tulee G Schulmanin artikkeli, jonka mukaan persoonallisuushäiriöinen voi kokea mielen hajoamisen ja jopa psyykosin, mutta kuitenkin jos on persoonallisuushäiriöinen nämä ovat vain kuvitelmia eikä häiriöinen ymmärrä että kysymys on vain tilanteista joiden avulla parannutaan. Lähinnä tämän kritisoisin hyvin vahvasti ja erityisen pelottavaa on G.Schulmanin artikkelin toteamus narsistienuhrien sivuilla, että narsististet oppivat vain terapiasta parempia manipulaatiokeinoja (kiusata muita) ja että heitä, joilla diagnostiset kriteerit eivät täyty kannattaakin hoitaa.

"Psykoanalyytikko Barnaby Barratt ajattelee mielestä samaan tapaan kuin ylläolevan artikkelin kirjoittaja. Hänen mukaansa mieli on nähtävä representaatiojärjestelmänä ja psyykkiset prosessit konstruktiivisina ja merkityksellisinä (significational). Hänen mukaansa ymmärrämme maailmaa vain tämän kokemusmaailman representaatiojärjestelmän merkityksiä tuottavan prosessin kautta. Representaatiojärjestelmä, kokemusmaailma on nähtävä kokonaisuutena. Kutakin yksittäistä kokemusta ja ymmärrystä määrittävät, so. antavat niille niiden mielekkyyden kokemusten ja ymmärryksen kokonaisuus"

Kun terapeutti annostelee tilanteita, joilla aiheuttaa säröjä (tuskaa) minään, persoonan ja identiteettiin päästään puolustautumismekanismien pariin, jossa aggressio on suurin ilmiö. Potilaan ollessa aggresiivisen puolutustautumismenetelmien partaalla terapiassa päästään tutkimaan potilaan kokemusmaailmaa, mistä johtuu potilaan reagoituminen (itseään ja minuutta koskevaan uhkaan, jossa persoona hajoitetaan säpäleiksi).

Tämä on aina kuitenkin varhaisesta vuorovaikutuksesta johtuvaa, jossa potilas vain kokee näin eikä osaa suojautua (KUKA IHME OLETTAA ETTÄ PITÄISI OSATA SUOJATA ITSENSÄ kun menee terapiaan, minä halusin avuautua ja kertoa sekä päästää traumaattiset kokemukset pihalle) - Psykodynaaminen kutienkin lähtee siitä, että potilas harvoin osaa ja pystyy kokemaan sekä sietämään omat traumaattisensa tilanteessa ja potilaan pitää ensin saada tämä kyky kasvattajalta (terapeutilta). Näin ollen traumaattisia tilanteita ei anneta purkaa vaan se estetään ja pitää ensin käydä pitkä terapia, jotta kykenee purkamaan traumat (jotka terapiassa on työnnetty niin syvälle ettei ne enään lähde sieltä, sen sijaan että ihminen olisi saanut purkaa ne ja vasta sitten lähdetty analysoimaan potilaan ja terapeutin suhdetta).

Artikelissa todetaan että toiset asiantuntijat näkevät merkitysten rakentuvan toisista merkityksistä ja uusien kokemusten ja yksilön ymmärryksen rakentuvat aiemmille merkityksille, kokemuksille ja ymmärrykselle (eli aina historiaan ja vuorovaikutukseen). Jos potilas ei kykene muodostamaan turvallista suhdetta terapeuttiin (joka annostelee persoonaan säröjä ja uhkaa koko minäkokemusta sekä identiteettiä sekä uudelleenmuotoilee koko kokemushistorian (jolloin ihminen ei tiedä enään mikä on totta ja mikä tarua ja voi ajautua psykoosiin).

"Ihmisen psyykkiselle tapahtumiselle, kokemusmaailmalle on siis ominaista
merkityksiä ja merkitysyhteyksiä tuottavan symbolisen prosessin (mielen näyttämöitä tuotavan näyttämöllisen prosessin) jatkuva läsnäolo." - jossa terapeutti aktiivisesti uudelleenmuotoilee ihmisen virheellisiä käsityksiä ja tässä terapeutti käyttää omia heränneitä tunneajatuksiaan potilasta kohtaan.

"Tiedostamattomalle, tietoisuudesta poislohkaistulle, torjutuille näyttämöille annetaan keskeinen dynaaminen merkitys mielen tapahtumisessa" - Dissosiaatio poislohkominen on äärimmäinen keino mielelle suojautua uhkaavia säröjä ja minäkokemusta vastaan. Psykodynaaminen ja analyyttinen lähtevät kuitenkin siitä, että potilaan on myös opittava suhtautumaan ja sitämään kokemuksia joissa dissosiaation keinoja ei tarvitse käyttää mielestä tuleviin uhkaaviin kokemuksiin.

Ensin tietysti pitää saada potilas dissosioimaan ;)

Olet näköjään lukenut kuin "piru Raamattua"... Ei se käytännössä noin mene, eikä ihan teoriassakaan.

AnonyymiTänään 10:59

"Mielen elämyksellisestä näkökulmasta sitomisen tehtävänä on kiinnittää
elämyksellisyys, so. mielen rauhattomuus, häiritsevä, levottomuus, mielenliikutus, tunne, ahdistus, vapaa psyykkinen energia, jollakin tavalla johonkin, rauhoittaa levoton Halu. Merkityksen näkökulmasta sitominen liittyy mielekkään sisällön, merkityksen ja mielekkyyden antamiseen mielenliikkeille, elämyksille, vaikutelmille, tunnetiloille ja niiden koetuille aiheuttajille. "

Terapeutti aiheuttaa - mutta potilas kokee, potilaan kokemus johtuu aina aikaisemmasta. Potilaan pitää saada terveempi käsitys itsestään - terapeutti aiheuttaa säröjä minään - potilaan omaksi tehtäväksi jää analysointi terapeutin kanssa, miten kokee terapian ja terapiasuhteen. Terapeutti liittää tämän aikaisempiin mielenyhtymiin ja rakentaa potilaalle ymmärryksen tiedostamattomasta.

"Freudin mukaan oletus psyyken toimintaa ohjaavasta pyrkimyksestä estää elämyksellisten ärsytys- tai kiihotustilojen tai mielenliikutuksen lisääntymistä, alentaa sitä mahdollisimman matalalle, päästä eroon sitä kohtaavasta ärsytyksestä, ja jos on mahdollista, pitää itsensä kokonaan ärsyttömässä tilassa." - Terapeutit ärsyttää. provoisi ja potilas reagoituu ja yrittää päästä eheyteen ja kokonaiseen itseensä "ehyeen - jossa mieli ja ruumis sekä käsitys itsestä on ehyt"

"Vapaan psyykkisen energia, rauhattomuus, jännitys, ahdistus kuvastaa häiriötä psyyken toiminnassa ja suhteessa koettuun ympäristöön, eheään itsekokemuksen tunteeseen, itsen ideaalitilaan tullutta säröä. "

Huomoidaan vielä tämä - että teorian valossa rauhattomuus, jännitys ja ahdistus kuvaa psyykkeen toiminnassa itsen ideaalitilaan tullutta säröä. Kun potilas ymmärtää, että tämä on tullut suhteessa koettuun ympäristöön jossa eheä itsekokemus on uhattuna - potilas keskeyttää hoidon.

"Sitominen merkityksenannon avulla on yritystä antaa sisäiselle rauhattomuudelle jokin merkitys, näyttämöllinen hahmo tai mielikuva, jolloin rauhattomuus saadaan hallintaan, häiritsevä poistuu"

Psykodynaaminen teoria lähtee - kuten aikaisemmin potilaan ja terapeutin vuorovaikutuksen analysoinnista, terapeutti rakentaa ja poraa minään säröjä, potilas kokee uhkaavaksi, terapeutti houkuttelee analysoimaan terapiasuhdetta reaalielämän sijaan, potilas tuottaa transferenssimateriaali - terapeutti iskee sietämättömillä totuuksilla ja estää traumojen purun (koska potilaalla ei ole kyvykyttää purkaa ja jäsentää sitä), potilas on rikki, säröillä ja kerää itsensä palaset terapiahuoneen lattialta hymyilee kauniisti terapeutille samalla kuvaten mielessään, että tämä on sairainta mitä on koskaan kokenut. Terapeutti säkenöi kuinka hyvä terapeutti hän on onkaan.

Potilas on vaurioitunut loppuelämäkseen ja traumatisoitunut prosessissa. Toivon tieteellistä tutkimusta jossa oiekasti löydetään ne vastaukset mihin tarkoitukseen mikäkin terapia sopii. Sopiiko säröjä annosteleva, persoonan muutokseen tähtäävä - esteitä kehityksen tielle asettava terapia joka oikeasti ja aidosti lähtee siitä, että mieli tise korjaa psykoosin ja persoonan säröt entistä ehommaksi minäkokemuksessa - KELAN tavoitteisiin työkunnnon ylläpitämsieen on minusta varsin mielenkiintoinen kysymys. Toivon, että yhteiskunta tukee tätä tutkimusta, ei sitä tutkimusta mistä mieli rakentuu ja ei uhraisi ihmisiä tutkimuskäyttöön ihmisen mielenkäsityksen ymmärtämiseksi.

Koska yhteiskuntamme yrittää tieteellisin keinoin löytää vastauksen kenelle millainenkin terapia sopii ja miten varmistaa, ettei ihminen vaurioidu terapiassa.

Haluaisin herätellä kuitenkin tutkimuskysymyksen täydentämistä siltä osin, että mihin tarkoitukseen mikäkin terapia sopii sen lisäksi että pyritään tunnistamaan ne tekijät millaisiin terapiasuuntauksiin erilaiset ihmiset ja persoonallisuudet sopii.

Tässä ketjussa on lainattu erinomaista artikkelia joka kuvaa psykodynaamisen ja analyyttisen teorian perusteita - ja sitä mikä niiden suuntauksien tarkoitus on. Analyytikko on ensisijaisesti tutkija, jonka tarkoitus on tutkia mielenliikkeitä. Teoria pohjautuu mielen tasapainon säilyttämiseen sekä eheyden säilyttämiseen. Hoidossa aiheutuneet säröt korjataan ja reaalimaailman sijaan pyritään asettamaan hoitajan ja potilaan suhde sekä kokema tarkastelun kohteeksi.

Conarian sivuilla kerrotiin, että psykodynaaminen teoria lähtee siitä, että siinä tutkitaan psykoterapeutin ja potilaan vuorovaikutteista ilmiötä (suljettujen terapiaovien sisällä).

Muistetaan tässä yheteydessä, että kognitiviisessa tehdään harjoituksia reaalimaailmassa ja ratkaisukeskeisyydessä etsitään tulevaisuuteen tähtäviä ratkaisuja. Joten psykodynaaminen ja analyyttinen koulukunta eroavat siinä, että niissä on vahvasti mielen tutkimuksellinen ote hoidollisissa tekijöissä. Kun taas ratkaisukeskeisyys ja ehkäpä kognitiivisyys puhtaammin lähtevät potilaan hoidollisesta näkökulmasta ja toimijuuden kohdetumisesta reaalimaailmaan. Erityisesti kognitiivinen suuntaus lähtee siitä, että harjoitelaan haasteiden ja altistusten kanssa reaalimaailman tilanteita.

Psykodynaamisen ja analyyttisen voisin taas tulkita tapahtuvan hoidossa suljettujen ovien sisällä tapahtuvaan altitukseen, jossa perusteena on että ihmisen mieli itse pyrkii korjaamaan säröt ja jopa psyykoosi nähdään mielen omana reaktiona. Suoraan ei sanota että psykoosi olisi toivottava tila, vaikkakin G.Schulman viittaakin persoonallisuushäiriöisen hoidossa tapahtuvaa jopa psyykoottista jaksoa jossa todellisuus ja mieli hajoaa. Persoonallisuushäiriöisen hoito onkin juuri ihmiselle paremman ja terveemmän käsityksen itsestään rakentamista.

Näin ollen hoito, joka on tarkoitettu persoonan kasvuun (aiheuttamalla säröjä) tulisikin aidosti tarkastella sen käytettävyyden tai tarkoitukseen sopivuudellaan muualla kuin sairaalaympäristössä, jossa persoonan ja minään - sitä kautta itsekokemukseen ja mielen terveyden ongelmiin sairastuneet ja saavat hoitoa.

Uskon vahvasti, että maailman muuttuessa, positiivisen ihmisekäsityksen ja positiivisten oppimisen teorioissa on tärkeää korostaa ihmisen selveytymistä yhteiskunnan tarkoituksissa. Onko psykodynaaminen ja analyyttinen - mielen tapahtumia tutkiva analyysi - jota tehdään ns. "hoidollisista" perusteista kuitenkaan se paras ja sopivin ihmisen traumaattisiin ja kriittisiin tilanteisiin sopivaa.

Lähtökohtaisesti tämä teoria kuitenkin lähtee siitä, että akuutissa traumassa ihminen ei kykene sitä käsittelemään ennenkuin on saanut terapeutilta siihen kyvykkyyden. Tämä mielestäni on juurikin ulkoisen ympäristön toimintaa - jolla hoidettava asetetaan siihen rooliin, että hän on kykenemätön. Samaan aikaan jos potilas pyrkii tasavertaiseen hänen tarpeistaan lähtevään hoitosuhteeseen, lähtee psykodynaaminen teoria siitä, että potilas ei tiedä mitä hänen mieltään vaivaa tai että hän on narsistinen jos pyrkii olemaan tasavertaisessa - kohtaavassa ihmissuhteessa terapeutin kanssa.

Kela subventoi n. 100Milj. € terapeuttisia hoitoja, jotka pääsääntöisesti tapahtuvat yksityisellä sektorilla työkyvyn ja kunnon ylläpitämiseksi. Näin ollen pitkät analyysit, jotka tähtäväät näyttelmään joka analysoidaan suljettujen ovien sisällä - jotta ihminen oppisi tuntemaan itsensä paremmin, jossa aiheutetaan persoonaan säröjä - annetaan parempi käsitys itsestään ja sitä kautta ihmisestä tulee ehyempi on varsin erikoinen.

Ymmärrän että yhteiskunnan murroksen myötä tämä 100milj € odottaa vain poimijaaansa ja monella on intressit toteuttaa tutkimuksia, joilla oikeuttavat itsensä vastuullisuuden ja hoidon nimissä tähän pottiin. Toivottavasti jatkossa KELA vaatii kirjallisena psykoterapeutilta maksajana hoidollisten tavoitteiden täyttämisen. Ihmismielen säröjen aiheuttaminen (joka voi olla hoidettavalle jopa väkivaltakokemus) - en usko aidosti soveltuvan ihmisen työ ja opiskelukunnon ylläpitämiseksi vaan kuormittaa ihmistä jopa reaalimaailmaa enemmän.

Puuroja ja vellejä varmasti on. Mutta niin on myös hoidossa ja reaalielämässä. Jokainen kokee oman historiansa ja oppinsa sekä kriittisen ajattelun kautta. Toiset eivät halua esitää minkäänlaista kriitiikkiä, kun eivät sitä koe ja omaksuvat asiat todellisuudessa eri tavoin.

Voisin ajatella että oleellista olisi selvittää mitä tapahtuu epäonnistuneen hoidon jälkeen? Kuinka moni hoito epäonnistuu ja potilas voi huonommin. Onko joku suuntaus riskialtiimpi kuin toinen? Mitä tarkoittaa epäonnistumisen riski potilaalle erilaisten teorioiden valossa.

Kaikissa teorioissa on epäonnistuneita hoitoja. Mutta minusta olisi aiheellista pohtia onko joku teoriasuuntaus mahdollisesti epäonnistuessaan vahingollisempi kuin joku toinen. Ja jos on niin miksi niin on. Jos joku suuntaus todetaan riskialttiimmaksi kuin joku toinen, niin tämänkaltaista suuntausta tulisikin siis käyttää vain niissä tarkoituksissa ja tarkemmassa - esimerkiksi lääkärin seurannassa, jolloin voinnin huonontuessa lääkäri pystyy ohjaamaan muualle. '

Ymmärrykseni mukaan terapeuttien laaturekisteri pyrkisi juuri tähän. Selvittämiseen milloin terapia toimii ja onko jotain terapeutteja, joiden hoito ei välttämättä kata maksajan asettamia laatukriteereitä.

Kaikkea tietoa ei ole, vain terve itsekritiikki saa aikaiseksi kehittymistä. Kaikkien hoitojen ytimessä tulisi olla laatu ja potilasturvallisuus. Ei terapeutin palkka tai mielihyvä "onnistuessaan" poistamaan vaikkapa alkuperäisen ongelman.

Kaikissa suuntauksissa on hyvää ja huonoa. Kaikkiin suuntauksiin kohdistuu kritiikkiä ja tulkintoja. Se että kritiikki ja näkemykset esitetään väärinä, ei välttämättä tarkoita että ne olisivat vääriä. Ne ovat vain ristiriitaisia omien tulkintojesi ja uskomusjärjestelmäsi kanssa.

Tavoite voi olla hyvä. Mutta kaikkia teorioita pitäisi tarkastella riskien ja mahdollisten haittavaikutusten kautta. Ensimmäisinä hoitokeinoina pitäisi minusta olla suuntaukset, joissa vaurioitumisen ja potilasvahingon riski olisi pienin. Ja vasta näiden keinojen ollessa riittämättömiä ja vaikuttamattomia, tulisi siirtyä hoitotoimenpiteisiin missä riskitekijät voivat ehkä olla suurempia.