Elinikäennusteen vaikutus omiin ratkaisuihin

Riippunee tämän "yllättävän syyn laadusta. jos se on lottovoitto (sekin on elinaikaenustetta taloudellisiin syihin nähden) ottasin loparie viimeisistäkin töistä mutta otakseun että muutoin jatkaisin normielämää.

Jo elämää joku profeetta ennustaisi olevan 1-18 kk järjestelisin testamenttiasiat ja edunvalvontavaltuutukset ja sen miten haluaisin itseäni hoidettavan ja missä. Omaisuudesta testamentti on jo tehtynä.

Muutoin eläisin taviselämää sillä voinnilla jota tappava tauti antaa.

Minun päätökseni ja ratkaisuni tein jo 40v.sitten.
Minä kun en ole lapsi enkä typerys.

H.

Olen saanut diagnoosin ja lyhyt on elämä enää.
Monet (mm. julkkikset) alkavat vimmalla elää "täyttä elämää", kun vakava sairaus iskee.
Enpä sitten tiedä, onko se sairaus niin vakava,
jos pystyy vielä täyttä elämää elämään.

Ensin tulee shokki, paniikki ja kauhu kuolemasta. Ei tiedä mitä tekisi minkään suhteen.
Sitten yrittää ottaa rauhallisemmin.
Jos tähän ikään ei ole tullut suurinpiirtein kaikkea kokeiltua ja tehtyä
niin ei nyt kannata enää hötkyillä.
Joka kolmas Hesarin kuolinilmoituksista on noin 70-vuotiaan tai nuoremman.

Eli ei tällä iällä ole enää niin väliä, jos lyhyen elinaikaennusteen saa.
Elämä voi olla muutenkin lyhyt enää.

Ihminen ajattelee joskus kuolemaa, muttei omaansa.
Itsensä kohdalla on optimisti, uskoo elävänsä yli 90:n ikävuoden - suht'terveenä.

Elämä on ihmisen parasta aikaa...

Mitäs siinä! Menisit alkuviikosta sairaalaan ja sanotaa, ettei hyvältä näytä. Paripäivää siinä jotenkin tajuissas ja muutaman päivän tajuttomana ja viikonloppuna kuolema. Mitäs siinä on sitten enää sanottavaa?

Lähtisin ajatuksesta, että sen 18 kk:n aikana voi lääketiede tehdä mullistuksen ja löytää parannuskeinon.
Koska olen jo hävittänyt kaikki paperit joita en halua jäävän jälkeeni, niin on vain tarkistettava lista, jossa on jälkipolvelle jäävät tehtävät. Pankkitilien kuoletukset, sähkö-, vesi- ja muiden sopimusten lakkauttamiset jne.
Elän jo nyt näköistäni ja minulle sopivaa elämää, joten en muuttaisi elintavoistani mitään.

Tsemppiä!

mnv

Hei aloittaja, en lukenut kokonaan aloitustasi, kun vastasin omasta tilanteestani.
Onko sinulla kauhea "eksistentiaalinen" pelko ?
Eikö mitään ole tehtävissä ?
Minkä ikäinen olet ?
Itse olen lähellä 70:ntä vuotta.
Ei tarvitse vastata tietenkään mitään, jos et halua.
Minä olin tehnyt testamentin jo aikaisemmin
ja minulla on jonkunlainen hoitotestamentti olemassa pöydälläni
koko ajan, jos pikalähtö tulee hospitaaliin.

Riippuu siitä miten luotettavalta tuo ennuste näyttää.
52 vuotisena vaimollani todettiin teoriassakin parantamaton syöpä. Sytostaattia lisäämällä voi ainoastaan hidastaa väistämättömän tuloa mutta ei pysäyttää.
Elinikäennuste oli silloin 3 - 12 vuotta riippuen henkilön iästä ja kunnosta.

Samoilla viikoilla oman eturahaseni PSA oli 12,8. Kaiken lisäksi 7:n koepalan tulokset olivat keskussairaalassa kateissa 7 viikkoa.

Teimme kaikki mahdolliset testamentit ja järjestelyt.

Olimme varanneet Balille kuukauden matkan mutta se jäi vaimoni ensimmäisen aivohalvauksen jalkoihin eikä siinä hässäkässä juolahtanut mieleen korvauksen hakeminen matkavakuutuksesta tai mistään muualtakaan. Meni 3 uutta halvausta ja niiden jälkeen kai vuosi tai pari, ennen kuin moinen kävi mielessä.

Tuohon on nyt aikaa 19 vuotta ja meistä kummastakaan mei huomaa mitään sairaalloista. Minun PSA:ni johtui tulehduksesta. Koepalat olivat puhtaita.

Tämä nyt oli vain keskipitkän , tai jopa pitkän aikajänteen juttu.

Hyvin harvoin mietin sitä kuinka paljon on vielä aikaa. Ihan varmasti alle puolet eletystä.
Olen pitkäikäistä sukua, sata vuotta on moni saavuttanut, vanhin 106-vuotta.
Ei kuitenkaan mikään ole varmaa, isän suvussa on paljon syöpää, jos eivät sairastu syöpään niin elävät kauan.
Kun osaisi elää mahdollisimman täysipainoista elämää niin kauan kun pystyy.
Minulla on taipumusta jämähtää paikoilleni jos en pakota itseäni liikkeelle.
Onneksi sentään joka päivä harrastan liikuntaa, jämähtäminen tarkoittaa enemmänkin erakkona elämistä.
Pojan syöpään kuolemisen jälkeen läksi kuoleman pelko tyystin, En pelkää yhtään kuolemaa, joskaan en sitä vielä kaipaakaan.

Hassun tuntuinen, tuttu aloitus.
Taas.
Kysymys suunnitelmista...
Vastaukseksi blogeja.
Aivan kuin blogit olisivat aloituksen tarkoituskin.
Taas.

H.

Minä käyttäisin rahani itselleni kivoihin asioihin ja loput omaisuuteni lahjoittaisin pois. Läheisille kertoisin sitten kun olisi ihan pakko. Kun ei olisi omaisuutta, ei tarvittaisi testamenttiakaan, sen verran jättäisin tilille että hautajaisiin menevät kulut niillä saisi maksettua, mutta ei mitään peijaisia.

Nuorempana kymmeniä vuosia sitten oli elämä välillä yhtä juhlaa, omaisuudesta viis kunnes tytär totesi mulle, koita iskä elää silleen että jää edes rahaa hautajais kuluihin, sitä jotenkin havahtui ei hitto, nyt kun laitan jarrut päälle niin ei tässä käy kuinkaan, no meni vielä joitakin vuosia mut sitten jäi rilluttelu täysin pois.
Omaisuuden kerääminen ei ole koskaan kiinnostanut kuitenkin sitä on vähän kertynyt ilman yrittämistä, ei ihminen vanhana tarvitse kovin paljon, perustarpeet riittää.

Mistähän sellainen voisi tulla ja mikä sellainen ennuste voisi olla,
kyselen hämmentyneenä.

No, tietysti. jos olisin sairastunut vakavasti ja kysynyt lääkäriltä loppupäivieni lukumäärää, mutta tuskin lääkärikään sitä kysymättä kertoo jos en itse pyydä.

Ja tuskin sitä pyytäisin, elän vain tässä päivässä, mistä ne lääkäritkään sitä tietää, vaikka olisivat samanmoisia tilanteita hoitaneet.


elämä on salaisuus ja varsinkin sen pituus, aina suuremmas käres, eri asia on kun jo eletään viimeisiä päiviä vuoteen vieressä ja odotetaan loppua, sitten voi sanoa, että nyt on lähtölaskenta alkanut ja aikaa vain...

Suomalaisen keskimääräinen elinajanodote on 70-90 vuotta.
Se on tilastoa.
Toisen laskutavan mukaan 78 vuotta.
Alle 70-vuotiaita kavereitani on kuollut jo viisi.
Olivat "tavallisen terveitä" työssäkäyviä tai eläkkeelle jääneitä ihmisiä.
Että se tilastoista. Melkein seitsemänkymppisenä alkaa olla jo tuuria,
jos aamulla herää.
70 täyttäneistä vain puolet on täyttämässä 80 vuotta.