Haluaisiko joku tutustua?

Ketään ei kiinnosta? Pitäisikö minun avata vähän enemmän millainen olen? Sanoin tuossa "normeihin sopeutumaton". Näin maalaisena minä tuon tulkitsin, että miehen pitää olla mies ja kiinnostunut moottoreista, metsästyksestä, kalastuksesta jne. Olenhan minä tekniikastakin kiinnostunut ja joskus sentään kalastankin. Koskaan en ole metsästänyt. Ei kiinosta. Liha on kyllä hyvää...

Harrastuksiin kuuluu hyvinkin fyysistä (voisi sanoa miehistä) toimintaa. Oikeasti pidän siitä. Juoksin muutama vuosi sitten maratoninkin ja kaduttaa, että jätin juoksuharrastuksen tuon etapin saavuttamisen jälkeen. Mikä nykyisin on "miehistä"? Naispuoliset työkaverit, siskoni ja tiet kuinka moni muu nainen on joillaikin mittareilla enemmä äijiä kuin minä! Jotenkin vain tuntuu, että olen vähän "vajaa" kaikesta nk miehisistä jutuista.

"Olisi mukava joskus jutella samanlaisessa tilanteessa olevan kanssa ilman suurempia paineita sanomisien tai tekemisien järkevyydestä". Mitä se on? Erosin aikanaan kirkostakin, kun se ei tuntunut olevan "minun juttu", rippikoulukin on käymättä... Tuo kai kuitenkin liittyy jotenkin siihen, siis "mitä se on?". Olisihan kiva olla ihan oma itseni kaverin seurassa. Vaikka piereskellä ja nauraa päälle. Tai vaikka spontaanisti halata. Mikä noloksi leimattu asia sinusta tuntuisi selaiselta asialta, jonka voisit tehdä vain hyvän ystävän seurassa tuntematta suurta häpeää?

Tästä päästäänkin seuraavaan tulkinnanvaraiseen aiheeseen: "jos joskus fyysinen läheisyys alkaisi kiinnostamaan". Hyvinkin voisin pitää myös miehen fyysisestä läheisyydestä, mutta en nyt aivan varma ole kiihoittuisinko siitä seksuaalisesti. Mahdollisesti. Olen useinkin ihastunut miehiin. Olen kuitenkin ihan onnellisesti naimisissa, seksiäkin on silloin tällöin. Näiltä näkymin olen myös jatkossa yhden naisen mies. Jos joku lukee tästä rivien välistä, että miehet jätetään laskematta, saattaa hyymörintaju vähän kohdata...

Toisaalta kun välillä innostun kirjoittelemaan kaikenlaista "järkevää", voisi joku kuvitella minun olevan joku älykkö (meinasin vahingossa kirjoittaa älyllinen). Ihan normaali, tunteva ja empaattinenkin (minkä hyvin usein onnistun salaamaan) mies olen.

Jatketaanpa vielä. Tuosta empatiasta vaikkapa. Saatan hyvinkin joskus vaikuttaa tunteettomalta. Olen vähän miettinyt, mistä se voisi johtua. Ensinnäkin (tullut jo varmaan selväksi edeltä) olen introvertti lähes niiin paljon kuin vain voi olla. Joskus tosiaankin maailma "katoaa" ympäriltäni ja jos silloin olen jonkun seurassa, saattaa käydä niin, että huomaan minulta kysytyn jotain. Tätä sattuu nykyisin silloin tällöin, nuorempana lähes jatkuvasti. Kai se on jonkin asteista autismia, ainakin sosiaaliset taidot ovat melko olemattomat.

Olisi ihan mukava tietää pystynkö ystävystymään kenenkään kanssa. Jotain kymmenkunta vuotta sitten tapasin erään miehen, jota pidin ystävänäni tai ainakin hyvänä kaverina. Tulimme kyllä hyvin toimeen keskenämme, mutta aina kyllä onnistuin pitämään etäisyyttä. Hänen kuoltuaan viime kesänä huomasin hänellä olleen samoja vinkeitä, aika yllättäviä tietoja tuli esiin, kun muisteltiin häntä hänen poikansa kanssa.

Vaikuttaa siltä, että minun kanssa tarvitaan vähintään se kymmenen vuotta täyden luottamuksen saamiseksi. Olisihan siinä kohtalon ivaa, jos sattuisin nyt ystävän löytämään ja sitten kun ystävyys todella alkaisi tuntua ystävyydeltä, kuolisin. Olen kyllä nyt ihan terve ja kaiken järjen mukaan elinvuosia on vielä vuosikymmeniä, mutta tuli vain mieleen, vastikään kuollut kaverini oli vain vähän yli kymmenen vuotta minua vanhempi.

Oikeastaan ihan hyvä idea oli alkaa tähä kirjoittelemaan niitä näitä ihmissuhteista. Onko tämä oikea paikka, mutta jatkan kuitenkin yksinpuheluani eikä oikeastaan haittaa, vaikkei kukaan mitenkään kommentoikaan. Olen kyllä ennenkin jäsennellyt ajatuksiani kirjoittamalla. Yritin kirjoittaa päiväkirjaakin, mutta se vain jäi, kivempaa tämä on kertoa omista tuntemuksista anonyymisti kasvottomalle joukolle (kai tämänkin joku lukee).

Minulla on jotenkin hajanaiset muistikuvat varhaislapsuudesta. Ilmeisesti se oli kaikin puolin merkityksetöntä. Suurperheessä olen kasvanut, kuitenkin jokseenkin yksin. Pari vuotta vanhempi veli veti turpiin aina kun ehti ja vanhempana tapeltiin sitten tasaväkisemmin. Saattoi siinä olla yksi syy miksi valitsin mieluummin itseni seuran.

Perhe. Sitähän pidin vähän omituisena ja tuskin niin väärässä olinkaan. Vanhemmat sisarukset muuttivat pois heti kun ikää oli riittävästi. Isää ei paljoa kotona näkynyt ja silloinkin kun näkyi, usein kännissä. Äiti teki vuorotyötä ja saattoi nukkua päivät eli ei paljon näkynyt häntäkään. Jossain vaiheessa (minulle selvisi) äitini kulkevan vieraissa ja mietin sitäkin oliko isä sittenkään isäni. Jotenkin vaikeaa oli teini-ikäisenä kohdata äidin "miesystäviä". Oletettavasti isälläkin oli muita naisia, kun ei tainnut kotona seksiä saada. Tosissani uskoin ettei jonkun tietyn iän jälkeen seksi enää kiinnosta, mutta olen saanut jälkikäteen oikeaa tietoa. Minulla siis ei ole ainuttakaan muistikuvaa siitä, että vanhempani olsivat rakastelleet. En edes halauksia tai vastaavaa muista. Isän ryyppääminen oli tosiaan välillä aika rankkaa. Kerran hän sai maakaupoista kymmeniä tuhansia ja sensijaan, että olisi vaikkapa vähän kunnostanut rakennusvaiheessa keskeneräiseksi jäänyttä taloa, ajeleskeli taksilla ympäri pitäjää ja janoisia kaverita riitti. Äkkiä oli kaikki tuhlattu.

Olihan minulla sentään yksi kaverikin, vuotta nuorempi naapurin poika. Luottamus häneen meni viimeistään siinä vaiheessa, kun hän kävi kylässä, katosi yksi lelu. Syyllistä ei ollut vaikea arvata ja hän tuli sitä sitten "etsimään" ja yllättäen sen heti löysikin... Olihan niitä hyviäkin hetkiä, yhdessä kuljettiin milloin missäkin, kesällä pyörällä, talvella hiihtämällä tai joskus kaverin perheen mökillä kalastelemassa. Toisaalta kadehdin häntä, kun hänellä näytti olevan täydellinen perhe ja sai kaikenlaista, mistä minä voin vain haaveilla. Sekin kaveruus lopahti, kun vaihdoin koulua. Edelleenkin asuimme vierekkäin, mutta jotenkin ei vain enää oltu yhdessä.

Jatkuu taas joskus... :)

AP jatkaa taas...

Mahdollisesti olen kirjoitellut edellä olevat tekstit jokseenkin selvin päin. Tunnustaa täytyy kuitenkin että jonkinasteinen alkoholiongelma on olemassa. Kuinkahan monta tipatonta päivää tänä vuonna onkaan ollut, taitaa hyvinkin sormet riittää niiden laskemiseen, vaikka vuosi alkaa jo olla lopuillaan.

Monesti aamulla herätessäni totean, ettei edellisestä illasta ole kovin paljoakaan jäänyt muistiin ja pitää tarkistaa Facebook ym paikat, minne olisi voinut jotain kommentoida.. Kerrankin johonkin muistittomana kirjoitettuani, aamulla totesin siihen tulleen vastauksia - siis rekisteröitynä palveluun ja vastauksista tuli tieto sähköpostiin. Kirjoitukseni oli kyllä ihan loogista ja jopa järkevääkin, mutta hyvin provokatiivista ja riitaahaastavaa enkä muistanut siitä mitään, mutta aivan varmasti sen olin kirjoittanut. Kyllä nolotti... Kuitenkin minuun sopisi kuvaus "oonko liian kiltti mies".

Vielä enemmän taisi nolottaa putkasta herääminen. Kaverin luona olin iltaa viettämässä ja jotain kränää siinä kai taisi tulla ja pikku pakkasessa lähdin t-paitaisillaan kävelemään kotiin. Matkaa 5 km. Poliisit oli korjanneet talteen, Edelleenkään en muista tuon yön tapahtumista juuri mitään. Kiltit poliisit heittivät aamulla kotiin.

Nämä asiat liittyy siis tuohon edellä kirjoitettuu, isäni alkoholiongelmaan. Tuliko malli kotoa vai onko tämä perinnöllistä - siinä tapauksessahan epäilykset isäni isyydestä on jokseenkin perusteettomia. :) Niinpä, suhde isääni on vähän omituinen. Pidin kyllä hänestä, mutta erityisen hyviksi ei meidän välistä suhdetta vonut pitää. Paremminkin sana "etäinen" kuvaisi sitä.

Olen tässä yksikseni miettinyt, onko siinä kun välillä ihastun vanhempiin miehiin, jonkinlaista isähahmon etsimistä. Ei luulisi enää tässä iässä isää tarvitsevan, mutta olisihan se jokin selitys... Vastikään kuollut kaverini taisi olla (melko pienestä ikäerosta riippumatta) olla minulle vähän kuin isä ja hänelläkin taisi olla tarvetta huolehtia jostakin. Ihan järkeenkäypää kun miettii meidän suhdettamme. Voisipa ajatella, että molemmille se oli korvikesuhde, kaverini oli pistänyt välit poikki kaikkiin lapsiinsa ja minä kaipasin turvallista suhdetta. Taisin joskus miettiä, että siinähän olisi äidilleni sopiva mies... no nyt ovat molemmat edesmenneitä eli ei siitä sen enempää.

Toistaiseksi tämän ketjut tiimoilta ei ole tullut ongelmaa (eli yhteydenottoja) kuinka toimisin uuden ystävyyssuhteen kanssa. Sehän minulla on ollut aina ongelmana, saatan pitää ihmisestä/hänen ajatuksistaan, mutta miten sen ilmaisen. Sosiaalisesti rajoittunut -termiä kai minun kohdalla voi huoletta käyttää. On kai se ihan hyvä kun itse tietää mikä vaivaa, mutta häiritsevää tietysti kaikki rajoittuneisuus on.

Aikamoinen paradoksi tietysti tämmöinen toiveajattelu, että joku haluaisi minuun tutustua ja toiseksi vieläpä itseni kaltainen erakkoluonne. Luin näitä omia tekstejäni ja mietin olisinko itse vastannut. Enpä tietenkään. Tai ehkä. Eniten arveluttaisi monisanaisuus kun itse taas olen hyvinkin arka kertomaan itsestäni. Pääsin tuon kynnyksen ylittämään anonyymia toimien ja siten kirjoittelemaan ajatuksiani suuren yleisön luettavaksi.

Paljon asiaoita olen tässä itsestäni paljastanut ja kuitenkin vain vähän pintaa on raapaistu. En ole koskaan elämältä paljoa odottanut ja kuitenkin eteenpäin on koko ajan menty. Kun miettii itseänsä vaikkapa 20 vuotta sitten, niin paljon olen muuttunut, mutta aina vain säilyy sama epävarmuus kyvystä kohdata muita ihmisiä. Ehkä sen pitää näin ollakin, ihmissuhteitteni kuuluu olla pinnallisia...

Aloittajan ajatuspieruja taas tulossa. :)

Edelleenkin mietityttää, miten tähän on tultu ja minne ollaan menossa. Paljon puhutaan elinympäristön vaikutuksesta ja toisaalta geenien merkityksestä siihen millainen ihmisestä tulee. Olen kyllä huomannut sisaruksillani myös samoja piirteitä kuin minullakin. Esimerkiksi vaikka tuo alkoholinkäyttö. Peräti kaksi veljistäni kuoli nuorena (alle 30 v) enemmän tai vähemmän alkoholiin. Virallinen selitys molemmille sydänkohtaus, mutta eiköhän se 24/7 ryyppääminen ollut varsinaisena syynä. Minä taas elelin lähes absolutistina (paria kolmea "koomakänniä" vuodessa lukuunottamatta).

Mutta se ujous. Havempi taitaa käsittää millaista on olla toivottoman ujo. Kun oli vaikeuksia uskataa sanoa "päivää" puolitutulle. Tai käydä kaupassa/kioskilla/ravintolassa jne, missä pitää kertoa mitä haluaa. Onneksi nykyisin on itsepalvelua melkein joka paikassa. Tai sitten tekee ujolle asiat vielä vaikeammaksi, kun on sitten joskus pakko puhua jonkun kanssa, on ne perustason kohtaamisetkin olleet niin harvinaisia, ettei ole kokemusta moisesta. Helposti voi nykyisin olla puhumatta kenellekään pitkiäkin aikoja, hoitaa asiat netissä ja ruokakaupassakin voi käydä itsepalvelukassalla...

Tästä päästään takaisin varsinaiseen aiheeseen eli ystävyys. Kuningas alkoholi on lähes poikkeuksetta kavereiden tapaamisessa mukana sitä kautta se lähti minullakin lisääntymään. Sinkkuna sinkkutyökaverin kanssa kuljettiin baareissa ja alkoi kännit olla jokaviikonloppuisia. Hän sitten löysi naisen ja minä jatkoin baareilua yksikseni. Useimmiten yksin myös kotiin palasin... Joka tapauksessa vähän se alkoholi helpotti tutustumista uusiin ihmisiin.

Keskustelut minulla on aina olltu vain vastailua toisen kysymyksiin. Ärsyttävä tunne, että olisi kuulusteltavana. Siksipä juuri taisi vastikään kuolleen ystäväni kanssa olla niin helpottavan mukava olla. Puhelias kaveri, mutta ei vaatinut tietää minusta kaikkea kertomatta itsestään. Ehkäpä juuri kokemusteni perusteella en osaa alkaa ketään "kuulustelemaan", vaikka henkilö kiinnostaisikin. On asioita, joita en niin mielelläni kerro kenellekään, kaikkein vähiten jollekin tuntemattomalle ja loogisesti näin on myös muillakin ihmisillä enkä halua toisten yksityisasioita nuuskia. Saatan tässä olla aivan väärässäkin ja onkin ihan normaalia kertoa itsestään kaikki kaikille, jotka vain haluavat kuulla.

Siitä on lähdettävä, että tähän on tultu. Jostain syystä nykytilanne ei täysin tyydytä. Periaatteessahan kaikki on hyvin, tapasin lopulta elämäni naisen. Sain lapsenkin, tosin jo teini-ikäisen. Raha-asiatkin on suurin piirtein kunnossa, kaikki menee mitä tuleekin, mutta sentään joskus jotain saa tuhlailla ihan ilman järkevää syytä. Omaksi nautinnoksi. Toki enemmän itselle riitti sinkkuna.

Jatkoa siis tarinaan, miten tähän on tultu, Enemmänkin puhetta nyt parisuhteesta, mutta onhan sekin myös ystävyyssuhde. lähinnä siiis kuinka pääsin/jouduin naimisiin.

Työssä tapaan paljon ihmisiä ja sieltähän tämä juttu taisi alkunsa saada. Nykyistä vaimoani olin siis tavannut useammankin kerran ja katsellutkin vähän sillä silmällä, ja jokunen sananenkin oltiin vaihdettu. "Sillä silmällä katselu" olikin sitten ollut molemminpuolista ja olimme sitten okeassa paikassa oikeaan aikaan ja seurasi "kohtalokas samba" (viljellään sitten urakalla näitä kliseitä, kun aloitettiin).

Baarissa siis tavattiin ensimmäistä kertaa epävirallisesti. Havaitsin hänet pöydässä istumassa ja asiaa kummemmin miettimättä päätin sanoa hänelle jotain. "Olet minun..." ajatus katkesi, mitä pitikään sanoa. Nainen tulkitsi tuon tanssiinkutsuksi ja siispä sambaamaan (tai mitä lie lattaria se olikaan). En ole koskaan kunnolla oppinut tanssimaan ja se tietysti on aikamoinen puute, kun kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen etsitään. Tällä kertaa sillä ei niin väliä ollutkaan, yhteistä yötä seurasi kysely jatkosta ja asiat sitten menivät omalla painollaan.

Yhteiselämä on ollut ihan antoisaa. Ihmisestä kuin ihmisestä löytyy ajan kuluessa niin hyviä kuin huonojakin puolia. Minun sopeutumishalukkuus ("liian kiltti mies") vastaan vaimon selkeät mielipiteet asiasta kuin asiasta saa joskus tuntemaan etten oikeastaan elä omaa elämää vaan yritän tehdä vaimon tyytyväiseksi. Kyllä se toimii myös toisin päinkin eli en sentään pelkästään antavana osapuolena ole ollut.

Miksen sitten ole tyytyväinen nykytolaan? Joskus tosiaan on ollut kavereita, joiden kanssa olsin voinut olla ihan miesten kesken, tehdä enemmän tai vähemmän "miehisiä" juttuja. Heille on kuitenkin lopulta ollut muitakin kavereita, enkä minä ole ollut tai vieläkään ole mikään helppo valinta. Kukapa oikeastaan haluaisi olla näin vaikeasti lähestyttävän ystävä? Itseasiassa tiedän jonkun. Minä! Tiedän miltä se tuntuu ja jos vain voin, haluaisin olla jonkun samanlaisen paras kaveri. Siis vaikka vaimoni on nyt paras kaverini, niin turha kuvitellakaan hänen ymmärtävän millaista on olla mies. Tai paremminkin ei ymmärrä millaista on olla minä. Ei taida olla kaukaa haettu fraasi ettei naista voi ymmärtää, mutta enhän minäkään siinä suhteessa mikään helppo tapaus ole.

Terve.
En tiedä miksi vastaan, mutta vastaanpa nyt kuitenkin jotain. Onhan kirjoitusmaratoonari vastaamisen arvoista.
Ensinnäkin kiitän sanoista, joita rohkeasti olet naputellut useampana päivänä. Joku. kirjoittikin kirjoittamisen olevan terapeuttista sekä kirjoittajalle että myös lukijalle.
Olet ottanut yllättävän rohkean tavan tuoda itseäsi esiin. Tapa ei ole meidän kulttuurissa yleistä, ei varsinkaan palstan mittakaavassa.
Jäin/jään pohtimaan sinun hakeutumista treffisivustoille. Etkö sieltä saisi ystävää elämääsi paremmin kuin täältä?
Isänpäivä on tulevana viikonloppuna..saat olla isäpuolena suhteessasi. Onhan sekin antoisaa, niin uskoisin. Jos oma isäsi on maisemissa, on hienoa olla häntäkin muistamassa.
Rentouttavaa viikonloppua "muukalainen".

Tarttis saada sutinaa. Oon 44v mies raumalta.

Kiitos kommenteista. Taas alkoi viikonloppu ja miten kävikään. Katseltiin vaimon kanssa elokuvia ja sammuin heti alkuilllasta. Nyt niska jäykkänä pitäisi jotain järkevää tähän saada kirjoitettua. Ei onnistu, laulaa Eino Grön. On minulla kuitenkin paljon hyviäkin hetkiä ja aina vain haluan yrittää uudelleen ja uudelleen, vaikka pettymyksiä riittää. Laiata sähköpostia osoitteeseen elintilaa at gmail piste com, jos oikeasti haluat tutustua. Ei velvoitteita. Tiedän, mitä on kun luottaa johonkuhun ja aina pettyyy.

Jatkoa taas tähän kun taas ajatus vähän paremmin kulkee. Vaikea sanoa pitäisikö olla tyyytyväinen alussa esitettyyyn toteamukseen, että kohtalotovereitakin todennäköisesti on olemassa. Eihän tämmöinen elämä mitään herkkua ole. Otan osaa... :D

Kokeillaanpa vaihteeksi kirjoittelua, aloittajan ajatuksia luvassa.

Tuossa edellä ehdotettiin seuran etsimistä siihen tarkoitetusta paikasta. Teinpä sitten niin ja jonkinlainen kontakti tulikin. Aivan yhtä avoimesti en osaa henkilökohtaisesti juttua vääntää kuin täällä anonyymina. Hyvä alku kuitenkin. Onhan meillä ikäeroa vähän enemmän kuin ajattelin olevan. Hieman erilaisessa maailmasta ja eri aikakaudelta myöskin. Outoa kuitenkin, että joku voi tuntua niin vähäisen tutustumisen jälkeen. Kovin montaa yhdistävää asiaakaan ei ole, mutta toivottavasti riittävästi että puheenaiheita riittää.

Ajatus oli tavatakin lähiaikoina, huolimatta siitä, että yhteydenotto tuli aika kaukaa. Kaveri kuuluu ikänsä ja sairauksien vuoksi riskiryhmään. Tapaaminen jää hamaan tulevaisuuteen ja hänellä myös kontaktit ja harrastukset. Tosi surullista. Tunnen itseni kyvyttömäksi auttaa, vaikka kyllä haluaisin. Kertaalleen olemme puhuneet puhelimessa ja olen ehdottanut videopuheluakin, mutta hän ei ole sille ajatukselle lämmennyt.

Minulla elämä jatkuu likipitäen samoin kuin ennenkin. Introverttinä en tarvitse mitään käskyä pysyä kotona, tekisin niin ihan omasta tahdosta muutenkin. Töissä kuljen kuitenkin ja siellä välttelen kontakteja kuten ennenkin. En sinänsä pelkää koronaan sairastumista , mutta enpä sitä toisaalta haluakaan. Satoja ihmisiä kun päivän mittaan tapaan, niin saattaahan niin käydä. Voisi olla jopa todennäköistä jos tässä lähiympäristössä epidemia leviäisi. Näillä mennään ja yritetään sopeutua vallitseviin olosuhteisiin.

Jatkan vielä. Kuten tuossa edellä totesin, sentään jotain löysin, luotettavan kaverin, jolle voin puhua suoraan ajatuksistani, yllättäen erityisesti seksistä. Luulin, ettei yli 70-vuotiailla enää ole seksuaalisia haluja. Aina oppii uutta ja toivottavasti itselläkin halut ja värkit on kunnossa siinä iässä (sekä tietysti myös niille käyttöä).

Edelleenkin haussa on "tosiystävä" eli jos jaksoit edellä kirjoitetun lukea ja jossain määrin samaistuit, laita sähköpostia elintilaa(at)gmail(piste)com . Vaati- eli toivomukset on kohtuulliset, kunhan haluat tutustua minuun, minäkin haluan tutustua sinuun. Kuten aloituksessa sanoin, ikä tai sukupuoli ei sinänsä ole mikään este, aivan eri lähtökohdat, elämäntilanne ja arvot ehkä. Aika näyttää löytyykö sitä ystävyyttä.

Olen 50 nainen, mutta ei tulisi kyllä mieleenkään hakea seuraa keskustelupalstoilta ja netistä ylipäänsä. Lähinnä neuvoja yms. haen tällaisista paikoista.

Muutenkaan en ketään hakisi, koska onni tulee eläen, eikä etsien. Eli seuraa löytää sieltä, missä oma elinpiiri ja kiinnostus ovat. Miksi hakea esim. baareista seuraa, jos ei juurikaan pidä baarielämästä. Luultavasti suurin osa baareissa kävijöistä on nimenomaan baarikärpäsiä, joten samaa baarissa käymistä jatketaan sitten parisuhteessakin vielä.

Kannattaa siis hakeutua sinne, missä haluaa loppuelämänsä riennot viettää. Sieltä löytyy samanhenkisiä ihmisiä. Jos tykkäät käydä matkoilla, lähde yksin matkalle. Moni muukin sinkku matkustaa yksin ja voitte törmätä toisiinne. Jos tykkäät koti-iltoina enimmäkseen vaikka lukea, mene kirjastoon. Sieltä löytyy muitakin lukuihmisiä. Jne.

Aloittaja äänessä taas. Pian vuosi vierähtänyt edellisestä viestistä.
Kaikenlaista saattaa tapahtua. Samankaltaisia ihmisiä saattaa löytyä ihan odottamatta. Ensi kesää odottelen malttamattomana. Korona tekee hidasteita tapaamisiin, mutta ehkä nyt löytyi samalla aaltopituudella oleva ystävä.
Kauanhan siihen meni, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan.