teille on kertoa,osoittaa tai näyttää tunteenne?
Kuinka helppoa
mirham
191354
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
helppoa..Enkelikasvolle,mut joskus se käy rasittavaksi:o)
Oon yrittäny tsempata mutta huono olen vieläkin. Väitän että huono esimerkki on tullu lapsuuden kodista jossa ei pussattu eikä halattu. Eikä oikeen riideltykään. Mun on tosi vaikeata sanoa ne 3 sanaa, nekin tulee puolipakottamalla. Harmittaa itteenikin mutta en tiedä miten saisin koulutettua itseni toisenlaiseks, vai tarviikokaan.
Joka päivä lasten kanssa rakastetaan toisiamme eniten maailmassa, mutta. Miehelle (en ole suhteessa nykyään) jos pitäisi sanoa niin enpä tiedä. Tai sitten en vain rakasta, ehkä rankat kokemukset ovat tehneet ylivarovaiseksi, enkä ota ketään kovin lähelle.
minulle on myös hankalaa tämä tunteitten kertominen saati osittaminen.Kaippa se on perintöä kotoa jossa ei tunteita juuri osoitettu.Eipä se myöhäistä ole opetella,lapsillehan se on helpompaa mutta sitten muut....kaippa se siitä aukeaa.
Jokainen taputtaa "innoissaan hyvälle esitykselle tai hihkuu "jännittävän matsin tuoksinnassa. "Surun käsittely on jo vaikeampaa. Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu yleisellä paikalla vollottaminen ellei kyseessä ole hautajaiset ja edelleen katsotaan ison miehen kyyneleitä hieman karsaan. En tiedä, tuleeko tyhjännaurajasta mies, mutta "iloa on helpompi näyttää kuin surua. Se on hyväksytympää.
Lapseen kohdistuvat "rakkauden- ja hellyydenosoitukset ovat spontaaneja. Melkein jokaiselta ne sujuvat kuin itsestään. Varsinkin kun kukaan muu ei ole näkemässä. Vielä puolisonkin helliminen sujuu aika monelta lungisti, leikkisästi lausuttu tykkääminenkin, mutta vakavalla naamalla rakkaudentunnustukseen ei moni taivu, ainakaan päivänvalossa.
Kaikkien näiden jälkeen joudun pohtimaan vielä sukulaisten kohtaamista tietyissä tunnetiloissa. Isovanhempia, vanhempiaan ja sisaruksiaan on hyvin vaikea lähestyä, jos ei ole sellaiseen lämpimän koskettelun ja tunteiden näyttämisen ilmapiiriin ja sukuun syntynyt.
"Vihan ja "raivon, "suuttumuksen näyttäminen on varmasti kiinni tunteen voimakkuudesta. Pieni suutahdus on helpompi pitää pois kasvoiltaan, mutta "viha vääristää kasvot" se on hyvin sanottu. "Loukkaantuminen on paljolti kiinni siitä, kuka loukkaa ja miksi. Läheiselleen loukkauksen voi helpostikin antaa anteeksi, jos asiaan liittyy riitaisa keskustelu ja perässä seuraa anteeksipyyntö. Toinen ihminen on suoruuttaan loukkava toinen ilkeyttään: yhtä pahoja molemmat. Loukkaantuminen taas on kiinni ihmisen sietokyvystä, joskus jopa tilannetajusta.
-->>Mietiskelen tässä sättiä ;D
Menneen talven lumeni tulee mieleen kuvakertomuk-
sesi myötä.
Yhtä hyvin olisit voinut kertoa saman miehen
suulla, mikä tekeekin tästä kannanotostasi syvem-
män. Osuit oikeaan viitatessasi julkisella paikal-
la tapahtuviin hellyyden osoituksiin vakavalla
naamalla.
Sitten ihmiselle saattaa elämä kolhia ja arvot
muuttua juuri näissä asioissa. Uskallan nyt,
aivan kuin se olisi aivan luonnollista, tarttua
vanhempaankin henkilöön ja halata kun siltä
tuntuu. Lasten kanssa vielä luonnollisemmin.
Kenties nuorempana kaikki oli niin koskemattoman
kuolematonta ja riitti kun sai kädestä pitää ja
"suutelmastkin sai melkein oikasmin" - nuoruuden
viattomin kaleidoskooppisilmin?
Huomasin, että toisille se on helpompaa toisille
ei. Itselleni se on nyt helpompaa. Elämä on lyhyt.
se on ollut. isäukko on vanhan kansan mörökölli, ei poikansa kanssa paljoa ole tunteillut, muori taas on ollut jotenkin epävarma puhumaan poikalapsensa kanssa tunteista.
näin aikuisiällä olen yrittänyt opetella tunteista kertomaan mutta ei se ihan lonkalta suju.
ja tarvitseeko sen, onpahan enemmän voimaa mukana kun ne saa kakaistua pihalle. entinen naisystävä purskahti itkuun kun ensimmäisen kerran kerroin rakastavani häntä.
Vaimo vaatinut, opettanut ja näyttänyt - minä oppinut. Nuorempana vaikeampaa, tuntui tarpeettomalta, tyhmältä ja lapselliselta. Nyt keski-ikäisenä tuntuu kaikista tärkeimmältä, mistä toinen tietää, minäkin, jos toinen ei näytä ja puhu tunteistaan. Edelleen en osaa muille tunteita näyttää ja niistä puhua, lapsille jonkin verran.
Kuinka helppoa kysyit - helppoa vaimon kanssa, muiden kanssa vaikeampaa.
mutta on vaatinut opettelua. Vaikeinta lienee silloin kun vastapuolella on täysin erilainen, - tyyppinen ihminen. Jotta sanoma menisi mahdollisimman oikein perille tulisi sama aaltopituus löytyä.
Tökkii edelleenkin, osaamattomuutta, kokemattomuutta.
tuo tunteitten näyttäminen ole miehelle muutenkin vaikeampaa? Tai, mies kokee eri asiat eri lailla kuin nainen..
erilailla ja olisiko myös niin ettei tunteiden näyttäminen ja asioista puhuminen ole yhtä "sallittua" miehille. Jo kotoa opittu malli iso poika ei itke ja saatika sitten kun ollaan jo iso mies! Siitä tehdään jo lapsena pojalle hävettävä asia. Onneksi tänäpänä kasvatus tässä asiassa mennyt parempaan suuntaan... niin sikäli kun lapsilla on vanhempia kotona... tämä sitten jo ihan toinen aihe.... Mutta kuinka moni meistä 40 naisista pystyy aidosti ja tunteisiin vastaamalla kohtaamaan miehen joka avoimesti ja vaikka itkemällä kertoo tunteistaan? On kuitenkin monia miehiä jotka tähän todella kykenevät. Onko se noloa vai ihanaa? - rehellisesti!
Olet oikeassa. Moni nainen kuvittelee ettei ole eroja ja malli on jotenkin opittu. Ei miehet välttämättä sitä tunteiden näyttämistä häpeile, se ei vaan ole meissä. Ihan samalla tavalla vois naisilta vaatia toisenlaista suhtautumista, yhtä helppoa. Me emme vaan osaa itkeä ja märehtiä. Mieluummin puramme tunneongelmanne muulla tavalla. Niin luonto on meidät suunnitellut.
näyttää tunteita ja välittämistä. Miehillä se usein tapahtuu tekojen kautta - tätä ei nainen ehkä aina ymmärrä. Ajatellaan, että kun ei tuo puhu ja pussaa niin ei se välitä... vaikka mies olis juuri teoillaan yrittänyt asian osoittaa. En ihan tiedä miten tarkoitat miesten purkavan tunneongelmaa? Sinne Fazerin siniseen ja jäätelöönkö?
PerusNainen ;)
omalla karhealla tavallamme vetämällä pään täyteen tai purkamalla Sierran jäähdyttimen...
Ei ole helppoa , eikä ole kuulunut kasvuympäristön kulttuuriin ainakaan sanoin ilmaista tunteitaan. Negatiiviset tunteet puran johonkin 'muuhun', haukun paskaksi sosiaaliturvajärjestelmän vaikka tosiasiassa toinen ihminen pännii. Ilmaisen paljon tunteitani teoilla ja lahjoilla. Oikein ajoitettu tekstiviesti jossa lukee vain 'tsemppiä' voi olla tärkeä empatian osoitus ystävälle.
mikä siinä on niin vaikeaa antaa suoraa palautetta.Onko se vaan tätä suomalaiuutta,muissa kulttuureissa saattaa olla tämäkin helpömpaa.Melkein sitä saa kulkea siperian läpi että saa jotain sanotuksi.Totta on että pieni rohkaisun sana voi pelastaa päivän!
Itse anna kyllä suoraa palautetta. Niin positiivista kuin negatiivista. Positiivista palautetta annetaan mielestäni aivan liian vähän, ainakin meillä liike-elämässä. Siksi yritän itse sitä antaa aina kuin vaan tilaisuus on, mikä on sen palkitsevampaa kuin hymy jonka saa kun ilahduttaa lastaan, kollegaa tai ystävää sanomalla hänestä tai tekemästään työstä jotain hyvää!!. Negatiivisten asioiden sanominen on tietysti vaikeampaa, mutta senkin voi tehdä hienotunteisesti ja sanansa harkiten. Noh… nuorempana oli kyllä kauhea suustani, palaute pamahti suoraan tyyliin ”pakene painajainen” ja sitten tyytyväisenä mietin, että saipahan mitä tilasi… häh hää. Olenpa yhden työpaikankin menettänyt mielipiteitä laukoessani. Vuodet opettaa ja hioo teräviä särmiä ja terävää kieltä :) Annan työpaikallani nykyäänkin aiheesta palautetta, mutta kauniimmalla ja rakentavalla tavalla.
Toinen asia on tuo aikaisemmin tässäkin ketjussa ollut toisten koskettelu, halaaminen jne. Olin vuosia sitten (siis yli 15 v sitten…. kää ääk miten vuodet vierivät…) muutaman vuoden ulkomailla töissä. Siellä opin, että hyvät huomenet toivotetaan kaikille nimellä, oli sitten Herr johtaja tai frau sihteeri.
Halattiin ja pus pus poskelle. Tulin takaisin kotimaahan ja toivottelin kollegoille huomenta Ville huomenta Maija – en kuitenkaan pussailemaan ryhtynyt :) . Minkä vastaanoton se saikaan ” Mikä sä nyt luulet olevas ku oot ollu siellä ulkomailla”. En kuitenkaan lannistunut vaan jatkoin ihmisten ”nimittelyä” toivotusten yhteydessä. Nykyisessä työpaikassanikin toivottelen huomenet nimellä ja kyllä metsä aikanaan vastaa niin kuin sinne huudetaan.
Saan samanlaiset toivotukset takaisin, hymyn ja parhaassa tapauksessa halauksenkin! No toki on niitä joille on jo oppinut vaan mörähtämään ohi mennessään.
ole se helpoin mahdollinen tuttavuus vieraalle..miten voisi, kun/jos kasvatus jo alunperin jäykkä ja kurinalainen..Kuten Mystinen nainen mainitsi esin. Saksassa ihmiset hyvin paljon lämpimämpiä toisiaan kohtaan..ehkä se on kasvatuksessa jo. Samoin Venäjällä halitaan suomalaiselle ehkä liiankin auliisti..Jos suomalaista alkaa halailla toisten nähden, voi se näyttää lähinnä koomiselta monesta..Silti vaikka vain hymy toiselta aamulla kadulla lämmittää...ja niin metsä vastaa kuin sinne huutaa..koti kai se on lähtökohta tässäkin mielessä, samoin mielestäni "mielen sivistys"..apua..kuulostaa minulle oudolta.