4 kk vikasta vuorosta

Siitä on kohta 4 kk, kun tein viimeisimmän vuoroni lähihoitajana. Tunne viimeisen vuoron jälkeen oli uskomaton. Pelkkä tieto siitä, että nyt tämä on ohi, oli vapauttava.

Vointini ja mielialani ovat nyt niin paljon parempia. Ei enää illasta aamuun menoja vain muutaman nukutun tunnin jälkeen, ei paniikki- ja itkukohtauksia töihin menosta. Ei jatkuvaa huolta siitä miten jaksaa vetää taas vuoron läpi tai siitä sattuuko tiimiin jokin erityisen v-mäinen tapaus. Säryt kehossani ovat vähentyneet. Koen, että minua kohdellaan kuin ihmisenä. Näen ihmiset positiivisemmassa valossa ja tunnen olevani tasa-arvoinen muiden kanssa.

Vielä vuosi sitten olin tilanteessa, missä olin romahtanut täysin. Sitä tunnetta missä elin, on vaikea kuvailla. Se oli sekoitus pelkoa, kauhua ja epätoivoa 24h/vrk. Iltavuoron jälkeen en jaksanut vaihtaa vaatteita, vaan nukuin päällysvaatteet ylläni. Inhosin liikkua kadulla. En jaksanut nähdä ihmisiä. Itkin pienistäkin asioista ja voimat saattoivat kirjaimellisesti loppua kesken tekemisen. Olin varma, että elämäni oli nyt tässä ja että en enää koskaan pysty toimimaan normaalisti. En pystynyt olemaan ihmisryhmissä tai sos.tilanteissa normaalisti. Jopa kahvipöydässä oleminen vanhempieni kanssa oli vaikeaa. Olin varma, että tulisin jäämään sellaiseksi ja joutuisin osastolle hoitoon.

Onneksi pääsin noista ympyröistä pois ja oli ymmärtäväinen esimies ja lääkäri. Nyt koen eläväni uutta elämää ja itseni taas ihmiseksi. Välillä kaipaan työtäni ja asiakkaita, mutta niitä tympeitä työyhteisöjä ja järkyttäviä vaatimuksia en jaksa. Kytätään ja juorutaan, työvuorot mitä ovat, sijaiset B-luokan ihmisiä jne jne. Älkää antako työn pilata terveyttänne tai elämäänne!