Niin, joka paikassa puhutaan, että synnytyksen jälkeiseen masennukseen kuuluu ahdistavia tunteita VAUVAA kohtaan.. Ei jaksa ehkä hoitaa vauvaa, ei tunne mitään suuria rakkauden tuntemuksia jne.. Mutta entä jos ei tunnekaan noita asioita enää MIESTÄ kohtaan?? Mun tilanne on siis tämä:
Tyttäremme on kohta 7 vk vanha ja aivan mielettömän ihana ja rakas! Okei, ensimmäiset kolme-neljä viikkoa meni vähän kuin sumussa toimien vain robottina, en siis heti tuntenut syvää rakkautta lastani kohtaan. Se tietysti pelotti ja ahdisti. Kuitenkin se meni ohi ja huomasin yhtäkkiä, että olen vauvastani mielettömän onnellinen! Ihanaa! Mutta kuin salaa hiipien, nuo negatiiviset tunteet siirtyivätkin sitten mieheeni.. Keskityin vain vauvaa ja siihen ihanuuteen, mies alkoi ärsyttää.. Nyt olen ihan hirveä.. Vi**tuskäyrä on erittäin korkea, riittää kun mieheni vain on.. En jaksa sietää häntä välillä edes silmissäni! Puhun rumasti toisinaan.. Tuntuu, että olemme hirmu kaukana toisistamme.. Niin lähellä, mutta niin kaukana.. Tuntuu että olen täysin eksyksissä. En löydä tietä mieheni luokse vaikka kuinka etsisin.. Enkö rakasta häntä enää? Pelottaa.. Seksiä ei ole synnytyksen jälkeen ollut, eipä juuri muutakaan hellyyttä liioin.. Joku hali tai pikku pusu joskus.. Nyt tuntuu, että olen totaalisen ahdistunut.. Eilen sain pari kamalaa paniikkikohtausta.. Tuli puristava tunne, että ero tässä tulee.. Ei ole vaihtoehtoja. Ero tuntui ainoalta ratkaisulta. Ja se pelotti ja olin todella hysteerinen ja paniikissa. Onneksi pystyn kuitenkin puhumaan mieheni kanssa tästä ja hän on ihanan ymmärtäväinen. Hän toivoisi, että hakisimme yhdessä apua tästä selviämiseen.. Mutta tuntuu välillä, että ei tästä selvitä muuta kuin eroamalla.. Rakastanko häntä enää? En tiedä.. Mutta voi luoja miten toivoisin, että rakastaisin.. Miksen sitten löydä sitä tunnetta?? Minne se katosi?? Itkettää nytkin.. Voi luoja miten haluaisin olla vain perhe... Tähänkö tämä nyt loppuu?! Ei saa.. Mitä ihmettä voisin tehdä, en kestä enää oloani! Onko ero todella ainoa vaihtoehto..? Voi kunpa tästä selvittäisiin, yhdessä.. Mutta pelottaa, että ero tulee.. Niin paljon ahdistaa, enkä tiedä mistään mitään.. Haaveilen vain paremmasta huomisesta mutta se tuntuu olevan kaukana.. Kaikki itkettää. Vauva on ihana, oikea päivänsäde! Hänestä saan hiukan voimia. Myös mies on upeasti jaksanut olla tukena, vaikka vaikeaa on hänellekin.. Hän luottaa juttuumme erittäin vahvasti ja on varma että selviämme.. Itsellä ei ole luottoa juurikaan.. On vain pieni toive siitä, että kaikki voisi olla hyvin.. Mutta voimia ei ole..Eilen rukoiltiin yhdessä, kuulostaa ehkä hassulta.. Mutta minusta tuntui, että sekoan ja räjähdän jos en rukoile.. Yhdessä sitten sen teimme, se auttoi hiukan.. Koko ajan itkettää ja tulevaisuus pelottaa ihan hirveästi! En osaa kuvailla tätä pelkoa. Se vain ottaa minusta otteen.. Entä jos ero on ainoa ratkaisu..? Sitä pelkään pahoin.. Mutta voi että miten haluaisin meidän vain olevan perhe!! Miksei se voi olla mahdollista?!? Hitto.. Miksi täytyy olla näin ahdistava olo.. En tajua enkä kestä.. Auttakaa..
En edes tiedä olenko oikeassa paikassa nyt.. Kun en tiedä voiko tämä olla synnytyksen jälkeistä masennusta.. Kun ei minulla vauvaa kohtaan mitään ihmeellistä ole, vain miestä kohtaan.. Ja muuta elämää ehkä.. Kun kaikkialla puhutaan että synnytysmasennus on vauvaan liittyvää.. Mutta jonnekin piti päästä purkamaan.. Voisikohan joku auttaa minut edes oikealle palstalle?? Kiitos..
Tyttäremme on kohta 7 vk vanha ja aivan mielettömän ihana ja rakas! Okei, ensimmäiset kolme-neljä viikkoa meni vähän kuin sumussa toimien vain robottina, en siis heti tuntenut syvää rakkautta lastani kohtaan. Se tietysti pelotti ja ahdisti. Kuitenkin se meni ohi ja huomasin yhtäkkiä, että olen vauvastani mielettömän onnellinen! Ihanaa! Mutta kuin salaa hiipien, nuo negatiiviset tunteet siirtyivätkin sitten mieheeni.. Keskityin vain vauvaa ja siihen ihanuuteen, mies alkoi ärsyttää.. Nyt olen ihan hirveä.. Vi**tuskäyrä on erittäin korkea, riittää kun mieheni vain on.. En jaksa sietää häntä välillä edes silmissäni! Puhun rumasti toisinaan.. Tuntuu, että olemme hirmu kaukana toisistamme.. Niin lähellä, mutta niin kaukana.. Tuntuu että olen täysin eksyksissä. En löydä tietä mieheni luokse vaikka kuinka etsisin.. Enkö rakasta häntä enää? Pelottaa.. Seksiä ei ole synnytyksen jälkeen ollut, eipä juuri muutakaan hellyyttä liioin.. Joku hali tai pikku pusu joskus.. Nyt tuntuu, että olen totaalisen ahdistunut.. Eilen sain pari kamalaa paniikkikohtausta.. Tuli puristava tunne, että ero tässä tulee.. Ei ole vaihtoehtoja. Ero tuntui ainoalta ratkaisulta. Ja se pelotti ja olin todella hysteerinen ja paniikissa. Onneksi pystyn kuitenkin puhumaan mieheni kanssa tästä ja hän on ihanan ymmärtäväinen. Hän toivoisi, että hakisimme yhdessä apua tästä selviämiseen.. Mutta tuntuu välillä, että ei tästä selvitä muuta kuin eroamalla.. Rakastanko häntä enää? En tiedä.. Mutta voi luoja miten toivoisin, että rakastaisin.. Miksen sitten löydä sitä tunnetta?? Minne se katosi?? Itkettää nytkin.. Voi luoja miten haluaisin olla vain perhe... Tähänkö tämä nyt loppuu?! Ei saa.. Mitä ihmettä voisin tehdä, en kestä enää oloani! Onko ero todella ainoa vaihtoehto..? Voi kunpa tästä selvittäisiin, yhdessä.. Mutta pelottaa, että ero tulee.. Niin paljon ahdistaa, enkä tiedä mistään mitään.. Haaveilen vain paremmasta huomisesta mutta se tuntuu olevan kaukana.. Kaikki itkettää. Vauva on ihana, oikea päivänsäde! Hänestä saan hiukan voimia. Myös mies on upeasti jaksanut olla tukena, vaikka vaikeaa on hänellekin.. Hän luottaa juttuumme erittäin vahvasti ja on varma että selviämme.. Itsellä ei ole luottoa juurikaan.. On vain pieni toive siitä, että kaikki voisi olla hyvin.. Mutta voimia ei ole..Eilen rukoiltiin yhdessä, kuulostaa ehkä hassulta.. Mutta minusta tuntui, että sekoan ja räjähdän jos en rukoile.. Yhdessä sitten sen teimme, se auttoi hiukan.. Koko ajan itkettää ja tulevaisuus pelottaa ihan hirveästi! En osaa kuvailla tätä pelkoa. Se vain ottaa minusta otteen.. Entä jos ero on ainoa ratkaisu..? Sitä pelkään pahoin.. Mutta voi että miten haluaisin meidän vain olevan perhe!! Miksei se voi olla mahdollista?!? Hitto.. Miksi täytyy olla näin ahdistava olo.. En tajua enkä kestä.. Auttakaa..
En edes tiedä olenko oikeassa paikassa nyt.. Kun en tiedä voiko tämä olla synnytyksen jälkeistä masennusta.. Kun ei minulla vauvaa kohtaan mitään ihmeellistä ole, vain miestä kohtaan.. Ja muuta elämää ehkä.. Kun kaikkialla puhutaan että synnytysmasennus on vauvaan liittyvää.. Mutta jonnekin piti päästä purkamaan.. Voisikohan joku auttaa minut edes oikealle palstalle?? Kiitos..
Vastaukset 6
Vanhimmat
neuvolaan. Siellä tiedetään mitä apua teilläpäin on saatavilla, sitä kun on niin monenmoista, kunkin toiveiden ja tarpeiden ja halujen mukaan. Et ole mitenkään harvinaisessa tilanteessa. Tsemppiä!
Hei. Se on sitä lapsivuodeaikaa...olet vielä herkässä tilassa siitä kaikesta. Ja ensimmäinen lapsi tuo mukanaan kaikkea tuollaista tai yleensäkin lapsi. Vauva vie nyt suurimman osan ajastasi, kaiken voiman voisi sanoa. Mies jää väkisinkin taka-alalle. Uskotko, jos kerron, että se tavallaan on "normaalia" meille monille äideille.Suurin osa on kokenut saman. Itkeskelty on täälläkin. Kunhan vauva kasvaa niin tilanne helpottuu. Koeta nyt sitä kielenkäyttöä miestäsi kohtaan kuitenkin rajoittaa, onhan hänellekin kaikki uutta ja uuvuttavaa. En nyt mitenkään syyllistä sinua, toivon vaan että jaksatte yhdessä eteenpäin. Älä edes ajattele sitä eroa, vauvasikin on vielä niin pieni. Ja todellakin puhu neuvolassa asiasta, heti miten. Vaikka itku tuleekin, niin puhu silti. Ulkopuolinen apu auttaa monesti. Uskotko jos sanon että puhun kokemuksesta. Itselläni on täällä JO viides vauva, nyt 5kk. On minulla ollut muistakin samanlaisia tuntemuksia kuin sinulla. Mutta se vaan tulee, ei sille mitään voi, vaikka esim. kaikki lapseni ovat toivottuja. Voimia nyt Teille, ja rohkeasti puhut neuvolaan.
Ehkä se on joku luonnollinen keino purkaa niitä negatiivisia tuntemuksia mieheen, koska siihen vauvaan ei niitä voi/halua (tietenkään) purkaa.
Missään tapauksessa ei kannata mitään kovin hätiköityjä eroratkaisuja tehdä siinä kovassa hormonimyrskyssä mikä äidillä jyllää noin lyhyen ajan jälkeen synnytyksestä.
Vauvan tulo perheeseen on aina kriisi. Toisilla se käy helpommin ja toisilla taas on vaikeampaa. Meillä oli myös se ensimmäinen vuosi esikoisen syntymän jälkeen aika kauhea. Mutta sellaista se elämä on. Jollakin tavalla myös niiden riitojen avulla kasvetaan yhteen. Vaikeita aikoja on ollut myös sen jälkeen ja ero on ollut usein mielessä, mutta olen aina pitänyt sen mielessä, että vastuu omista teoistaan pitää kantaa. Tässä tapauksessa siis siitä, että on saanut toisen ihmisen kanssa lapsen.
Ne rakkauden tai edes pitämisen tunteet ovat meilläkin välillä olleet todella vähissä, mutta rakkaus yhteiseen lapseen on pitänyt kuitenkin yhdessä. Miehelläni vanhemmat ovat eronneet ja hän tietää millaista se on kun ei saa asua molempien vanhempiensa kanssa.
Mutta vaikka niitä suuria rakkauden- tai intohimon tunteita ei aina olisikaan, niin ne voivat tulla myös takaisin. Meillä ainakin tämän toisen lapsen myötä on mennyt paljon paremmin. Nyt olen kiitollinen siitä, että pysyttiin myös ne kamalan vaikeat ajat yhdessä.
Jotenkin kuulostaa tutulta tuollainen tunteiden myllerrys ja ahdistavat tunteet. Itselläni tunteiden sekavuus liittyi enemmänkin vauvaan ja kaikkeen uuteen mitä vauvan syntymä mukanaan toi. Ennen synnytystä olin kuvitellut, kuinka mahtava se tunne ja rakkaus lasta kohtaan tulee olemaan siitä ensimmäisestä hetkestä lähtien, kun vauva syntyy. Kuitenkin ensimmäiset pari viikkoa synnytyksen jälkeen tunteeni heittelehtivät todella rajusti laidasta laitaan ja ihmettelin, että mikä mua oikeen vaivaa, kun tunsin rakkauden ja onnen lisäksi myös ahdistusta ja epävarmuutta siitä, että onko tämä nyt sitä mitä todella halusin?? Miestäni kohtaan tunteeni vain vahvistuivat ja rakastin häntä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Minulle tuli ajatus, että nytkö meidän kahden keskinen aika on lopullisesti mennyttä ja emmekö enää koskaan saa nauttia rauhasta kaksin.. Niin monenlaisia tunteita olen ehtinyt kokea, eikä synnytyksestä ole kuin reilut kaksi viikkoa aikaa. Olen itkenytkin näiden kahden viikon aikana enemmän kuin koskaan ennen, enkä edes tiedä miksi. Välillä onnesta, välillä epävarmuudesta, kaikki on niin outoa ja uutta ja sekavaa. En ole keksinyt tälle sekavuudelle muuta selitystä kuin hormonien myllerryksen ja yritän vain kestää itseäni ja näitä sekavia tunteita. Luotan siihen, että tilanne ja tunteet tasoittuvat ajan kanssa ja uskoisin, että sinullakin käy niin kunhan vain annat ajan kulua ja yrität suhtautua tilanteeseen niin, että se on tässä tilanteessa täysin normaalia. Tästä taisi tulla todella sekavaa tekstiä, se kuvaa aika hyvin sitä kuinka sekavat tunteet todellakin synnytyksen jälkeen ovat, toisaalta sitä on niin mahdottoman onnellinen ja toisaalta taas niin hukassa ettei koskaan ennen.. Mutta kyllä se siitä, asioilla on taipumus järjestyä parhain päin!
Olet varmasti vielä aivan sekaisin uudesta tilanteesta ja raskaushormoneista jne. ettet tiedä itsekään enää mitään. Vaikka et tahtoisi, niin silti sanot ihan piruuttasi pahasti ja loukkaat toista.
Kirjoita kirje. Kerro, että kaikki etäisyys ja kiukuttelu liittyvät vain hormoneihin ja muuttuneeseen tilanteeseen.
Miehethän eivät voi tällaisia asioita kovin ymmärtää.
Kerro että rakastat häntä, kaikesta kiukuttelusta huolimatta. Kerro kaikki tunteet mitä tunnet ja toiveet mitä odotat lähitulevaisuudelta. Niin teidän kahden välillä, kuin myös teidän kolmen kesken.
Sinulla on varmaan todella rankkaa. Öyt ovat rikkinäisiä ja vauvan hoito täyttä työtä. Mies voi tuntua silloin vaan häiriötekijältä.
Mutta synnytyksestä on kulunut vasta seitsemän viikkoa. Eli se oli melkein eilen. Omasta kokemuksesta sanoisin, että meillä oli ensimmäinen vuosi aivan outo ja omituinen. Ei tosiaan mitkään sänkyhommelit kiinnostaneet lainkaan.
Ei huolta, nyt on viel keho sekaisin pikkuvaavasta, mutta kesä tulee ja ilo pienen oppimisesta yhdistää perheen. Puhukaa, yritä levätä,kun vauva nukkuu, mnkää ulos, kerhoihin ja ystäviä tapaamaan tai vaikka kauppaan. Puhu neuvolassa ja purppase nettiin.
Meillekkin on tulossa toinen eli sama rumba odottaa, mutta nyt tieto siitä, että rankin vaihe menee ohi ja mieskin muuttuu kivemmaksi joku päivä.
Kyllä se he