Niin, joka paikassa puhutaan, että synnytyksen jälkeiseen masennukseen kuuluu ahdistavia tunteita VAUVAA kohtaan.. Ei jaksa ehkä hoitaa vauvaa, ei tunne mitään suuria rakkauden tuntemuksia jne.. Mutta entä jos ei tunnekaan noita asioita enää MIESTÄ kohtaan?? Mun tilanne on siis tämä:
Tyttäremme on kohta 7 vk vanha ja aivan mielettömän ihana ja rakas! Okei, ensimmäiset kolme-neljä viikkoa meni vähän kuin sumussa toimien vain robottina, en siis heti tuntenut syvää rakkautta lastani kohtaan. Se tietysti pelotti ja ahdisti. Kuitenkin se meni ohi ja huomasin yhtäkkiä, että olen vauvastani mielettömän onnellinen! Ihanaa! Mutta kuin salaa hiipien, nuo negatiiviset tunteet siirtyivätkin sitten mieheeni.. Keskityin vain vauvaa ja siihen ihanuuteen, mies alkoi ärsyttää.. Nyt olen ihan hirveä.. Vi**tuskäyrä on erittäin korkea, riittää kun mieheni vain on.. En jaksa sietää häntä välillä edes silmissäni! Puhun rumasti toisinaan.. Tuntuu, että olemme hirmu kaukana toisistamme.. Niin lähellä, mutta niin kaukana.. Tuntuu että olen täysin eksyksissä. En löydä tietä mieheni luokse vaikka kuinka etsisin.. Enkö rakasta häntä enää? Pelottaa.. Seksiä ei ole synnytyksen jälkeen ollut, eipä juuri muutakaan hellyyttä liioin.. Joku hali tai pikku pusu joskus.. Nyt tuntuu, että olen totaalisen ahdistunut.. Eilen sain pari kamalaa paniikkikohtausta.. Tuli puristava tunne, että ero tässä tulee.. Ei ole vaihtoehtoja. Ero tuntui ainoalta ratkaisulta. Ja se pelotti ja olin todella hysteerinen ja paniikissa. Onneksi pystyn kuitenkin puhumaan mieheni kanssa tästä ja hän on ihanan ymmärtäväinen. Hän toivoisi, että hakisimme yhdessä apua tästä selviämiseen.. Mutta tuntuu välillä, että ei tästä selvitä muuta kuin eroamalla.. Rakastanko häntä enää? En tiedä.. Mutta voi luoja miten toivoisin, että rakastaisin.. Miksen sitten löydä sitä tunnetta?? Minne se katosi?? Itkettää nytkin.. Voi luoja miten haluaisin olla vain perhe... Tähänkö tämä nyt loppuu?! Ei saa.. Mitä ihmettä voisin tehdä, en kestä enää oloani! Onko ero todella ainoa vaihtoehto..? Voi kunpa tästä selvittäisiin, yhdessä.. Mutta pelottaa, että ero tulee.. Niin paljon ahdistaa, enkä tiedä mistään mitään.. Haaveilen vain paremmasta huomisesta mutta se tuntuu olevan kaukana.. Kaikki itkettää. Vauva on ihana, oikea päivänsäde! Hänestä saan hiukan voimia. Myös mies on upeasti jaksanut olla tukena, vaikka vaikeaa on hänellekin.. Hän luottaa juttuumme erittäin vahvasti ja on varma että selviämme.. Itsellä ei ole luottoa juurikaan.. On vain pieni toive siitä, että kaikki voisi olla hyvin.. Mutta voimia ei ole..Eilen rukoiltiin yhdessä, kuulostaa ehkä hassulta.. Mutta minusta tuntui, että sekoan ja räjähdän jos en rukoile.. Yhdessä sitten sen teimme, se auttoi hiukan.. Koko ajan itkettää ja tulevaisuus pelottaa ihan hirveästi! En osaa kuvailla tätä pelkoa. Se vain ottaa minusta otteen.. Entä jos ero on ainoa ratkaisu..? Sitä pelkään pahoin.. Mutta voi että miten haluaisin meidän vain olevan perhe!! Miksei se voi olla mahdollista?!? Hitto.. Miksi täytyy olla näin ahdistava olo.. En tajua enkä kestä.. Auttakaa..
En edes tiedä olenko oikeassa paikassa nyt.. Kun en tiedä voiko tämä olla synnytyksen jälkeistä masennusta.. Kun ei minulla vauvaa kohtaan mitään ihmeellistä ole, vain miestä kohtaan.. Ja muuta elämää ehkä.. Kun kaikkialla puhutaan että synnytysmasennus on vauvaan liittyvää.. Mutta jonnekin piti päästä purkamaan.. Voisikohan joku auttaa minut edes oikealle palstalle?? Kiitos..
Tyttäremme on kohta 7 vk vanha ja aivan mielettömän ihana ja rakas! Okei, ensimmäiset kolme-neljä viikkoa meni vähän kuin sumussa toimien vain robottina, en siis heti tuntenut syvää rakkautta lastani kohtaan. Se tietysti pelotti ja ahdisti. Kuitenkin se meni ohi ja huomasin yhtäkkiä, että olen vauvastani mielettömän onnellinen! Ihanaa! Mutta kuin salaa hiipien, nuo negatiiviset tunteet siirtyivätkin sitten mieheeni.. Keskityin vain vauvaa ja siihen ihanuuteen, mies alkoi ärsyttää.. Nyt olen ihan hirveä.. Vi**tuskäyrä on erittäin korkea, riittää kun mieheni vain on.. En jaksa sietää häntä välillä edes silmissäni! Puhun rumasti toisinaan.. Tuntuu, että olemme hirmu kaukana toisistamme.. Niin lähellä, mutta niin kaukana.. Tuntuu että olen täysin eksyksissä. En löydä tietä mieheni luokse vaikka kuinka etsisin.. Enkö rakasta häntä enää? Pelottaa.. Seksiä ei ole synnytyksen jälkeen ollut, eipä juuri muutakaan hellyyttä liioin.. Joku hali tai pikku pusu joskus.. Nyt tuntuu, että olen totaalisen ahdistunut.. Eilen sain pari kamalaa paniikkikohtausta.. Tuli puristava tunne, että ero tässä tulee.. Ei ole vaihtoehtoja. Ero tuntui ainoalta ratkaisulta. Ja se pelotti ja olin todella hysteerinen ja paniikissa. Onneksi pystyn kuitenkin puhumaan mieheni kanssa tästä ja hän on ihanan ymmärtäväinen. Hän toivoisi, että hakisimme yhdessä apua tästä selviämiseen.. Mutta tuntuu välillä, että ei tästä selvitä muuta kuin eroamalla.. Rakastanko häntä enää? En tiedä.. Mutta voi luoja miten toivoisin, että rakastaisin.. Miksen sitten löydä sitä tunnetta?? Minne se katosi?? Itkettää nytkin.. Voi luoja miten haluaisin olla vain perhe... Tähänkö tämä nyt loppuu?! Ei saa.. Mitä ihmettä voisin tehdä, en kestä enää oloani! Onko ero todella ainoa vaihtoehto..? Voi kunpa tästä selvittäisiin, yhdessä.. Mutta pelottaa, että ero tulee.. Niin paljon ahdistaa, enkä tiedä mistään mitään.. Haaveilen vain paremmasta huomisesta mutta se tuntuu olevan kaukana.. Kaikki itkettää. Vauva on ihana, oikea päivänsäde! Hänestä saan hiukan voimia. Myös mies on upeasti jaksanut olla tukena, vaikka vaikeaa on hänellekin.. Hän luottaa juttuumme erittäin vahvasti ja on varma että selviämme.. Itsellä ei ole luottoa juurikaan.. On vain pieni toive siitä, että kaikki voisi olla hyvin.. Mutta voimia ei ole..Eilen rukoiltiin yhdessä, kuulostaa ehkä hassulta.. Mutta minusta tuntui, että sekoan ja räjähdän jos en rukoile.. Yhdessä sitten sen teimme, se auttoi hiukan.. Koko ajan itkettää ja tulevaisuus pelottaa ihan hirveästi! En osaa kuvailla tätä pelkoa. Se vain ottaa minusta otteen.. Entä jos ero on ainoa ratkaisu..? Sitä pelkään pahoin.. Mutta voi että miten haluaisin meidän vain olevan perhe!! Miksei se voi olla mahdollista?!? Hitto.. Miksi täytyy olla näin ahdistava olo.. En tajua enkä kestä.. Auttakaa..
En edes tiedä olenko oikeassa paikassa nyt.. Kun en tiedä voiko tämä olla synnytyksen jälkeistä masennusta.. Kun ei minulla vauvaa kohtaan mitään ihmeellistä ole, vain miestä kohtaan.. Ja muuta elämää ehkä.. Kun kaikkialla puhutaan että synnytysmasennus on vauvaan liittyvää.. Mutta jonnekin piti päästä purkamaan.. Voisikohan joku auttaa minut edes oikealle palstalle?? Kiitos..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kirjoitit sellaisia asioita, joita uskon monen tuoreen äidin allekirjoittavan. Itse olen tuntenut ihan samoin, ei ehkä aivan noin voimakkaasti, mutta kuitenkin. Lapsemme on nyt 6 kk ja asiat paljon paremmin. Seksi ei minuakaan kiinnosta vieläkään, mutta olen pannut sitä paljon sen piikkiin, että kun lapsi päivittäin niin paljon ihollani, imee vielä, paljon sylissä jne., että sen ihon lähelle ei muita halua päästääkään. Muutaman kerran olemme seksiä harrastaneet, vaikka mieheni sitä haluaisi aamuin illoin. Hän onneksi ymmärtää, eikä vaadi sitä vaan lähinnä hymyillen toteaa, että anna mä olen lähellä, niin muistan miltä sun iho tuntuu.
Mutta tuo seksi ei tokikaan ole pääasia. Minusta tuntui alussa siltä, että se suunnaton määrä rakkautta ja hellyyttä kohdistui vain lapseen. SIihen liittyi myös epävarmuutta siitä, hoitaako oikein ja hyvin jne. Nämä ajatukset täyttivät mielen ympäri vuorokauden, eli jotenkin sille miehelle ja tunteille häntä kohtaan ei edes jäänyt tilaa eikä aikaa. Olisin halunnut, että hän olisi lukenut ajatukseni, ettei olisi tarvinnut selittää, mitä päivän mittaan (tai yön aikana) oli miettinyt. Eli kun hän tuli töistä, minä en osannut kertoa kaikkia niitä ajatusketjuja lyhyesti, vaan oletin, että hän voisi jotenkin ne aavistaa. NÄihän ei tietenkään voi olla, eli kun hän ei puolesta sanasta tajunnut tai pelkästä asennostani ymmärtänyt, mitä mielessä olikulkenut, hän rupesi ärsyttämään ja ajattelin, että helpommalla pääsisi, kun ei koko miestä olisikaan. Ja kun tällainen ajatus tuli päähän, siitä sitten rupesi soimaamaan itseään, että mites minä näin voin ajatella, kun hän on kuitenkin ihana ja hyvä isä, ymmärtäväinen jne. Onni on todellakin ollut, että hänellä on riittänyt hermoja ja pinnaa minun töksäyksille ja ikäville puheille.
Ehkä on ihan luonnollista, että äiti panee kaiken tarmonsa lapseen ja isä jää automaattisesti vähän sivuun.
Kun lapsi on syntynyt, koko maailma ja elämä on muuttunut. Enää ei ole vain me kaksi, vaan nyt vastuulla on se maailman ihanin pieni lapsi. MInulla ainakin on vienyt aikaa sopeutua siihen, niin odotettu ja toivottu kuin lapsi onkin ollut. On tullut myös jo se aika, että lapsi saa mennä mummin hoitoon, jotta me pääsemme kahdestaan edes syömään ulos, puhumaan jostakin ihan muusta kuin lapsesta ja kakan väristä ja miten kääntyy oikealle kyljelle ja miksi ei vielä kunnolla käänny vasemmalle jne. JOs siis vain pystyt ja haluat, yritä päästä hänen kanssaan kahdestaan vaikka vain pariksi tunniksi. Miehesi on se sama ihana mies, johon aikoinasi rakastuit. HÄnestä on nyt tullut isä ja kokee ehkäpä siinä jotakin epävarmuutta aivan kuin ehkä sinäkin äitiydessäsi. Etsi vaikka valokuvia, joissa olette kahdestaan jossakin ihanassa paikassa siinä maailmassa, jossa teitä oli kaksi. Vaikka se maailma on nyt muistoissa, teillä on toisenne ja ihana tyttö siinä mukana. Mutta hän on se sama mies, isäksi tullut.
Tästä tuli nyt kauhen sekava viesti. Et varmasti ole ainoa ja toivotaan, että saat muitakin viestejä, joissa tulee vielä järkevämpiä ajatuksia. Tässä minun kokemuksiani lyhyesti.
Jaksamista!
Samoja fiiliksiä täälläkin, tosin nämä tunteet ovat nousseet esille vasta nyt, poikamme ollessa 7kk.
Minua ärsyttää mieheni. Tuntuu siltä, että viihdyn kaikkien muiden kanssa paremmin kuin mieheni kanssa. Muiden ihmisten kanssa kanssakäyminen on vapaampaa, hauskempaa ja muut ihmiset ymmärtävät minua paremmin. Tai tältä siis minusta tuntuu.
Vielä kun miehellä on nyt viime viikkoina ollut paljon kiireitä töiden ja harrastusten kanssa, ja olemme viettäneet monet päivät pojan kanssa kahdestaan, niin minulle on tullut sellainen tunne, että enhän minä (me) tuota ärsyttävää äijää mihinkään tarvikaan. Kun se ei osallistu vastuunkantamiseen pojasta juuri ollenkaan. Parempi olisi ilman????
Miehenihän siis on mitä ihanin isä ja aviomies, ymmärtäväinen ja auttavainen. Hyvä keskustelemaan ja hurmaava muutenkin. IHmettelen välillä itsekin tunteitani. Sen takia olen koettanut välttää isompia tunteenpurkauksia - uskon, että tämä on ohitsemenevää (niin oudoilta omat tunteeni välillä tuntuvatkin) ja sen takia en halua laukoa mitä tahansa suustani, jota sitten myöhemmin joutuisin katumaan ehkäpä menetetyn luottamuksen muodossa.
Silti nimenomaan se havainto, että kaikkien muiden seurassa on niin hilpeää, on huolestuttava. Kun mietiskelen tätä havaintoa ja vertailen sitä mieheni herättämään ärsytykseen, toivon vaan, että voisin joskus taas viihtyä yhtä hyvin mieheni seurassa kuin ennen.
Pitäisi varmaan löytää joku yhteinen isompi projekti, vaikka remontti tai lomamatka tai joku sellainen, joka taas yhdistäisi...
Yksi lisähavainto vielä tähän sekalaisten ajatusten listaan on se, että nämä ärsytyksen tunteet heräsivät vasta nyt, kun pojan kanssa on elämä alkanut helpottaa, ja pojan kanssa päivät on mukavaa puuhastelua täynnä.
En tiedä, toivoisin, että joku viisaampi vastaisi tähän meidän pulmaan, ja kirjoittaisi lohdutuksen sanoja: kyllä se siitä?