Satuilua

Olen 25 ja jostain 6-vuotiaasta asti olen tuntenut yhden "naisen". Ensin oltii samassa päiväkerhossa ja myöhemmin samalla luokalla. Valehtelu alkoi jo sillon 6-vuotiaana ja nyt kun kuule niitä sen juttuja niin sama tahti jatkuu.. Hänellä ikää siis myös 25.. Yritä saada se loppumaan... Mä en ainakaan ole enää kyseisen ihmisen kanssa missään tekemisissä kun mihinkään sen sanaan ei ole luottamista.

Oletko kuullut patologisesta valehtelusta? Tunnen yhden miehen, joka kärsii siitä. Hän kertoo välillä aivan uskomattomia juttuja, jotka eivät edes VOI pitää paikkaansa. Tämä mies kertoo niitä aivan tosissaan ja itse uskoo niihin juttuihinsa. Vaimo on aivan pulassa tämän miehensä kanssa!
Ota yhteys esim. kouluterv.hoitajaan tai perheneuvolaan.
Toivotan onnea ja hyvää jatkoa!

Kuules äiti, nyt viivana tekeen asialle jotai!

Kerronpa omasta elämästä - et TODELLAKAAN halua lapsellesi tämmöstä:

Mun vanhemmat antovat mun puhua melkeen mitä vaan (aattelivat just että kuuluu ikään) siihen asti että olin leirillä (n10v) kertonu että äiti on saanu kaksoset ja sen takia ei pääse mua hakemaan, että mua vastaan on tulossa täti. Ja äitihän sieltä tuli, asia selvisi kun leirin ohjaaja kysy että onko nainen mun täti ja äiti sano että on mun äiti. Ohjaaja sit onnitteli kaksosista ja äiti joutu selvittämään tilanteen. Sain semmosen huudon autossa että voi jee...

Minäki oon nyt 25-vuotias(!) mies, ja vielä tänäki päivänä äiti AINA ja joka ikinen kerta muistuttaa kun olen kotoona käymässä ja mennään esim kylään tms, että "ei saa höpöttää tyhjiä jäkä jäkä....." HUOKAUS!!!!

Olen siis tavallaan "koukussa" valehteluun, mutta tavallaan "hallitusti"; valehtelen vain sukulaisilleni, haluan näyttää että olen suosittu. Perheeni ja sukulaiset uskovat että seurustelen tytön kanssa, mulla on kauheesti kavereita, ja että harrastan vähän kaikkee, sitä, tätä, tuota ym, vapaa-aikaa ei pahemmin jää jne jne. Helppo pitää harhakuvaa yllä kun asun tarpeeks kaukana.

Ystävilleni, opettajille, viranomaisille ym ihmisille joihin luotan ja joita arvostan, en valehtele. Sen olen saanu pidettyä kurissa, vaikka aina tekis mieli lipsauttaa joku valkonen valhe, ei siis mitään ISOA, tyyliin äiti sai kaksoset, vaan just jotain pikku juttuja, tyyliin että mulla on kiire, olen vaikka menossa siivoamaan kotiin, tai hoitamaan kaverin koiraa, vaikka olisin menossa vaan löhöämään, tms. Mutta tiedän että jos päästän itteni valehtelemaan heillekin, sit ainakin olen pulassa!

Vanhemmille valehtelen, koska en luota heihin, en ole tuntenu oloani turvalliseksi - esim äiti oli lähellä kun 50 v ukko kopeloi minua, olisinkohan ollu 6-8v. En tiedä näkikö hän minkä verran mitä tapahtuu mutta luottamus meni ku tätä sai jatkua ihan liian kauan, ehkä jopa puoli vuotta!! Mies ei ollu meille mitään sukua. Eikä mies mitään muuta tehny kun vaan käsillä hiplasi, ei onneksi pyytäny mua tekemään mitään. Ja tämän tietysti unohdin, kuten hyväksikäyttötapaukset yleensä unohtuu, muistin vasta kun rikos oli jo vanhentunu. Valitettavasti - ois ollu kiva nähä se tyyppi vastaamassa teoistaan!

En ole sanomassa että Sinun lapsellasi olis jotain hyväksikäyttö- tms kokemuksia, tarinani kertoo MINUSTA, ja sen opetus on vaan se, että jossain vaiheessa raja tulee vastaan ja jos ei näihin asioihin puututa, homma levahtaa käsiin just miten mulla kävi.

Tärkeintä mun mielestäni on se, että lapsi tuntee itsensä tärkeeks, rakastetuks, hyväksytyksi omana itsenään, ja hänen elämässään on kuria ja rajoja hänen omaksi parhaakseen. Ja rakkautta on just se, että nyt kun hän valehtelee, Sinä toimit.

Onnea matkaan, hyvää jatkoa! :)

Roope

Kun aikoinaan oma lapseni aloitti ekaluokan, opettaja siteerasi kollegaansa, ja kertoi meille vanhemmille: "Uskokaa vain kaikki mitä lapsi kertoo teille minusta..."
"... niin minäkin uskon kaiken, mitä hän kertoo teistä"

Tällä hän tarkoitti, että vielä ekaluokkalaisenkin jutut ovat väritettyjä, ei aina niin totta vaan sinnepäin totta.

Meillä ei samanlaista tilannetta ole ollut, että lapsen satuilut jatkuisi vielä kouluiässä, mutta muunneltua totuutta lapsi on kyllä kertonut.

Ehkä sinun kannattaisi varoitusten ja saarnojen sijaan joka kerta kysyä lapselta, onko tämä nyt IHAN OIKEASTI TOTTA, vaiko vain hänen "omaa tottansa".
Tarinat ovat siis lapselle itselleen totta. Hän itse uskoo niihin, totena.

On myös lapsia, joilta puuttuu kyky erotella "höpö-jutut" ja tosijutut. Esim. kaverit voi höynäytää lastasi kertomalla hänelle ihan mitä vaan, ja hän pitää kaikkea totena, hän ei osaa suodattaa siitä joutavuuksia pois. Tiedän ekaluokkalaisen, joka uskoo ihan kaiken mitä hänelle puhutaan. Hänellä ei myöskään ole huumorintajua ollenkaan. Hän ei osaa suhteuttaa satuja normaali arkielämään. Satujen tarinat ikään kuin jäävät satukirjan sivuille, mutta jos ne ottaa puheeksi ihan tavallisen arjen yhteydessä, liittää esim. pahan äitipuolen tittelin johonkin OIKEAAN olemassaolevaan äitipuoleen ja vastaavasti lapsipuolten tittelit oikeisiin ihmisiin (tuhkimo tarina), ei lapsi ymmärrä yhtään mitään.

Jos hänelle heittää vitsi-höpötyksiä, pitää erikseen sanoa, että tämä on vitsi, tämä on höpötystä !! koska muuten hän ottaa sen ihan todesta, ihan todesta, vaikka tarina on ihan mieletön ja jokaisen (???) järki sanoo, ettei niin voi olla.
Esim. naapurin kaveri väittää että on tullut avaruudesta, on ufo. Ja tämä lapsi uskoo sen !!!!!! Ilman kritiikkiä ! Että aha.

Mä olin 7-vuotias ku kertoilin tarinoita luokkakavereista ja ihan kaikesta maan ja taivaan valillä. Sit kävi sillee että mun luokkakaverit eristi mut ulkopuolelle. Kaikki välttelivät seuraani. Sinä aikana jotenkin ymmärsin lopettaa tarinoimisen ja pääsin jonkun ajan päästä jatkamaan kipuamista koulun "arvoasteikolla".
Itseeni vaikutti paljon elokuvat joissa valehtelevalle konnalle kävi köpelösti ja hyvikset jotka aina puhuivat totta voittivat. Neuvoni onkin että näytät hänelle tämän tyyppisiä hyvikset voittaa pahikset olemalla hyviä tilanteessa kuin tilanteessa.

Tuollaiset satuiluvaiheet ovat ihan normaalia psyyken ja ajattelun kehitystä lapsilla. 7-12 vuotias on ns. konkreettisten operaatioiden kaudella joten abstraktisten ja symbolisten asioiden tajuaminen on vielä vaikeaa ellei mahdotonta...se kyky on vasta kehittymässä. Samoin toden ja mielikuvituksen rajan tajuaminen saattaa olla vaikeaa. Siksi lapsi saattaa todella luulla lattaneensa tavaran paikalleen, vaikka ei olekkaan, ajatus joka joskus oli tavaran paikalleen laittamisesta on muuttunut mielessä todeksi, vaikka sitä ei fyysisesti tapahtunut.

Hän on saattanut ajatella tekevänsä jotain ystävänsä kanssa, ja vaikka se asia onkin jäänyt tekemättä, on mielikuvasta kuitenkin saattanut tulla ajatuksissa totta ja tehtyä. Kyse ei siis välttämättä ole tahallisesta valehtelusta vaan mielikuvituksen ja toden sekoittumisesta. Lapsi vasta opettelee hallitsemaan mielikuvitustaan.

Jos tuo vaihe ei vuoden parin sisällä hellitä, niin ota se puheeksi esim. lääkärin kanssa, hän osaa neuvoa jos on syytä kääntyä vaikkapa psykologin puoleen. Hyvä mielikuvitus on osoitus kielellisestä lahjakkuudesta, satuileva lapsi todennäköisesti menestyy tulevaisuudessa paremmin ,kuin lapsi, joka ei satuiluun ole kyennyt. Kieli on valtaa.

Lapset ovat yksilöitä ja kehittyvät eri aikaan ja eri tavalla ominaisuuksiltaan, joten naapurin lapseen tai sisaruksien kehitykseen ei tule liikaa tuiottaa.

Kannattaa lainata kirjastosta vaikkapa Lukion psykologian kirjoja, niissä asiat on selitetty helppotajuisesti. Esim. WSOY, Himberg, Laakso, Peltola. KEHITTYVÄ IHMINEN: Psykologia 2. Siinä on käyty hyvin läpi lapsen kehitysvaiheita ja niihin kuuluvia kehitystehtäviä.

asustaa pieni satu setä. Minä taas katson sen luovuudeksi ja ihastelen pienen miehen mielikuvitusta. En tiedä satuileeko ystävien kesken, mutta kavereita tuntuu olevan yllin kyllin. Sinuna en liikoja huolestuisi asiasta. Lapsesi on varmaankin taiteellinen persoona:)