Yksi asia mikä minua tuossa itämaisessa buddhalaisuudessa suoraan sanoen jurppii, on se että Buddhasta (Gautama jne.) on tehty niin ylimaallisen etevä tyyppi että vaikuttaa siltä ettei kukaan muu ihminen voi ikinä yltää samaan kuin hän!
On tarinoita siitä kuinka hän on jo about elefanttina ollut sitä ja tätä, kuinka hän on jo kolmen maailmankaikkeuden ajan kyennyt siihen ja tähän...
Entäs tavallinen tallaaja? Mitä toiveita meillä koskaan on mistään valaistumisesta, kun tuskin meistä jokainen on hiihdellyt inkarnaatiosta toiseen vallan erinomaisena puolijumalana???
Vai onko niin, ettei buddhalainen välttämättä edes niin kauhean tosissaan otakaan niitä kansansatuja siitä mitä muikeaa Buddha on tehnyt edellisissä inkarnaatioissaan...?
On tarinoita siitä kuinka hän on jo about elefanttina ollut sitä ja tätä, kuinka hän on jo kolmen maailmankaikkeuden ajan kyennyt siihen ja tähän...
Entäs tavallinen tallaaja? Mitä toiveita meillä koskaan on mistään valaistumisesta, kun tuskin meistä jokainen on hiihdellyt inkarnaatiosta toiseen vallan erinomaisena puolijumalana???
Vai onko niin, ettei buddhalainen välttämättä edes niin kauhean tosissaan otakaan niitä kansansatuja siitä mitä muikeaa Buddha on tehnyt edellisissä inkarnaatioissaan...?
Vastaukset 8
Vanhimmat
luulepa että aina siinä käy näin, joku nostetaan jalustalle ja vaikka uskoon ei kuuluisikaan jumalat, käyttäydytään kuitenkin samalla tavalla... varmaan jokaisella pikku heimolla aina isoihin sivilisaatioihin asti on ja on aina ollut omat pikku (isot) sankarinsa. se on inhimillistä, lajiominaisuus. itse en ole ikinä pitänyt buddhaa sen parempana/hienompana/ylevämpänä/etevämpänä kuin ketä tahansa ihmistä. vaan olen kunnioittanut häntä vähän kuin pioneerina ja... kaverina (vaikka enhän mitenkään kuvittele että hän olisi minun kaverini sen enempää kuin muidenkaan, se on vaan vähän sama juttu kuin jossain tv-ohjelmassa olevaa tyyppiä pitää tosi kivana ja coolina ja sellasena jonka vois ottaa kaverikseen:)) sellasta vaan...
Henkilökohtaisesti tarinat Gautaman menneistä elämistä, niissä koetuista oivalluksista, vastoinkäymisistä ja haasteista asettavat omaakin polkua realistisempaan viitekehykseen. Jos miettii Siddhartan valaistumisen saavuttamista vain yhden elämän prosessina, näkee vain jäävuoren huipun kimalluksen. Kuuden, seitsemän vuoden askeesilla ei kummoista perustaa kaiken kärsimyksen loppumiselle aseteta, mielestäni.
Valaistuminen on todella jokaisen aistivan olennon tavoitettavissa, onhan se meidän jokaisen syvin olemus. Boddhisattvapolulle asetettu kolmen maailmankaikkeuden hyveiden keräämisen jakso vain kuvaa valaistumisen syvyyttä käsitteelliselle mielellemme. Jos ja kun olemme aluttomasta ajasta keränneet kielteisiä tekoja, niin ei voi olettaa hetkessä puhdistuvansa siitä loasta. Se että todella kaiken käsittävä viisaus ja myötätunto läpäisevät koko olemuksen on aivan jotain muuta kuin pelkkä älyllinen oivallus.
Osaltaan Gautaman ja muidenkin buddhalaisen tradition opettajien elämäntarinat ovat inspiraation lähde. Dharmaopettajathan ovat ensisijaisesti oppaita, esimerkkejä, eivät uskon kohteita (vaikka sitäkin joissain suuntauksissa). Kun lukee tai kuulee menneiden mestareiden vaikeuksista ja ylevistä aikoimuksista, voi jotain tarttua omaankin elämään. Elämänkerroista voi päätellä ja omaksua monia tapoja sisällyttää joskus niin monimutkainen teoria käytäntöön. Todellinen tarkoitushan, etenkin vajrayanassa, olisi olla lakkaamatta gurunsa kupeessa oppimassa tämän käytöksestä elämän eri tilanteissa. Valitettavan monet joutuvat vain imemään samat vaikutteet kirjoista ja tarinoista.
noihin taruihin ja tulkintoihin on.
Voisit miettiä mikä siinä "erinomaisuudessa" suututtaa ja voisiko siitä oppia omasta mielestään jotain.
Itsesi kannalta ei ole tärkeää mitä Buddha on tehnyt.
Enhän minä Buddhaa tässä syyttänytkään.
Tuli vaan tuossa mieleen kun katselin jotain dokumenttia missä Michael Palin pyöri Tiibetissä, että minkä ihmeen takia ihmiset haluavat tukeutua taikauskoon.
Tarkoitan siis että ihmiset pyörittelevät rukouspyöriä, kertoilevat tarinoita siitä mitä jänskää se Buddha teki elefanttina tai miten joku boddhisatva(?) rakastaa muita ihmisiä niin penteleesti.
Kaikki tuo tähtää mielestäni passiivisuuteen, siihen ettei tarvitse itse tehdä mitään. Enkä osaa siinäkään nähdä kauheasti arvoa että joku konttaa vuosikausia johonkin temppeliin tavatakseen Dalai Laman, ja sitten selviääkin että ukko ei tule paikalle koska on sairas. (Tämä olikin sitten vissiin jo Madventuresista.)
Em. tapaus tuntuu jo suorastaan kosmiset mittasuhteet saaneelta tsoukilta... No, ehkä siitäkin voi jotain oppia. xD
Tv:n katselu toki on passiivisuutta pahimmillaan, myönnän sen. Ei minulla ole äkkiseltään itselläni sen parempia ehdotuksia että mitä sitten pitäisi tehdä sensijaan että kertoo tarinoita Buddhasta tai kilkuttelee kelloja, tai mitä sitä nyt sitten tehdäänkään. Ehkäpä pointti on siinä, että kellonkilkutuksen pitäisi jotenkin saada aikaan ihmisessä tietynlainen tietoisuudentila, mutta useimmille ihmisille se jää sille tasolle että kilkutanpa tässä nyt kelloa kun on kerrottu että se kilkutus keventää karmaani ja tuo nirvanaa lähemmäksi.
Pointti on, MIKÄ on oikeasti hyödyllistä ja mikä ei?
On monta syitä ylistää Buddhia ja Bodhisattvoja. Ensinnäkin he ovat (eläviä) esimerkkejä siitä mihin pyrkii, helposti menee niin että harjoittaa vaan vaik ei (enään) tiedä miksi. Toiseksi Budhalaisen "pahin" vihollinen on ylpeys. Muistamalla Buddhaa hälventää omaa ylpeyttä. Jos esimerkiksi vertaa omaa tv katselua päivästä toiseen Bodhisattvojen antaumukseen ja myötätuntoon niin vain ylpeys ja luottamus karman lakiin (usko jälleen syntymään)on tiellä harjoittamiseen.
Kellonkilkutus tuottaa kellonkilkutus karmaa. Se (harjoitus) liittyy pitkään perinteeseen ja tämä yhdistää mielen tähän perinteeseen. Sen kummemmin selittämättä metafyysisesti mitä tapahtuu mielessä kun tekee harjoituksia. Niin voin ehkä kertoa että useimmat meistä tarvitsemme välineitä keskittymiseen.
Jos on kykenevä meditoimaan mielen todellisessa luonnossa ilman tukea niin sit ehkä ei.
useimmat meistä joudumme visualisomaan tai jollain muulla tavalla keskittyä johonkin saadakseen mieleemme pysymään yhdessä pisteessä. Sit ku mieli pysyy yhdessä pisteessä ollaan jo päästy vähän eteenpäin...
Prostraatiot taas uskotaan puhdistavan negatiivisia tekoja. Lähinnä niitä mitä on tehnyt keholla. Prostraation yhteydessä tehdään yleensä turvautumis rukouksen. Ja jos jotain toistaa , olkoot se mitä vaan, niin sitä muistaa helposti (mainokset, rukoukset..) Ja Buddhalainen uskoo turvautumisen tuovan suojaa kiperissä tilanteissa.
Ei se estä kuolemasta mutta eipä tarvi vihassakaan kuolla. Ja jos ei sit ole tehnyt ei sitä muistakkaan, varsinkin kuoleman jälkeisessä bardossa tai helvetissä.
Sitä paitsi prostraation teko saa kehon tuntumaan kevyeksi ja virkeäksi. Ja on erinomainen ylpeyden poistaja...
"Enkä osaa siinäkään nähdä kauheasti arvoa että joku konttaa vuosikausia johonkin temppeliin tavatakseen Dalai Laman.."
Dokumentti nimeltä Ajan pyörä. Tulee parhaillaan kakkoselta uusintana :)
muutamia loistavia elämänkertoja, toiset löytynevät useista kirjastoista ja toiset edullisesti webkirjakaupoista;
"Milarepa, Tiibetin suuri joogi"
"Hundred thousand songs of Milarepa"
"Marpa, meditaation mestari"
"Old path, white coulds - walking in the footsteps of Buddha"
"Ten lives of the Buddha"
etenkin tuo Thich Nhat Hanh:nin "Old path.." antaa mielestäni todella maanläheisen kuvan Gautaman elämästä. ainakin suomalainen.com tarjoaa tuota halvimmillaan pariinkymppiin.
voin suositella ihan jokaiselle buddhalaisuudesta kiinnostuneelle, jos vain hiemankin osaa englantia.
kyllä tää juttu sulle aukee jos vaan oot valmis vastaanottamaan tietoa ympäriltäs, mitä ei meidän omakotitalolapsetminäminäminäfarmariauto- kulttuurissa arvosteta millään lailla. Ikävintä tässä koko jutussa on se, että niinkin hieno maa kuin Suomi menee täysin pilalle sivistymättömistä itsekeskeisistä kansalaisistaan. Eletään omaa elämää omalla (ei toisten) kustannuksella ja onko sillä v...nkaan väliä mitä naapuri tekee tai omistaa