Tervehdys kaikille, ja varoitus myös: en odota että tää mun teksti kiinnostaa yhtään ketään, mutta kirjotan sen nyt tänne koska kukaan ei ole estämässä...
Olen tässä nyt pohdiskellut omaa tilannettani, ja oon tullut siihen johtopäätökseen että olen rakastunut. Ja ei, en nyt tarkoita sitä miten rakastutaan vaikka yläasteella siihen suosittuun tyttöön, vaan ihan oikeesti. Älkää teinit suuttuko nyt kun kyseenalaistan yläasteelaisten tunteiden aitouden, mutta itse olin silloin ihan täysi idiootti vaikka muuta luulin. Tai no, ehkä mä olin vaan "hitaammin kypsynyt". Sori teinit kauhiasti.. (olen teini itsekkin, waakhh..)
No mut pikkuhiljaa asiaan.. (ei ihan vielä kuitenkaan, mulla on nyt hyvin tylsää ja haluan tappaa aikaa.. hähähää..) Oon nyt jumaliste juossut kaks vuotta yhden aivan ihanan ihmisen perässä, ja se on kieltämättä juossut aika tehokkaasti karkuun. Mut eipä se ole koskaan pyytäny mua lopettamaankaan takaa-ajoa, muttei suostunut jäämään kiinnikkään.. kahteen vuoteen mahtuu aika paljon kaikenlaista. Puol vuotta sitten kerroin hänelle ihan suoraan tunteistani, ja nyt onkin ollut varsin mielenkiintoista aikaa.. Välillä sitä melkein ollaan, mut sitten ei kummiskaan. Noh, ehkä se ei ole niin yksinkertaista. Hyvät välit meillä kummiskin on, kiitos siitä kuuluu hänelle, niin upeasti hän on kaiken ottanut vastaan..
Miä en halua muuta kuin jatkaa yrittämistä, mut onko siinä sitten mitään järkee...? Kuinka kauan TE olette jaksaneet taistella..? Mun on vaikeeta kuvitella luovuttavani, tästä loputtomasta yrityksestä ja sekopäisistä tempauksista on tullut elämäntapa. Tuntuu hyvältä kun on jokin tavoite.. Vaikka kaikki kaverit kyllä ihmettelee tätä... pitävät minua raukkaa aivan hulluna. (en kiellä ettenkö olisi)
Pelkään vaan sitä, miten selviän jos tää päättyy sillä tavalla mitä en haluis.. tekis meinaan aika pahaa..
Jos tää mitä tunnen ei ole rakkautta, niin minähän tuhoudun jos joskus rakastun..! Nyt on koettu jo aika paljon, mut en kadu yhtään...
Hehee, jos miä (tai siis miä ja hän) voitamme tämän suuren rakkauden taistelun, nauran koko maailmalle, koska se yrittää saada mut luovuttamaan..! NEVAH!!!
Purkautuminen tekee eetvarttia.
Olen tässä nyt pohdiskellut omaa tilannettani, ja oon tullut siihen johtopäätökseen että olen rakastunut. Ja ei, en nyt tarkoita sitä miten rakastutaan vaikka yläasteella siihen suosittuun tyttöön, vaan ihan oikeesti. Älkää teinit suuttuko nyt kun kyseenalaistan yläasteelaisten tunteiden aitouden, mutta itse olin silloin ihan täysi idiootti vaikka muuta luulin. Tai no, ehkä mä olin vaan "hitaammin kypsynyt". Sori teinit kauhiasti.. (olen teini itsekkin, waakhh..)
No mut pikkuhiljaa asiaan.. (ei ihan vielä kuitenkaan, mulla on nyt hyvin tylsää ja haluan tappaa aikaa.. hähähää..) Oon nyt jumaliste juossut kaks vuotta yhden aivan ihanan ihmisen perässä, ja se on kieltämättä juossut aika tehokkaasti karkuun. Mut eipä se ole koskaan pyytäny mua lopettamaankaan takaa-ajoa, muttei suostunut jäämään kiinnikkään.. kahteen vuoteen mahtuu aika paljon kaikenlaista. Puol vuotta sitten kerroin hänelle ihan suoraan tunteistani, ja nyt onkin ollut varsin mielenkiintoista aikaa.. Välillä sitä melkein ollaan, mut sitten ei kummiskaan. Noh, ehkä se ei ole niin yksinkertaista. Hyvät välit meillä kummiskin on, kiitos siitä kuuluu hänelle, niin upeasti hän on kaiken ottanut vastaan..
Miä en halua muuta kuin jatkaa yrittämistä, mut onko siinä sitten mitään järkee...? Kuinka kauan TE olette jaksaneet taistella..? Mun on vaikeeta kuvitella luovuttavani, tästä loputtomasta yrityksestä ja sekopäisistä tempauksista on tullut elämäntapa. Tuntuu hyvältä kun on jokin tavoite.. Vaikka kaikki kaverit kyllä ihmettelee tätä... pitävät minua raukkaa aivan hulluna. (en kiellä ettenkö olisi)
Pelkään vaan sitä, miten selviän jos tää päättyy sillä tavalla mitä en haluis.. tekis meinaan aika pahaa..
Jos tää mitä tunnen ei ole rakkautta, niin minähän tuhoudun jos joskus rakastun..! Nyt on koettu jo aika paljon, mut en kadu yhtään...
Hehee, jos miä (tai siis miä ja hän) voitamme tämän suuren rakkauden taistelun, nauran koko maailmalle, koska se yrittää saada mut luovuttamaan..! NEVAH!!!
Purkautuminen tekee eetvarttia.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kannattaisi varmaan vähän kysellä, että onkohan edes mitään mahdollisuuksia tyypin suhteen. Sano sile, että et haluaisi turhaan ravata sen perässä vielä toista kahta vuotta. Koska eihän tuosta mitään tule jos ravaat jonkun sellaisen perässä joka ei halua "jäädä kiinni".
Ja jos se vaikka päättyy niinkuin et välttämättä toivoisi (jos siis päätät käydä kyselemässä), nii ajattele asiaa paremmalta kantilta: Etpähän joudu juoksemaan tietämättömänä jonkun sellaisen perässä joka ei ole sinua varten.
Toivotaan että käy hyvin =)
...
Olen kyllä kysellyt mahdollisuuksistani, mutta ei ole tullut kielteistä eikä myönteistä vastausta... Asia ei ilmeisesti ole niin helppo.. Mut enhän mä tätä tekis jos uskoisin ettei mulla ole mitään mahdollisuuksia.. (olen kyllä aika usein väärässä..)
Mutta toisaalta, en haluais lopettaa tätä loputonta yritystä.. Se tuo hienoo sisältöö elämään, vaikka pettymyksiä tuleekin aika useesti. Onneks tää sentään on palkinnutkin hiukan.. :)
Ja kyllä miä vielä jaksan takaa-ajoa jatkaa, jos se ei vaan jää pelkäks takaa-ajoks... Riskejä täytyy ottaa.
Itse olen jo saman ajan suunnitellut yrittäväni jotain. Ja kuukauden olen tehnyt kaikenlaista pientä aina pyydettäessä.