Joudummeko sietämään sinua keskuudessamme vielä tämänkin päivän?
Jo varhaislapsuudessa sinä jouduit kasvamaan ympäristössä, joka oli kaikkea muuta kuin tasapainoinen, lämmin ja rakastava niin kuin kaikilla muilla tuntui olevan.
Sinulla ei ollut tukena kuin loputtomalta tuntuva musertava ahdistus, joka ylitti tajuntasi ja johtui vain ja yksinkertaisesti siitä, että sinua ei huomioitu ikinä, vaikka kuinka pulppusit lapsen omaisesti kuin öljylähde lämmintä ja hellyttävää energiaasi ympärillesi.
Aina varhaisesta lapsuudesta murrosiänmetreille kyyhötit itseksesi hämärtävän huoneesi hiljaisessa yksinäisyydessä tietämättä siihen syytä. Samalla, kun pihalla leikkivien lasten äänet kantautuivat hieman raollaan olevasta ikkunastasi, kunnes vaimea-akustinen huoneesi tukahdutti äänet sisäänsä niin kuin sinäkin tukahduttamalla yritit kätkeä omat tunteesi.
Tänään ikkunastasi tullut vaimea ilmavirtaus sai yhtäkkiä verhosi huojumaan, jolloin himmeän kajastava valokeila liikahteli epäsäännöllisesti nyt jo kalpeilla kasvoillasi, saaden sinut muistelemaan kuin kohtalonivalla, jälleenkerran sitä syyspäivää, josta vieläkin saat takaumia.
Sinä syyspäivänä, koivujen kaartuessa hennosti ikkunaasi kohden pudotellen ruskan kellertämiä lehtiä, joissa vesipisarat kimaltelivat sateen jälkeisen auringonpaisteen lailla, silloin tunsit ensimmäisen kerran olevasi täysin yksin tässä suuressa maailmassa.
Silmästäsi valui hiljalleen kirkaskyynel pitkin pyöreitä poskiasi, jonka sitten hitaasti ja häpeillen pyyhkäisit paitasi helmaan samalla yrittäen röyhistää uljaasti rinnustasi ja keräten rohkeuttasi.
Ja vain, ja ainoastaan, jotta olisit voinut tuoda itseäsi ja tarpeitasi edes hieman esille, mutta ei, jälleenkerran sait läheisiltäsi vain yhtä kylmiä ja nyrpeitä katseita osaksesi kuten aikaisemminkin.
Siitä hetkestä lähtien tiesit varmuudella, että et ole millään tavalla inhimillinen etkä myöskään ansaitse ihmisyyteen kuuluvia oikeuksia. Myöskään vanhempasi eivät halua tunnustaa sinua lapsekseen saatikka olla missään tekemisissä kanssasi sillä et yksinkertaisesti ole terve elinkelpoinen yksilö yhteiskunnassamme, olethan psyykkisesti sairas homoseksuaali.
Tänä päivänä kärsimystäsi on takana jo vuosia ja kun katsot tulevaisuuteen tiedät, että syy ja ratkaisu valoon mitä näet tunnelinpäässä on vain toinen juna. Kysyn siis, miksi sahaat omaa oksaasi tuskallisen hitaasti ja kärsien, kun voisit tehdä sen nopeasti ilman tuskaa? Ketään tuskin kiinnostaa irvokkaan ja sairaan mielesi kohtalo.
Jo varhaislapsuudessa sinä jouduit kasvamaan ympäristössä, joka oli kaikkea muuta kuin tasapainoinen, lämmin ja rakastava niin kuin kaikilla muilla tuntui olevan.
Sinulla ei ollut tukena kuin loputtomalta tuntuva musertava ahdistus, joka ylitti tajuntasi ja johtui vain ja yksinkertaisesti siitä, että sinua ei huomioitu ikinä, vaikka kuinka pulppusit lapsen omaisesti kuin öljylähde lämmintä ja hellyttävää energiaasi ympärillesi.
Aina varhaisesta lapsuudesta murrosiänmetreille kyyhötit itseksesi hämärtävän huoneesi hiljaisessa yksinäisyydessä tietämättä siihen syytä. Samalla, kun pihalla leikkivien lasten äänet kantautuivat hieman raollaan olevasta ikkunastasi, kunnes vaimea-akustinen huoneesi tukahdutti äänet sisäänsä niin kuin sinäkin tukahduttamalla yritit kätkeä omat tunteesi.
Tänään ikkunastasi tullut vaimea ilmavirtaus sai yhtäkkiä verhosi huojumaan, jolloin himmeän kajastava valokeila liikahteli epäsäännöllisesti nyt jo kalpeilla kasvoillasi, saaden sinut muistelemaan kuin kohtalonivalla, jälleenkerran sitä syyspäivää, josta vieläkin saat takaumia.
Sinä syyspäivänä, koivujen kaartuessa hennosti ikkunaasi kohden pudotellen ruskan kellertämiä lehtiä, joissa vesipisarat kimaltelivat sateen jälkeisen auringonpaisteen lailla, silloin tunsit ensimmäisen kerran olevasi täysin yksin tässä suuressa maailmassa.
Silmästäsi valui hiljalleen kirkaskyynel pitkin pyöreitä poskiasi, jonka sitten hitaasti ja häpeillen pyyhkäisit paitasi helmaan samalla yrittäen röyhistää uljaasti rinnustasi ja keräten rohkeuttasi.
Ja vain, ja ainoastaan, jotta olisit voinut tuoda itseäsi ja tarpeitasi edes hieman esille, mutta ei, jälleenkerran sait läheisiltäsi vain yhtä kylmiä ja nyrpeitä katseita osaksesi kuten aikaisemminkin.
Siitä hetkestä lähtien tiesit varmuudella, että et ole millään tavalla inhimillinen etkä myöskään ansaitse ihmisyyteen kuuluvia oikeuksia. Myöskään vanhempasi eivät halua tunnustaa sinua lapsekseen saatikka olla missään tekemisissä kanssasi sillä et yksinkertaisesti ole terve elinkelpoinen yksilö yhteiskunnassamme, olethan psyykkisesti sairas homoseksuaali.
Tänä päivänä kärsimystäsi on takana jo vuosia ja kun katsot tulevaisuuteen tiedät, että syy ja ratkaisu valoon mitä näet tunnelinpäässä on vain toinen juna. Kysyn siis, miksi sahaat omaa oksaasi tuskallisen hitaasti ja kärsien, kun voisit tehdä sen nopeasti ilman tuskaa? Ketään tuskin kiinnostaa irvokkaan ja sairaan mielesi kohtalo.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Syöpäkin poistetaan sädehoidolla ja leikkauksilla. Sama pitäisi koskea myös vaaralliseksi luokiteltuja poikkeuksia ihmismielessä...
..Kauniisti kirjoitit tarinasi, ei voi muuta sanoa!! Ihmisten pitäisi olla avoimpia ja ajattelevaisempia... Jokaisella on oma elämä, ja vaikka päättäisi mitä, kunnon ystävien ja läheisten pitäisi aina olla tukena!
Koitahan nyt piristyä, ja ottaa ote elämästäsi!!
Kenelläkään ei ole oikeutta taikka arvoa arvostella valintojasi, koskipa se mitä tahansa! =)