Aion kirjoittaa kirjan, joka sivuaa osittain omia kokemuksiani.
Materiaalia on enemmän kuin tarpeeksi yhteen kirjaan fiktio.
Tässä eräs alku kirjastani, arvostelkaa mahd. rehellisesti. Saa kommentoida kaikkea, sisällöstä kirjoitusvirheisiin ja kieliasuun.
1.
Ensimmäinen ääni, jonka kuulin, oli; ”Noustaanpa sitten ylös.” Ja kohta perään; ”Oletko tarpeeksi tolkuissasi?”
Raskaan lukon rapsahdus ja oven avaaminen jäivät kaikumaan taustalle, voimakkaampina ääninä.
Tietenkin ne äänet syntyivät ensin, mutta koska en voinut niitä sekavassa mielessäni yhdistää mihinkään, ne jäivät hitaaseen käsittelyyn.
Sitten, vähitellen, lausuttu kysymyskin tunkeutui tajuntaani. Tilanteessa oli sittenkin jotain etäisesti tuttua.
”Taitaa olla paras palata asiaan hieman myöhemmin.” miesääni tokaisi, ja meni ovesta ulos.
Oven sulkeminen kuulosti jotenkin pahemmalta, kuin sen avaaminen. Lukon rapina korosti tunnetta lisää.
Askelten häipyessä kauemmaksi, ymmärsin vihdoin, missä olen.
Kuinka helvetissä olen taas saanut tämän aikaiseksi? Tunsin musertavaa epätoivoa itseeni. Ja itsesääliä, joka on minulle hirvein kokemani olotila. Se on ollut mahdollinen vain kovassa krapulassa, yleensä vasta fyysisen olotilan hitaasti kohentuessa.
Nyt se tuntui työntyvän pahoinvoinnin ja päänsäryn läpi hallitsemaan kaikkea.
Katsoin hitaasti ympärilleni, ja olin kiitollinen sitä, ettei huoneessa ollut ketään muita.
Kaupungin juoppoputkat eivät siis olleet vielä aivan täynnä, koska olen joskus aiemmin jakanut saman sellin kolmen muun kanssa.
Kukaan ei voisi nähdä kyyneleitäni, joiden tuloa en enää kyennyt estämään.
Hautasin varmuuden vuoksi kasvoni käsiin ja käännyin vatsalleni. Kyyneleitä seurasivat rajut, loputtomilta tuntuvat puistatukset.
Itkeminen tuntui nöyryyttävältä. En ole sitä aikuisena itselleni koskaan sallinut. Yritin sen lopettaa, jotta voisin säilyttää edes jotain arvokkuudestani, jota aina tarkoin vaalin.
Puistatuksien vähitellen harventuessa, yritin saada edes jostakin asiasta kiinni.
En löytänyt yhtään ehjää, järkevää ajatusta päästäni. Tuntui, että olin lopultakin uppoamassa liian syvälle ja liian nopeasti.
Nukuin lyhyitä, painajaisten kiusaamia jaksoja.
Hereilläolo ei eronnut paljoakaan unesta. Pahoinvointi vain tuntui vievän voiton synkistä ajatuksistani.
Oksensin muutaman kerran sellissä olevaan wc-pönttöön. Ulos tuli vain limaa ja vatsahappoja, joista jäi puristava polte rintaan.
Arvailin, että olisi noin keskipäivä, koska minua oltiin jo hakemassa pois hieman aiemmin.
Yritin muistella edellisen illan tapahtumia. Sitä, kuinka olin selliin joutunut.
Pelkän juopumuksen vuoksi niin ei ollut vielä koskaan tapahtunut. Olisinko taas tapellut? Tai laittanut paikkoja paskaksi jossain kapakassa? Tai jotain vielä pahempaa?
Kaikki jäsenet tuntuivat kipeiltä, kuin rajun painimisen jäljiltä. Molemmissa käsissäni oli pieniä haavoja, ei kuitenkaan nyrkkitappelusta tulleita. Ehkä enemmän siihen painiin viittaavia.
Naama tuntui ehjältä, vain pieni kipeä kohta poskipäässä. Turvotusta ei, onneksi, tuntunut missään. Umpeen muurautunut silmä tai haljennut huuli olisivat olleet kaiken huippu tälle vittumaiselle sotkulle.
Istuin selkä seinää vasten, kädet ja pää koukistettujen polvieni varassa, kun ovea avattiin taas.
Sisään astui mies, jonka ääntä en tunnistanut samaksi, kuin aiemmalla kävijällä;
”Huomenta, joko tuntuisi ajatus kulkevan?”
Ei tuntunut siltä, mutta vastasin vain jotakin sanoakseni; ”Ehkä jotenkin.”
”Hyvä niin, astu tänne käytävään.” Mies siirtyi ovelta taakse päin, pois tieltäni.
Nousin ensi kertaa sinä aamuna pystyyn asti, ja huimaus oli kaataa minut takaisin istualleni.
Sitä en halunnut miehelle näyttää, vaan koetin kävellä vakaan näköisesti ovesta.
Vastapäisellä puolella käytävää, hieman vasemmalla sellistäni, oli vastaanoton näköinen tiski. Otin muutaman askeleen sitä kohti, kunnes mies sanoi; ”Mennäänpä tänne toiseen suuntaan.”
Lähdin kävelemään käytävää toiseen suuntaan, kohti päässä olevaa pleksillä ja teräsverkolla suojattua ovea.
Mietin kuumeisesti, miksei asiaa voinut hoitaa loppuun tiskillä, jossa tavarani varmaankin olivat talteenotettuina.
Mies tuli takanani ja käski minun odottaa viiden metrin päässä ovesta, kunnes saisi sen auki avaimillaan. Siinä panin ensimmäisen kerran merkille, ettei miehellä ollut kenttäväelle tyypillisiä asusteita, vaan tavalliset suorat housut ja kauluspaita. Paksun ketjun päässä oleva avainnippu ja määrätietoiset liikkeet osoittivat kuitenkin hänen olevan talon väkeä.
Rikostutkija, tai joku sellainen, ajattelin.
Se lisäsi levottomuuttani vaeltaessamme rakennuksen sokkeloisia käytäviä.
2.
Ylikonstaapeliksi myöhemmin osoittautunut poliisi oli saanut tietoni naputeltua kirjoituskoneessaan olevalle lomakkeelle.
Ajattelin ohimennen, miksi poliisi edelleen käyttää tuollaisia, kaavamaisia paperilomakkeita. Luulisi niiden löytyvän sisäisestä tietojärjestelmästäkin. Tietokone ainakin näkyi pöydällä olevan. Jossakin toisessa tilanteessa olisin asiasta huomauttanut, mutta nyt se ei tullut kysymykseenkään. Liikaa muita, levottomampia kysymyksiä.
Ylikonsta nojasi käsiään pöytään ja tuijotti minua silmiin pitkän tovin. Tuijotin takaisin.
”Kerro omin sanoin, miksi olet täällä?”
Ei teitittelyä. Pieni helpotus, vaikka mies ei ollut vielä edes esittäytynyt. Ehkä se ei sitä tekisikään.
”Toivoin, että te kertoisitte sen minulle.”
Mies rypisti otsaansa, tuijotti vielä hetken, ja sanoi;
”Etkö siis muista, tai halua muistaa mitään?” ”Haluaisitko palata selliisi muistelemaan?”
Tuota osasin odottaa.
”Se on minulle samantekevää, en muista paskaakaan, enkä tuskin muista vielä moneen päivään. Tiedän vain, että haluaisin olla yksin, eikä putka ole sitä varten ollenkaan hullumpi paikka.”
Hetken mietittyäni, lisäsin vielä;
”Jos kuitenkin kerrotte minulle jotain, se voi auttaa minua muistamaan. En voi tällä hetkellä kiistää yhtään mitään.”
Poliisi tapitti minua vakavana, ja sitten ilme pehmeni aavistuksen verran.
”Hyvä on, tehdään sitten niin.”
Seuraavan puolen tunnin aikana sain kuulla, kuinka minut oli yritetty poistaa paikallisen hotellin yökerhosta.
En ollut kehoituksesta huolimatta suostunut poistumaan baaritiskiltä ulos. Syynä oli kuulemma liiallinen humalatila, mikä minun oli helppo uskoa. Enhän vieläkään mitään muistanut. Olin vaatinut saada juoda lasini tyhjäksi kaikessa rauhassa.
Vahtimestari oli tarttunut minua käsivarresta ja taluttanut yökerhosta aulaan. Siellä olin alkanut taistella vastaan, ja touhu oli mennyt painiksi. Eteisen oven ikkuna oli hajonnut, ja se oli hälyttänyt paikalle toisenkin portsarin.
Olin tapellut siinä määrin vastaan, ettei vahtimestareilta onnistunut henkilöllisyyteni tarkastaminen korvausvaateita varten. Siksi toinen heistä pyysi soittamaan paikalle poliisin partion.
Poliisia en ollut vastustellut merkittävästi. Rikosilmoitusta ei ollut vielä nostettu, eikä sellaista ylikonstaapelin mukaan olisi odotettavissa, jos menisin vapaaehtoisesti korvaamaan aiheuttamani tuhot.
Juttua kuunnellessani, aloin muistaa edes jotakin baariin menostani. Kaivelin taskuistani kuitteja, ja löysin sen mitä etsin. Yökerhon sisäänpääsymaksu, kellonaikoja myöten.
Sillä hetkellä minulle tuli helvetinmoinen tarve selitellä, edes jotakin. Mitä vain, että saisin töppäilyni näyttämään lievemmältä ja hyväksyttävämmältä.
Poliisi lopetti puheensa ja nosti katseensa raportista. Kiirehdin kysymään;
”Näkyykö raportissa, mihin aikaan poliisille tuli soitto?”
Poliisi vilkaisi alas ja vastasi; ”02.47. laitatko sen päiväkirjaasi?”
Vastauksessa oli helposti havaittavaa ivaa, mutta en välittänyt siitä;
”Minulla on tässä kuitti sen yökerhon sisäänpääsymaksusta. Kellonaika on 02.26. Eikö näyttäisi siltä, että ehdin olla sisällä vain pienen hetken? Olin varmaan juuri ehtinyt saada juomani.”
Poliisi kohotti silmälasejaan ja hieroi väsyneesti kasvojaan. Kysymys tuli kyllästyneellä äänellä;
”Ja mitähän sen pitäisi meille kertoa? Tiedät kai, että ravintolat voivat valita asiakkaansa. Oman mielensä mukaan, ellei syrjintäsäädöksiä oteta lukuun.”
”Mutta, hehän valitsivat minut asiakkaakseen. Siihen mestaan on aina pitkä jono. Jos olen juonut itseni liian humalaan tuossa muutamassa minuutissa sisällä, se lienee maailmanennätys.”
Tiesin käyväni vaarallista sanailua. Tottakai olin ollut helvetinmoisessa kunnossa, kun en meinannut mitään muistaa.
Yllätyin vähän, kun minua ei heitetty siltä istumalta takaisin selliin, vaan poliisi pyyhkäisi kädellään torjuvasti ja sanoi;
”Selityksiä voidaan keksiä vaikka kuinka monta, ota nyt, poika järki käteen. Myönnätkö syyllistyneesi vahingontekoon?”
Se siitä. Tiesin selitykseni olevan yhdentekevää. Paskaa, joka helpottaa syyllisyydentuntoani noin promillen verran. Pääni sisällä taistelisin kyllä jokaisesta promillesta loppuun asti.
”Myönnän.”
Kunpa pääsisin nukkumaan tämän krapulani pois.
Materiaalia on enemmän kuin tarpeeksi yhteen kirjaan fiktio.
Tässä eräs alku kirjastani, arvostelkaa mahd. rehellisesti. Saa kommentoida kaikkea, sisällöstä kirjoitusvirheisiin ja kieliasuun.
1.
Ensimmäinen ääni, jonka kuulin, oli; ”Noustaanpa sitten ylös.” Ja kohta perään; ”Oletko tarpeeksi tolkuissasi?”
Raskaan lukon rapsahdus ja oven avaaminen jäivät kaikumaan taustalle, voimakkaampina ääninä.
Tietenkin ne äänet syntyivät ensin, mutta koska en voinut niitä sekavassa mielessäni yhdistää mihinkään, ne jäivät hitaaseen käsittelyyn.
Sitten, vähitellen, lausuttu kysymyskin tunkeutui tajuntaani. Tilanteessa oli sittenkin jotain etäisesti tuttua.
”Taitaa olla paras palata asiaan hieman myöhemmin.” miesääni tokaisi, ja meni ovesta ulos.
Oven sulkeminen kuulosti jotenkin pahemmalta, kuin sen avaaminen. Lukon rapina korosti tunnetta lisää.
Askelten häipyessä kauemmaksi, ymmärsin vihdoin, missä olen.
Kuinka helvetissä olen taas saanut tämän aikaiseksi? Tunsin musertavaa epätoivoa itseeni. Ja itsesääliä, joka on minulle hirvein kokemani olotila. Se on ollut mahdollinen vain kovassa krapulassa, yleensä vasta fyysisen olotilan hitaasti kohentuessa.
Nyt se tuntui työntyvän pahoinvoinnin ja päänsäryn läpi hallitsemaan kaikkea.
Katsoin hitaasti ympärilleni, ja olin kiitollinen sitä, ettei huoneessa ollut ketään muita.
Kaupungin juoppoputkat eivät siis olleet vielä aivan täynnä, koska olen joskus aiemmin jakanut saman sellin kolmen muun kanssa.
Kukaan ei voisi nähdä kyyneleitäni, joiden tuloa en enää kyennyt estämään.
Hautasin varmuuden vuoksi kasvoni käsiin ja käännyin vatsalleni. Kyyneleitä seurasivat rajut, loputtomilta tuntuvat puistatukset.
Itkeminen tuntui nöyryyttävältä. En ole sitä aikuisena itselleni koskaan sallinut. Yritin sen lopettaa, jotta voisin säilyttää edes jotain arvokkuudestani, jota aina tarkoin vaalin.
Puistatuksien vähitellen harventuessa, yritin saada edes jostakin asiasta kiinni.
En löytänyt yhtään ehjää, järkevää ajatusta päästäni. Tuntui, että olin lopultakin uppoamassa liian syvälle ja liian nopeasti.
Nukuin lyhyitä, painajaisten kiusaamia jaksoja.
Hereilläolo ei eronnut paljoakaan unesta. Pahoinvointi vain tuntui vievän voiton synkistä ajatuksistani.
Oksensin muutaman kerran sellissä olevaan wc-pönttöön. Ulos tuli vain limaa ja vatsahappoja, joista jäi puristava polte rintaan.
Arvailin, että olisi noin keskipäivä, koska minua oltiin jo hakemassa pois hieman aiemmin.
Yritin muistella edellisen illan tapahtumia. Sitä, kuinka olin selliin joutunut.
Pelkän juopumuksen vuoksi niin ei ollut vielä koskaan tapahtunut. Olisinko taas tapellut? Tai laittanut paikkoja paskaksi jossain kapakassa? Tai jotain vielä pahempaa?
Kaikki jäsenet tuntuivat kipeiltä, kuin rajun painimisen jäljiltä. Molemmissa käsissäni oli pieniä haavoja, ei kuitenkaan nyrkkitappelusta tulleita. Ehkä enemmän siihen painiin viittaavia.
Naama tuntui ehjältä, vain pieni kipeä kohta poskipäässä. Turvotusta ei, onneksi, tuntunut missään. Umpeen muurautunut silmä tai haljennut huuli olisivat olleet kaiken huippu tälle vittumaiselle sotkulle.
Istuin selkä seinää vasten, kädet ja pää koukistettujen polvieni varassa, kun ovea avattiin taas.
Sisään astui mies, jonka ääntä en tunnistanut samaksi, kuin aiemmalla kävijällä;
”Huomenta, joko tuntuisi ajatus kulkevan?”
Ei tuntunut siltä, mutta vastasin vain jotakin sanoakseni; ”Ehkä jotenkin.”
”Hyvä niin, astu tänne käytävään.” Mies siirtyi ovelta taakse päin, pois tieltäni.
Nousin ensi kertaa sinä aamuna pystyyn asti, ja huimaus oli kaataa minut takaisin istualleni.
Sitä en halunnut miehelle näyttää, vaan koetin kävellä vakaan näköisesti ovesta.
Vastapäisellä puolella käytävää, hieman vasemmalla sellistäni, oli vastaanoton näköinen tiski. Otin muutaman askeleen sitä kohti, kunnes mies sanoi; ”Mennäänpä tänne toiseen suuntaan.”
Lähdin kävelemään käytävää toiseen suuntaan, kohti päässä olevaa pleksillä ja teräsverkolla suojattua ovea.
Mietin kuumeisesti, miksei asiaa voinut hoitaa loppuun tiskillä, jossa tavarani varmaankin olivat talteenotettuina.
Mies tuli takanani ja käski minun odottaa viiden metrin päässä ovesta, kunnes saisi sen auki avaimillaan. Siinä panin ensimmäisen kerran merkille, ettei miehellä ollut kenttäväelle tyypillisiä asusteita, vaan tavalliset suorat housut ja kauluspaita. Paksun ketjun päässä oleva avainnippu ja määrätietoiset liikkeet osoittivat kuitenkin hänen olevan talon väkeä.
Rikostutkija, tai joku sellainen, ajattelin.
Se lisäsi levottomuuttani vaeltaessamme rakennuksen sokkeloisia käytäviä.
2.
Ylikonstaapeliksi myöhemmin osoittautunut poliisi oli saanut tietoni naputeltua kirjoituskoneessaan olevalle lomakkeelle.
Ajattelin ohimennen, miksi poliisi edelleen käyttää tuollaisia, kaavamaisia paperilomakkeita. Luulisi niiden löytyvän sisäisestä tietojärjestelmästäkin. Tietokone ainakin näkyi pöydällä olevan. Jossakin toisessa tilanteessa olisin asiasta huomauttanut, mutta nyt se ei tullut kysymykseenkään. Liikaa muita, levottomampia kysymyksiä.
Ylikonsta nojasi käsiään pöytään ja tuijotti minua silmiin pitkän tovin. Tuijotin takaisin.
”Kerro omin sanoin, miksi olet täällä?”
Ei teitittelyä. Pieni helpotus, vaikka mies ei ollut vielä edes esittäytynyt. Ehkä se ei sitä tekisikään.
”Toivoin, että te kertoisitte sen minulle.”
Mies rypisti otsaansa, tuijotti vielä hetken, ja sanoi;
”Etkö siis muista, tai halua muistaa mitään?” ”Haluaisitko palata selliisi muistelemaan?”
Tuota osasin odottaa.
”Se on minulle samantekevää, en muista paskaakaan, enkä tuskin muista vielä moneen päivään. Tiedän vain, että haluaisin olla yksin, eikä putka ole sitä varten ollenkaan hullumpi paikka.”
Hetken mietittyäni, lisäsin vielä;
”Jos kuitenkin kerrotte minulle jotain, se voi auttaa minua muistamaan. En voi tällä hetkellä kiistää yhtään mitään.”
Poliisi tapitti minua vakavana, ja sitten ilme pehmeni aavistuksen verran.
”Hyvä on, tehdään sitten niin.”
Seuraavan puolen tunnin aikana sain kuulla, kuinka minut oli yritetty poistaa paikallisen hotellin yökerhosta.
En ollut kehoituksesta huolimatta suostunut poistumaan baaritiskiltä ulos. Syynä oli kuulemma liiallinen humalatila, mikä minun oli helppo uskoa. Enhän vieläkään mitään muistanut. Olin vaatinut saada juoda lasini tyhjäksi kaikessa rauhassa.
Vahtimestari oli tarttunut minua käsivarresta ja taluttanut yökerhosta aulaan. Siellä olin alkanut taistella vastaan, ja touhu oli mennyt painiksi. Eteisen oven ikkuna oli hajonnut, ja se oli hälyttänyt paikalle toisenkin portsarin.
Olin tapellut siinä määrin vastaan, ettei vahtimestareilta onnistunut henkilöllisyyteni tarkastaminen korvausvaateita varten. Siksi toinen heistä pyysi soittamaan paikalle poliisin partion.
Poliisia en ollut vastustellut merkittävästi. Rikosilmoitusta ei ollut vielä nostettu, eikä sellaista ylikonstaapelin mukaan olisi odotettavissa, jos menisin vapaaehtoisesti korvaamaan aiheuttamani tuhot.
Juttua kuunnellessani, aloin muistaa edes jotakin baariin menostani. Kaivelin taskuistani kuitteja, ja löysin sen mitä etsin. Yökerhon sisäänpääsymaksu, kellonaikoja myöten.
Sillä hetkellä minulle tuli helvetinmoinen tarve selitellä, edes jotakin. Mitä vain, että saisin töppäilyni näyttämään lievemmältä ja hyväksyttävämmältä.
Poliisi lopetti puheensa ja nosti katseensa raportista. Kiirehdin kysymään;
”Näkyykö raportissa, mihin aikaan poliisille tuli soitto?”
Poliisi vilkaisi alas ja vastasi; ”02.47. laitatko sen päiväkirjaasi?”
Vastauksessa oli helposti havaittavaa ivaa, mutta en välittänyt siitä;
”Minulla on tässä kuitti sen yökerhon sisäänpääsymaksusta. Kellonaika on 02.26. Eikö näyttäisi siltä, että ehdin olla sisällä vain pienen hetken? Olin varmaan juuri ehtinyt saada juomani.”
Poliisi kohotti silmälasejaan ja hieroi väsyneesti kasvojaan. Kysymys tuli kyllästyneellä äänellä;
”Ja mitähän sen pitäisi meille kertoa? Tiedät kai, että ravintolat voivat valita asiakkaansa. Oman mielensä mukaan, ellei syrjintäsäädöksiä oteta lukuun.”
”Mutta, hehän valitsivat minut asiakkaakseen. Siihen mestaan on aina pitkä jono. Jos olen juonut itseni liian humalaan tuossa muutamassa minuutissa sisällä, se lienee maailmanennätys.”
Tiesin käyväni vaarallista sanailua. Tottakai olin ollut helvetinmoisessa kunnossa, kun en meinannut mitään muistaa.
Yllätyin vähän, kun minua ei heitetty siltä istumalta takaisin selliin, vaan poliisi pyyhkäisi kädellään torjuvasti ja sanoi;
”Selityksiä voidaan keksiä vaikka kuinka monta, ota nyt, poika järki käteen. Myönnätkö syyllistyneesi vahingontekoon?”
Se siitä. Tiesin selitykseni olevan yhdentekevää. Paskaa, joka helpottaa syyllisyydentuntoani noin promillen verran. Pääni sisällä taistelisin kyllä jokaisesta promillesta loppuun asti.
”Myönnän.”
Kunpa pääsisin nukkumaan tämän krapulani pois.
Vastaukset 5
Vanhimmat
”Mutta, hehän valitsivat minut asiakkaakseen. Siihen mestaan on aina pitkä jono. Jos olen juonut itseni liian humalaan tuossa muutamassa minuutissa sisällä, se lienee maailmanennätys.”
ONHAN SITÄ VOINUT VETÄÄ PULLON KOSSUA, ENNEN SISÄÄN MENOA.
"Yllätyin vähän, kun minua ei heitetty siltä istumalta takaisin selliin, vaan poliisi pyyhkäisi kädellään torjuvasti ja sanoi"
MITÄTÖN VAHINGONTEKO, SIITÄ OLISI PÄÄSSYT VAPAAKSI, TUNNUSTI TAI EI.
Tarinassa oli mielenkiintoiset ainekset, miksi tyydyit helppoon ja yllätyksettömään ratkaisuun.
Otappa uudestaan, siitä kuulusteluihin menemisestä.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä räpsähtää 7 sillä varauksella, että loppu otetaan uusiksi.
Puolen tunnin jonossa, jota vahtii ovimies, ei vedetä pullollista kossua (ei ainakaan mennä sisälle asti).
Mitätön rikkomus, totta. Takaisin selliin passittaminen voisi olla seurausta tarpeettomasta viisastelusta.
Tuo on tietenkin helvetin pieni osa tarinaa, jossa kertoja kamppailee kaikenlaisten syyllisyydentuntojensa kanssa.
Kaipaisin kommentteja siitä, onko kerronnan "nuotti" tarpeeksi mielenkiintoinen.
Siihen kiinnitän itse eniten huomiota lukiessani.
No, tietysti myös itse tarinaan.
Halusit rehellisiä arvioita, ja saamasi pitää. Ensinnäkin: Mun mielestä tämä oli ihan kehittelemiskelpoinen, oikeesti. Sä osaat kuvata tuntemuksia hyvin, esim. noiden putkassa vietettyjen tuskanhetkien kuvaus oli mun mielestä tosi hieno. En tietenkään tiedä, minkälaista jännitettä olet kirjaasi suunnitellut, sillä pelkkä iskevä kuvaus ei vielä riitä romaaniksi asti. Sana sulla on ainakin hallussa.
Sen sijaan keskustelukohdat tekstissäsi maistuivat minusta vähän puulta. Kerroit kirjoittava osaksi omien kokemusten pohjalta - johtuneeko siitä, että esim. krapula-kuvaukset olivat niin eläviä? Ei ole mitään vikaa kirjoittaa omista kokemuksista, mutta siinä on juuri tuo vaara, että ne omat kokemukset paistavat sieltä liikaa läpi ja omien kokemusten välille hahmotellut fiktiiviset tapahtumat jäävät haljuiksi. Joko sun täytyy siirtää tapahtumia enemmän päähenkilön pään sisälle tai saada dialogeihin enemmän draivia.
"Oven sulkeminen kuulosti jotenkin pahemmalta, kuin sen avaaminen" >>tohon ei muuten tule pilkkua, kun molemmissa lauseissa on yhteisänä tekijänä se ovi... nipotan juu, mutta itsepähän pyysit oikeinkirjoitusneuvoja(: Muuten mun mielestä kieliasu oli ihan ok, noita pilkkuvirheitä oli vielä muutamat lisää. Kato just, että jos virkkeen lauseilla on yhteinen tekijä, tarvitaanko sitä pilkkua vai ei. Mut don´t worry, pilkkuvirheet on munkin perisynti(:
Mutta periaatteessa joo, ihan kehityskelpoinen tää mun mielestä oli. Se, riittäisikö siitä kirjaksi asti, on sitten toinen juttu. Jos saat kirjaasi kiinnostavan juonen ja riittävästi jännitteitä, jotta tarina kantaa loppuun asti, hieno homma, on sulle ainakin lupaava alku!
Pikaisen lukemisen tuloksena plussia ja miikkoja seuraavasti:
kerronta
lause
- dialogi (osa täysin turhaa, osa alleviivaavaa, osa liian realistista eli tarinan kannalta turhia)
- alkuasetelman synnyttämän odotuksen voi onnistuneesti lunastaa vain absurdilla siirrolla, asetelma saa odottamaan tappoa/kuolemantuottamusta jolloin se olisi odotettavissa eli tylsää ja sitä lievemmät pettymys
Arvostelut ovat olleet oikeastaan odotetun kaltaisia.
On aivan totta, että alkuasetelma antaa odottaa jotain aivan muuta, kuin loppu tuossa pätkässä.
Se on kuitenkin vain johdanto tuleville tapahtumille. Päähenkilöllä on harvoin mutta varmasti toistuvia ongelmia humalakäytöksessään.
Ratkaiseva polkaisu tyhjän päälle on jo lähellä.
Juuri sen ympärille tarinan on tarkoitus kietoutua.
Totta on myös se, että dialogi on selkeä heikkous minulle. Lauserakenteiden kanssa joudun myös olemaan tarkkana. Korjaan niitä jatkuvasti oikolukiessani. Pilkkua käytän ehkä liian ahkerasti mieluummin kuin jätän käyttämättä. Se on helppo korjata käyttämällä ajatusta.
Minulle on tärkeätä välttää kerronnassani ylenpalttista kuvailua ja selittelyä.
Olen lukenut romaaneja huikean määrän ja tiedän minkälaista kerrontaa itse haluan lukea. Jos tarinan tempo laskee liian pitkäksi aikaa, siitä tulee tylsä luettava.
Omien lukukokemuksieni mukaan niin käy sitä useammin, mitä enemmän kirjoittaja on keskittynyt kuvailuun.