Onko teillä ollut parisuhteissanne tilannetta, jossa kumppanin / puolison sairastuminen olisi aiheuttanut kiristystä suhteeseen? Onko minkälaisia kokemuksia siitä, onko parisuhteessa mahdollista harmonisesti elää tilanteessa, jossa toinen ei ole täysissä fyysisissä voimissa?
Itsellä tilanne, jossa sairastuminen on kohtuuttomasti kuormittanut parisuhdetta, ja mietin, miten tavallista tällainen on naisten välisissä suhteissa. Heterosuhteista esimerkkejä kyllä on kaikenlaisia.
Itsellä tilanne, jossa sairastuminen on kohtuuttomasti kuormittanut parisuhdetta, ja mietin, miten tavallista tällainen on naisten välisissä suhteissa. Heterosuhteista esimerkkejä kyllä on kaikenlaisia.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Minulla ei ole isommin kokemusta, mutta minusta parisuhteessa kuuluu tukea toista vaikeissa tilanteissa, ei voi olettaa, että aina menee kaikki kuin Strömsössä. Niin, helppo tietysti sanoa tässä, mutta minä en ymmärrä miten muutenkaan voisi toimia, vaikka kuormittuisikin.
Onko teillä tukiverkostoa, sukulaisia tai ystäviä? Tuommoisissa tilanteissa on minusta hyvä jakaa huolia ja vastuuta, ettei yksi ihminen kuormittuisi liikaa.
Juu, on kyllä. Ja heihinkin joskus tukeudun, mutta tuntuu hassulta hakea apua muilta arjen asioissa, joissa toinen on joka tapauksessa läsnä. Ollaan hyvin itsenäisiä ihmisiä, jotka muutenkin mielellään pärjää itse kaikin mahdollisin tavoin, mutta toisella se vielä ylikorostunutta. Eli kipeenä mennään töihinkin, ellei ole kuolemansairas, koska ei saa turhista valittaa ja sitä rataa. Eli menee vaikeaksi, jos kumppani tarviiskin apua päivittäisissä asioissa. Apua on kyllä tarjolla, mutta vähän pitkin hampain. Ei sellaista empaattista, osaaottavaa automaattista tukea, vaan pitää hyvin selkeästi kertoa mitä tarvitsee missäkin tilanteessa ja sitä sit vielä punnitaan että varmastiko nyt et pysty itte tekemään tms. ja ihmetellään suureen ääneen jos on kyvytön jotain tekemään, tai jos vaikka ei pysty kävelemään pitempää matkaa. Tuntuu syyllistävältä, vaikka toinen osapuoli ilmoittaa ettei ole sitä kyse. Ei vaan ole tottunut tms. Voihan se niinkin olla tietty.
Niin, minusta tuommoinen kuulostaa vähän ahdistavalta, voi tulla turvaton olo, jos kokee, että on pakko vaan yrittää selvitä yksin. En minä tiedä muuta neuvoa kuin, että kerro avoimesti, miltä tuommoinen kohtelu sinusta tuntuu ja kerro myös, mitä sinä toivoisit häneltä. Jos kumppanisi voisi tulla mukaan lääkäriin, niin hän ehkä ymmärtäisi tilanteen paremmin, kun lääkäri voisi kertoa, millä tavalla sairaus vaikuttaa.
Tuskin sillä on merkitystä onko heterosuhde vai naispari. Kukin reagoi sairastumisiin yksilöllisesti.
Tuosta oon samaa mieltä. Osa tukee puolisoaan sairastumisen hetkellä ja osa lähtee lipettiin. Eikä siinä ole sillä merkitystä onko hetero tai lesbo.
Niin, ehkei ole. En ole aiemmin törmännyt naisiin, jotka käyttäytyy noin, siksi kyselen täällä, onko muilla vastaavia kokemuksia. Siihen kyllä olen törmännyt useasti, että miehet livistävät tiukan paikan tullen. Ts. liian vaikeaa kohdata omia pelkoja, tai kielteisiä tunteita, tai tottumattomuutta olla toisen tukena kun yleensä on toisin päin.
Minusta se ei ole mikään selitys, ettei ole tottunut, kun yleensä on toisin päin, minusta tilanteen mukaan toimitaan, vaikka minäkin olen tämmöinen asioiden pyörittelijä, niin kykenen kyllä muuhunkin, jos on pakko.
Kun pohdin nyt tätä, niin minä olen ehkä välttänyt tuommoiset tilanteet siksi, että ilmaisen heti tutustumisen alkuvaiheessa odottavani toiselta tukea, vaikka ei olekaan mikään kriisi, niin ehkä semmoiset ihmiset, jotka ei ole siihen valmiita, lähtee heti karkuun, enkä heihin tutustukaan enempää, tai sitten heti huomataan, ettei synkkaa. En ehkä oikein ymmärrä, mitä iloa semmoisesta kumppanista on, joka ei ole itsestään selvästi tukena, eikö se ole juuri parisuhteen pääpointti, vai miksi parisuhteessa muuten edes oltaisiin.
No en kyllä ikinä ole ollut parisuhteessa tuen vuoksi tai haluaisi edes toissijaisesti seurustella antaakseni tai saadakseni tukea.
En toki vähättelyä tai lyttäämistäkään kaipaa tai harrasta. Hädän hetkellä tietenkin kuka on paras tuki jos ei oma kumppani.
Niin, minä olen kumminkin sitä mieltä, että toisiaan voi ja pitää tukea muutenkin kuin kriisitilanteissa, mutta ihmiset ovat erilaisia.
Juuri näin... kumppanin tulisi olla se elämän tärkein ja arvokkain asia, tukena oleminen on itsestään selvyys...
Vakavasta sairastumisesta ei kokemusta, muunlaisesta puolison pitkäaikaista tukea vaativasta tilanteesta kylläkin. Näissä tilanteissa toisen ymmärrys ja konkreettinen tuki on ensiarvoisen tärkeää ja itse olen sitä saanutkin.
Myös ystävien kautta on tullut nähtyä kaikenlaisia elämäntilanteita. Sanoisin, että vaikeassa tilanteessa rakkaus ja sitoutuminen vasta punnitaankin.
Toivottavasti saat kumppanisi ymmärtämään.
Itsellänikään ei ole kokemusta, mutta tuosta fyysisestä puolesta juontui mieleen psyykkiset sairaudet ... Eli ihan nuo vakavimmat (=psykoosisairaudet), mm. skitsofrenia, bipolaarisuus ja esim. vaikeassa masennuksessa joskus (tilastoja en tiedä) esiintyvät psykoosit.
Tunnen muutamia, itse oon luojan kiitos päässyt vähemmällä.
Miten te näihin sairastuneiden puolisot pärjäätte? Vai pärjäättekö? Jos joku on kiinnostunut vastaamaan, niin ei tosiaan tarvii omalla nimellä kirjoittaa!
Yleensä nuo sairaudet vievät työkyvyn, mutta kuvittelisin että pelottavinta kanssaeläjälle olisi realiteettien pettäminen...? Kun ne eivät tuu kello kaulassa. Oppiiko puolison tuntemaan silleen, että tietää että nyt mennään? Onko teillä ollut tilanteita, joissa joutuu pelkäämään oman tai kumppanin hengen puolesta?
Mitä teet näiden sairauksien ollessa kyseessä, jatkatko suhteessa vai et? Jos ajatellaan, että teillä on pitkä parisuhde takana ... Entäpä, jos perheessä on lapsia, tilanne varmastikin mutkistuu melko paljon lisää
En elä parisuhteessa, mutta olen kokenut aallonpohjan (masennusta ja terveys petti). Kaikki on suht OK nyt, en ole yhtä huonona kuin silloin, mutta on töitä vielä itseni kanssa. Matkan varrella opin ketkä ovat ne oikeat hyvät ihmiset ympärilläni ja joista haluan pitää kiinni, ja ketkä ovat ne joille en enää halua jakaa asioita elämästäni tai arkeeni. Pointtini onkin se, että jos puolisosi/kumppanisi on se jolla on terveyden kanssa ongelmia jas jos rakastat häntä niin pidä hänestä kiinni vaikka nyt on raskasta. Jos itse sairastat toivon että puolisosi ymmärtää pysyä vierelläsi.
Kirjoitit hyvin ja ihan samoin kuin itse olisin voinut kirjoittaa.
Kiitos!
Kun olin aallonpohjalla ei olisi ollut mitenkään mahdollista että olisin pystynyt parisuhteeseen, tilanne meni jopa niin pahaksi että erakoiduin. Olisi kiva että ympärilläni olisi ihmisiä, kavereita ja ystäviä, mutta no.. kun ei ole. Olen sen ikäinen (40 ) että suurin osa minun ikäisistä ovat kiireisiä työn ja perheen kanssa. Harmittaa sinänsä että haluaisin sosiaalisen elämän, elämä on raskasta kun ei ole ketään kenelle jutella ja avata asioita jotka mahdollisesti askarruttaa.