Veljet ja siskot,
nimeni on Raskolnikov ja olen Johannes Viettelijän ystävä. Olen ottanut raskaaksi velvollisuudekseni kertoa koko maailmalle Johanneksen julmasta kohtalosta. Tämä olkoon varoituksena kaikille maailman neidoille, jotka eivät ymmärrä omaa valtaansa, neidoille, jotka surutta särkevät nuorukaisten sydämiä!
Kenties aiheutan teille surua ja kärsimystä kertoessani, että Johannes on poistunut keskuudestamme. Kaikkea toivoa ei silti ole vielä menetetty; Johannes ei suinkaan ole kuollut. Hän kyllä yritti pyyhkiä itsensä pois tästä "varjojen ja ikituskien maasta", kuten hän itse asian ilmaisee, mutta Kaikkivaltias Jumala näki, ettei vielä ollut hänen aikansa. Johanneksen tila on silti lohduton, poikaparka on aivan sekaisin. Hänet on viety laitokseen ja siellä hän saanee hyvää hoitoa. Kun kävin häntä katsomassa, ei hän ollut entisensä. Tuon ennen niin vilkkaan ja eloisan nuorukaisen tilalla on nyt kalpea ja värisevä haamu; on kuin kaikki veri, lämpö ja rakkaus olisi hänestä paennut! Sydämeeni koskee, kun sitä ajattelen!
Kiitän Jumalaa, jos Johannes tästä selviää. Siihen asti minun on vain yritettävä ymmärtää, mitä oikeastaan tapahtui. Koetan nyt analysoida tilanteen kehittymistä käyttäen apunani Johanneksen omia säkeitä.
"Rakkaus on kuin purppurainen ilta
Oi, rakkaani, kanssain kulje rantaviivaa.
Kuuletko, oi rakkaimpani, kuinka ruisrääkät laulavat syysillan tummuvaan sineen? Sinun kosketuksesi saa sieluni väräjämään, ihoni herkistyy kohtaamaan vyöryvän rakkautesi tulvan. Oi rakkaani, jos nyt sanot "ei", on se loppuni ja tuhoni! Oi, ihanaiseni, kaunis kukkaseni, oi suloinen enkelini, rakasta minua tai tapan sinut!"
Tämä on ensimmäinen runo. Huomaamme, että tässä vaiheessa Johannes oli vielä toiveikas. Runo paljastaa hänen tunteidensa voiman: "rakasta minua tai tapan sinut!" Johannes ei koskaan ollut väkivaltainen, hän ei koskaan satuttanut ketään. Minua hämmästyttääkin, kuinka hän saattoi edes puhua tappamisesta. Selvää on, ettei hän ikimaailmassa olisi voinut satuttaa ketään, kaikkein vähiten rakkautensa kohdetta!
"Karpolla on asiaa
Karpolla on asiaa taas
No joko se karvalakkimies turpaan saa
Karpo suomen pelastus on
sehän on ihan mahdoton!"
Tämä toinen runo on minulle arvoitus. Se ei lainkaan kuulosta Johannekselta. En keksi muuta selitystä, kuin että kyseessä on joko hetkellinen mielenhäiriö - kenties tuleva romahtaminen ilmoitti itsestään tämän kummallisen runon muodossa? - tai sitten joku irvailija esiintyy Johanneksen nimellä. Luoja tietää.
"Rakkaani, mua hyljitkö vain?
Oi rakkaani, mua hyljitkö vain,
vaik' sulle taivon Otavaisen hain?
Mua, onnetonta, sä hyljit vain!
Rakas, olet ihanin päällä maan,
Milloin sun tuntea ihollain saan?
Miks hyljit, suloinen, viet kuolemaan?
Oi mua onnetonta kulkijaa!
En koskaan sua mä omaksein saa!
Mua raukkaa vain hauta odottaa!"
Huomaamme, että Johannes alkaa olla epätoivoinen. Hän ei saanut vastausta rakkaaltaan. Kuolemaakin hän ajatteli jo näin aikaisessa vaiheessa.
"Oi ihana prinsessani, miks mua sä piinaat?
Sinä ihanin, suloisin, oma prinsessani,
miks mulle et rakkauttas suo?
Miks en tulla jo saa sun luo?
Rakkaani, enkelini, jos oisit omanani,
lempeeni sut hukuttaisin,
sulle kaiken mä antaisin!
Voi, sä julma olet niin!
Hukutat mut kyyneliin!
En rauhaa saa, sua palvon,
yksin vuoteessain vain valvon!"
Tilanne alkoi olla jo vakava. Johannes nimittää rakkautensa kohdetta julmaksi, mutta ei voi rakkaudelleen mitään. Hän alkoi valvoa öitä, kuljeskeli kuutamossa ja sepitteli pateettisia rakkausrunoja.
"Sua yksin mä lemmin!
Ikkunas alla oon valvonut illan hämystä aamun koittoon
ja auringon ensisäteiden myötä yhdyin lintujen soittoon.
Mutta sinä kuuntele et;
oot julma niin, vain kujeilet!
Oi rakkaani, prinsessani, enkelini, pieni kukkaseni!
Miks koskaan en sua, ihanin, saada voi, saada omakseni?
Kiduttaja on muotos sun,
Jo hautaan saattelit sä mun!"
Johannes todella valvoi palvomansa neidon ikkunan alla koko yön. Tyttö ei ollut siitä hyvillään! Hän sanoi Johannekselle suorat sanat. Ilmeisesti se oli liian kova isku Johannekselle. Hän koetti lieventää vaikutusta itsepetoksella: "oot julma niin, vain kujeilet!" Kyse ei todellakaan ollut kujeilusta, vaan aivan selkeistä rukkasista. Voi onnetonta Johannesta! Rakkauden voima on suuri!
"Toiselle lauluni laulan!
Sun sanojasi kuulen kiittäen,
jos niistä saisin mä lohdutuksen.
Mut ei, sanojes luota pois mä meen!
En sulta lievityst' saa poltteeseen!
Sinä ihana liet ja suloinen,
kuin niityn kaunehin kukkanen.
Mut toiselle kuuluu sydämeni,
toiselle palkka mun tekojeni!"
Joku sinuattu sielu koetti lohduttaa Johannesta. Tämä runo on vastaus siihen. Näemme, kuinka syvälle Johannes oli rakkauteensa uponnut.
"Sun luokses mun sydämeni halaa!
Sun luokses mun sydämeni vain halaa,
mutta mulle sä et syliäs avaa!
Kiusaaja oot, mutta ihana niin -
taas täytyy tyytyä vain unelmiin!
Oi rakkaani, miks mua kohtelet näin?!
Sua palvon, lemmin - silti yksin jäin!
Turhaa on kaikki, niin turhaa elo tää,
sua en saa - mitään en toivoa nää!"
Epätoivoa, epätoivoa! Voi Johannes, ystäväni, kuinka saatoitkaan kärsiä niin!
"Jos pimeys mun jo ottais pois
Saapunut mun loppuni on;
kohtalo kova, lohduton!
Pois lensit kuin lintu pieni.
Musta, valoton on tieni.
Vaik' alati lemmin sua,
et koskaan ottanut mua!
Nyt tuska on loputonta
ja elämä onnetonta!
En rauhaa milloinkaan kai saa,
sun silmäs mua vainoaa.
Enkelini, miks' teit sä näin?
Miks' et ollut mun ystäväin?
* * *
Sä suloinen, armahani,
yhä oot mun rakkahani!
Kai joskus mua muistanet,
kun toisen syliss' lepäilet!
Sieluni, sydämeni vain
nyt huutaa, itkee, riutuu ain.
Ja niin kai se parempi ois,
jos pimeys mun jo ottais pois."
Tätä tuskin voi ymmärtää väärin. Johannes toivoi kuolevansa. Johannes lausuu: "Kai joskus mua muistanet, / kun toisen syliss' lepäilet!" Tytöllä ei ollut ketään toista, mutta tässä tulee ilmi Johanneksen pohjaton ja epäitsekäs hyvyys: hän toivoi tytön tulevan onnelliseksi, vaikkei hän itse voisikaan olla tuon onnen lähde.
"Lyötyä sä lyöt!
Mitä kuulenkaan:
mua solvataan!
Sydämmessäin vain liekki lemmen palaa,
mut kun puhut noin, viha valtaa alaa!
Julma oot, hirmuinen, lyötyä kun lyöt:
Sattuu niin, ma raukka valvon kaikki yöt!
Niin, mä kuulen sen:
syvän loukkauksen!
Rintas sun, se onko tulta nähnyt lain?
Poltteessa, huumassa riutunut vain?
Älä puhu sanoja siis loukkauksen,
ennen kuin kohtaat sä julman rakkauden!"
Joku loukkasi Johannesta. Tuskin hänelle pahasti sanottiin, mutta hän oli niin herkässä mielentilassa, että lintujen laulukin oli hänelle kuin syytös ja tuomio.
"Tuskaa!!!
Jos rakkahani mua koskettais,
oi, se hurmaa, onnea suurta ois!
Vaan poissa on nyt hän, poissa minä,
Emme kulkeneet me ystävinä."
"Ei hän mulle koskaan!
Ei hän mulle koskaan sydäntään suonut,
vaikk' hälle oisin maan ja taivaan tuonut!
Häntä en saada voi; tahdo en muita!
Mua nyt säälissä, säälissä mua uita!"
Nämä kaksi pikkurunoa eivät paljasta juurikaan mitään uutta. Jälkimmäisestä tosin näemme, että hän kaipasi sääliä ja lohtua. Mutta mikä hänet olisi voinut pelastaa!?
"Yksi on mulla vain!
Vain yhtä mä vietellä koitin,
vain yhdelle soittoni soitin.
Mut kopean ylenkatseen sain
ja nyt on unelmat taakkanain!
Ei onnea mulle suotu lain,
nyt on pelkkä pullo lohtunain!
Mä kuulen, on luontos pilkkaajan!
Mistä löytäisin armahtajan!
Ken ymmärtää vois viettelijää,
viettelijä aina yksin jää!"
Joku pilkkasi häntä hänen nimensä takia. On totta, että Johannes koetti vietellä vain yhtä. Toki on myönnettävä, että hän ampuu hieman yli. "Ken vois ymmärtää viettelijää", hän kyseli, mutta tiesi varmasti itsekin olevansa kaiken säälin ja lohdun ulkopuolella.
"Lohdun mä löytänyt oon!
Suomi pitää omanansa!
Neuvoi mua armas kansa:
"Kun elo on yhtää piinaa,
juo, ystävä kallis, viinaa!"
Mun armaani kun mennyt on
ja maailma on toivoton,
kun niskaa painaa raskas ies,
teen niin kuin suomalainen mies:
pulloon mä tartun, viinaa juon!
Suruuni näin mä lohdun tuon!
Jo haihtuu murheet tämän maan,
kun hukuttaudun humalaan!"
Kun ei lohtua muualta löytynyt, teki Johannes "niin kuin suomalainen mies" ja etsi sitä pullosta. Se oli tietysti virhe.
"Ei pullo mulle lohtua tuonutkaan!
Nyt mä pullon löytänyt oon!
Vie humala mun hurmioon!
Mä nauran, huudan, elämöin -
ja tyttöäni ikävöin!!!
Ei armoa suo pullokaan!
Voi, nyt menen mä kuolemaan!
Luojani mun, sa armos suo,
olen jo tulossa Sun luo!"
Hän huomasikin hyvin pian, ettei viina auta. Tämä runo on jo lohdutonta luettavaa. Selkeä itsemurhaviestihän tämä on: "Luojani mun, sa armos suo, / olen jo tulossa Sun luo!" Hyvin pian tämän runon kirjoittamisen jälkeen, hän otti unilääkkeitä tarkoituksenaan vaivuttaa itsensä ikiuneen.
Olen hyvin pahoillani Johanneksen puolesta. Syytän itseäni, etten toiminut aiemmin. En voi kuin kiittää armollista Jumalaa, ettei hän sallinut Johanneksen onnistua niin surullisessa yrityksessään. Toivokaamme sydämiemme pohjasta, että Johannes selviytyy tästä! Tytöstä, Johanneksen rakkauden kohteesta, voisin sanoa sen verran, että häntä koko tapaus ei ole liikuttanut lainkaan. Kerrotaan hänen jopa ivallisesti nauraneen, kun hänelle oli ilmoitettu Johanneksen itsemurhayrityksestä. Julmia ovat neidot!
Viestini on pitkä, mutta uskon se olevan oikeutettu. Toivotan teille kaikille hyvää jatkoa ja voimia. Koettakaamme jaksaa tässä kylmässä maailmassa.
- Raskolnikov -
nimeni on Raskolnikov ja olen Johannes Viettelijän ystävä. Olen ottanut raskaaksi velvollisuudekseni kertoa koko maailmalle Johanneksen julmasta kohtalosta. Tämä olkoon varoituksena kaikille maailman neidoille, jotka eivät ymmärrä omaa valtaansa, neidoille, jotka surutta särkevät nuorukaisten sydämiä!
Kenties aiheutan teille surua ja kärsimystä kertoessani, että Johannes on poistunut keskuudestamme. Kaikkea toivoa ei silti ole vielä menetetty; Johannes ei suinkaan ole kuollut. Hän kyllä yritti pyyhkiä itsensä pois tästä "varjojen ja ikituskien maasta", kuten hän itse asian ilmaisee, mutta Kaikkivaltias Jumala näki, ettei vielä ollut hänen aikansa. Johanneksen tila on silti lohduton, poikaparka on aivan sekaisin. Hänet on viety laitokseen ja siellä hän saanee hyvää hoitoa. Kun kävin häntä katsomassa, ei hän ollut entisensä. Tuon ennen niin vilkkaan ja eloisan nuorukaisen tilalla on nyt kalpea ja värisevä haamu; on kuin kaikki veri, lämpö ja rakkaus olisi hänestä paennut! Sydämeeni koskee, kun sitä ajattelen!
Kiitän Jumalaa, jos Johannes tästä selviää. Siihen asti minun on vain yritettävä ymmärtää, mitä oikeastaan tapahtui. Koetan nyt analysoida tilanteen kehittymistä käyttäen apunani Johanneksen omia säkeitä.
"Rakkaus on kuin purppurainen ilta
Oi, rakkaani, kanssain kulje rantaviivaa.
Kuuletko, oi rakkaimpani, kuinka ruisrääkät laulavat syysillan tummuvaan sineen? Sinun kosketuksesi saa sieluni väräjämään, ihoni herkistyy kohtaamaan vyöryvän rakkautesi tulvan. Oi rakkaani, jos nyt sanot "ei", on se loppuni ja tuhoni! Oi, ihanaiseni, kaunis kukkaseni, oi suloinen enkelini, rakasta minua tai tapan sinut!"
Tämä on ensimmäinen runo. Huomaamme, että tässä vaiheessa Johannes oli vielä toiveikas. Runo paljastaa hänen tunteidensa voiman: "rakasta minua tai tapan sinut!" Johannes ei koskaan ollut väkivaltainen, hän ei koskaan satuttanut ketään. Minua hämmästyttääkin, kuinka hän saattoi edes puhua tappamisesta. Selvää on, ettei hän ikimaailmassa olisi voinut satuttaa ketään, kaikkein vähiten rakkautensa kohdetta!
"Karpolla on asiaa
Karpolla on asiaa taas
No joko se karvalakkimies turpaan saa
Karpo suomen pelastus on
sehän on ihan mahdoton!"
Tämä toinen runo on minulle arvoitus. Se ei lainkaan kuulosta Johannekselta. En keksi muuta selitystä, kuin että kyseessä on joko hetkellinen mielenhäiriö - kenties tuleva romahtaminen ilmoitti itsestään tämän kummallisen runon muodossa? - tai sitten joku irvailija esiintyy Johanneksen nimellä. Luoja tietää.
"Rakkaani, mua hyljitkö vain?
Oi rakkaani, mua hyljitkö vain,
vaik' sulle taivon Otavaisen hain?
Mua, onnetonta, sä hyljit vain!
Rakas, olet ihanin päällä maan,
Milloin sun tuntea ihollain saan?
Miks hyljit, suloinen, viet kuolemaan?
Oi mua onnetonta kulkijaa!
En koskaan sua mä omaksein saa!
Mua raukkaa vain hauta odottaa!"
Huomaamme, että Johannes alkaa olla epätoivoinen. Hän ei saanut vastausta rakkaaltaan. Kuolemaakin hän ajatteli jo näin aikaisessa vaiheessa.
"Oi ihana prinsessani, miks mua sä piinaat?
Sinä ihanin, suloisin, oma prinsessani,
miks mulle et rakkauttas suo?
Miks en tulla jo saa sun luo?
Rakkaani, enkelini, jos oisit omanani,
lempeeni sut hukuttaisin,
sulle kaiken mä antaisin!
Voi, sä julma olet niin!
Hukutat mut kyyneliin!
En rauhaa saa, sua palvon,
yksin vuoteessain vain valvon!"
Tilanne alkoi olla jo vakava. Johannes nimittää rakkautensa kohdetta julmaksi, mutta ei voi rakkaudelleen mitään. Hän alkoi valvoa öitä, kuljeskeli kuutamossa ja sepitteli pateettisia rakkausrunoja.
"Sua yksin mä lemmin!
Ikkunas alla oon valvonut illan hämystä aamun koittoon
ja auringon ensisäteiden myötä yhdyin lintujen soittoon.
Mutta sinä kuuntele et;
oot julma niin, vain kujeilet!
Oi rakkaani, prinsessani, enkelini, pieni kukkaseni!
Miks koskaan en sua, ihanin, saada voi, saada omakseni?
Kiduttaja on muotos sun,
Jo hautaan saattelit sä mun!"
Johannes todella valvoi palvomansa neidon ikkunan alla koko yön. Tyttö ei ollut siitä hyvillään! Hän sanoi Johannekselle suorat sanat. Ilmeisesti se oli liian kova isku Johannekselle. Hän koetti lieventää vaikutusta itsepetoksella: "oot julma niin, vain kujeilet!" Kyse ei todellakaan ollut kujeilusta, vaan aivan selkeistä rukkasista. Voi onnetonta Johannesta! Rakkauden voima on suuri!
"Toiselle lauluni laulan!
Sun sanojasi kuulen kiittäen,
jos niistä saisin mä lohdutuksen.
Mut ei, sanojes luota pois mä meen!
En sulta lievityst' saa poltteeseen!
Sinä ihana liet ja suloinen,
kuin niityn kaunehin kukkanen.
Mut toiselle kuuluu sydämeni,
toiselle palkka mun tekojeni!"
Joku sinuattu sielu koetti lohduttaa Johannesta. Tämä runo on vastaus siihen. Näemme, kuinka syvälle Johannes oli rakkauteensa uponnut.
"Sun luokses mun sydämeni halaa!
Sun luokses mun sydämeni vain halaa,
mutta mulle sä et syliäs avaa!
Kiusaaja oot, mutta ihana niin -
taas täytyy tyytyä vain unelmiin!
Oi rakkaani, miks mua kohtelet näin?!
Sua palvon, lemmin - silti yksin jäin!
Turhaa on kaikki, niin turhaa elo tää,
sua en saa - mitään en toivoa nää!"
Epätoivoa, epätoivoa! Voi Johannes, ystäväni, kuinka saatoitkaan kärsiä niin!
"Jos pimeys mun jo ottais pois
Saapunut mun loppuni on;
kohtalo kova, lohduton!
Pois lensit kuin lintu pieni.
Musta, valoton on tieni.
Vaik' alati lemmin sua,
et koskaan ottanut mua!
Nyt tuska on loputonta
ja elämä onnetonta!
En rauhaa milloinkaan kai saa,
sun silmäs mua vainoaa.
Enkelini, miks' teit sä näin?
Miks' et ollut mun ystäväin?
* * *
Sä suloinen, armahani,
yhä oot mun rakkahani!
Kai joskus mua muistanet,
kun toisen syliss' lepäilet!
Sieluni, sydämeni vain
nyt huutaa, itkee, riutuu ain.
Ja niin kai se parempi ois,
jos pimeys mun jo ottais pois."
Tätä tuskin voi ymmärtää väärin. Johannes toivoi kuolevansa. Johannes lausuu: "Kai joskus mua muistanet, / kun toisen syliss' lepäilet!" Tytöllä ei ollut ketään toista, mutta tässä tulee ilmi Johanneksen pohjaton ja epäitsekäs hyvyys: hän toivoi tytön tulevan onnelliseksi, vaikkei hän itse voisikaan olla tuon onnen lähde.
"Lyötyä sä lyöt!
Mitä kuulenkaan:
mua solvataan!
Sydämmessäin vain liekki lemmen palaa,
mut kun puhut noin, viha valtaa alaa!
Julma oot, hirmuinen, lyötyä kun lyöt:
Sattuu niin, ma raukka valvon kaikki yöt!
Niin, mä kuulen sen:
syvän loukkauksen!
Rintas sun, se onko tulta nähnyt lain?
Poltteessa, huumassa riutunut vain?
Älä puhu sanoja siis loukkauksen,
ennen kuin kohtaat sä julman rakkauden!"
Joku loukkasi Johannesta. Tuskin hänelle pahasti sanottiin, mutta hän oli niin herkässä mielentilassa, että lintujen laulukin oli hänelle kuin syytös ja tuomio.
"Tuskaa!!!
Jos rakkahani mua koskettais,
oi, se hurmaa, onnea suurta ois!
Vaan poissa on nyt hän, poissa minä,
Emme kulkeneet me ystävinä."
"Ei hän mulle koskaan!
Ei hän mulle koskaan sydäntään suonut,
vaikk' hälle oisin maan ja taivaan tuonut!
Häntä en saada voi; tahdo en muita!
Mua nyt säälissä, säälissä mua uita!"
Nämä kaksi pikkurunoa eivät paljasta juurikaan mitään uutta. Jälkimmäisestä tosin näemme, että hän kaipasi sääliä ja lohtua. Mutta mikä hänet olisi voinut pelastaa!?
"Yksi on mulla vain!
Vain yhtä mä vietellä koitin,
vain yhdelle soittoni soitin.
Mut kopean ylenkatseen sain
ja nyt on unelmat taakkanain!
Ei onnea mulle suotu lain,
nyt on pelkkä pullo lohtunain!
Mä kuulen, on luontos pilkkaajan!
Mistä löytäisin armahtajan!
Ken ymmärtää vois viettelijää,
viettelijä aina yksin jää!"
Joku pilkkasi häntä hänen nimensä takia. On totta, että Johannes koetti vietellä vain yhtä. Toki on myönnettävä, että hän ampuu hieman yli. "Ken vois ymmärtää viettelijää", hän kyseli, mutta tiesi varmasti itsekin olevansa kaiken säälin ja lohdun ulkopuolella.
"Lohdun mä löytänyt oon!
Suomi pitää omanansa!
Neuvoi mua armas kansa:
"Kun elo on yhtää piinaa,
juo, ystävä kallis, viinaa!"
Mun armaani kun mennyt on
ja maailma on toivoton,
kun niskaa painaa raskas ies,
teen niin kuin suomalainen mies:
pulloon mä tartun, viinaa juon!
Suruuni näin mä lohdun tuon!
Jo haihtuu murheet tämän maan,
kun hukuttaudun humalaan!"
Kun ei lohtua muualta löytynyt, teki Johannes "niin kuin suomalainen mies" ja etsi sitä pullosta. Se oli tietysti virhe.
"Ei pullo mulle lohtua tuonutkaan!
Nyt mä pullon löytänyt oon!
Vie humala mun hurmioon!
Mä nauran, huudan, elämöin -
ja tyttöäni ikävöin!!!
Ei armoa suo pullokaan!
Voi, nyt menen mä kuolemaan!
Luojani mun, sa armos suo,
olen jo tulossa Sun luo!"
Hän huomasikin hyvin pian, ettei viina auta. Tämä runo on jo lohdutonta luettavaa. Selkeä itsemurhaviestihän tämä on: "Luojani mun, sa armos suo, / olen jo tulossa Sun luo!" Hyvin pian tämän runon kirjoittamisen jälkeen, hän otti unilääkkeitä tarkoituksenaan vaivuttaa itsensä ikiuneen.
Olen hyvin pahoillani Johanneksen puolesta. Syytän itseäni, etten toiminut aiemmin. En voi kuin kiittää armollista Jumalaa, ettei hän sallinut Johanneksen onnistua niin surullisessa yrityksessään. Toivokaamme sydämiemme pohjasta, että Johannes selviytyy tästä! Tytöstä, Johanneksen rakkauden kohteesta, voisin sanoa sen verran, että häntä koko tapaus ei ole liikuttanut lainkaan. Kerrotaan hänen jopa ivallisesti nauraneen, kun hänelle oli ilmoitettu Johanneksen itsemurhayrityksestä. Julmia ovat neidot!
Viestini on pitkä, mutta uskon se olevan oikeutettu. Toivotan teille kaikille hyvää jatkoa ja voimia. Koettakaamme jaksaa tässä kylmässä maailmassa.
- Raskolnikov -
Vastaukset 2
Vanhimmat
surullinen tarina.
Olen hyvin pahoillani Johanneksen puolesta ja toivon kaiken kääntyvän parempaa huomista kohti.
Rakkauden oikukkaat polut ovat joskus arvaamattomia,mutta kaikeksi onneksi on Johanneksella hyvä ja uskollinen ystävä joka on ollut tukena ja huolehtijana Johanneksen elämässä.
Uskon edustavani enemmistöä kun lausun heidän puolestaan,että harras toiveemme on Johanneksen nopea toipuminen.
Toivomme myös saavamme lukea uusia rakkaudesta kertovia runoja jotka kertovat Johanneksen uudesta rakkauden kohteesta.
Lukiessani Johanneksen kauniita runoja havaitsin hyvin tärkeän seikan.
Johannes on vahva Suomalainen mies joka on sisusta tehty joten luotan tähän sukupolvien karaisemaan ja vahvaan Suomen valio tuotteeseen.
Sinä selviät Johannes!
Tulet tuottamaan meille rakkauden nälkäisille palstalaisille useat kauniin toiveikkaat runot.
Allekrjoittanut on myös yksi Johannekseen rakastunut ja pelkää seuraavansa Johanneksen kohtaloa.
Johannes teki minuun katoamattoman vaikutuksen rakkautta, kaipausta, tuskaa, epätoivoa, himoa, kaunaa, katkeruutta ym. tunteita käsittelevillä riipaisevilla runoillaan.
Rakkauden nälkä on ihmiskunnalla valtaisa ja sen koin erityisen vaikuttavana Johannes Viettelijän mahtipontisessa ja laaja-sfäärisessä (!)runomaailmassa.
Toivon hälle uskoa ja luottamusta elämään ja sen kantavaan voimaan - puhallan metsieni valkoisista kätköistä hänelle suurten energialähteiden pieniä pisaroita - jotta hän tuota pikaa palaisi luoksemme runojen kantamin siivin.
Suudelmin hänen runonsa sinetöin syömmeheni, vaikka ne eivät minulle henkilökohtaisesti olleetkaan suunnattuja.
Silti, oi silti....ne koskettivat.*