Ystäväni,
tulit niin varmaksi siitä,
että minussa,
– ja ikuisuuden syleilyssä,
maailman kaikkeuden keskellä,
on musta piste.
– kaiken mustan ydin.
Tuo musta piste,
– se oli mielestäsi kuin minä,
sillä värini kulkevat harmaudessa,
– sen kaikissa sävyissä...
Ei,
olet vieläkin väärässä.
Ei nauruttomia päiviä olekaan.
minussa on vain tummuus joka pelästyttää.
Viihdyn sen kanssa,
ja sinä,
– vältyt elämästä sen myötä.
Tuo syvyys on läheisin seuralainen.
Ystäväni...
Tahdon kuiskata sinulle...
Yö on yötä,
– päivä on päivää...
Ensimmäistäkään niistä
ei olisi ilman toista...
Suru kuuluu iloon
kuin kuolema elämään...
– valo pimeään,
kuin itku ihmiseen...
– ja aivan totta,
olen itkenyt
nieleskellyt kyyneleitä...
Olen nähnyt syntymää,
kuolemaa.
– ja kyyneleitä,
kylmiä ja kuumia...
– punaisia,
kuin syksyn marjat.
Jokainen päivä on eron hetki.
Mieleni välttää,
kieltää...
– ja väittää,
ei ottaisi vastaan jäähyväistä.
Se ei tahtoisi erota,
jättää ainuttakaan.
Se ei tahtoisi suruja mukaansa mistään.
Kerran,
eron hetken edellä,
itkin suruni kallioille...
– laiturin laudoille...
Orjameren aalloille.
Miehen mittaisten kaislojen keskellä
otin ulos suruni ennakon.
Miksi kantaa murhetta mukaan?
Suru on surtava,
– mutta siellä,
mistä ilo sen itselleen peitoksi löysi.
Punaisia kyyneleitä,
– syksyn marjoja,
ruusu ja pihlajat kantoivat niitä.
Nostin tyrnipensaasta käteeni pienen linnun.
– ja korkeudessa kurkiauran kutsuva huuto...
Pidin kädessäni pienen linnun,
sen päättynyt lento...
– kuin kiihkeän onnen nopea kuolo...
Punainen kyynel,
– kuin syksyn marja...
Untuvakaulalla pisara verta...
Keskeltä elämäni tuoreimman surun...
– syksyn punaisten kyynelten alle,
laskin kädestäni pienen,
hennon linnun...
Lintuni myötä hautasin surun.
Et nähnyt,
et kuullut...
Lähdit...
Hymyilin,
– ehkä hetkisen vaieten,
hiljaa.
En nauranut,
en heti,
– mutta naurutonta päivää minulle ei nouse koskaan...
Minua ei evästetty pelkäämään,
– ei lämpimän nuotioni ympärillä hiipivää sysimustaa yötä,
– ei synkkää metsää...
– ei,
minua rohkaistiin rakastamaan sysimustan yöni,
– synkän metsäni keskellä palavan nuotion räiskyvää lämpöä...
En naura sinulle,
mutta lämpimiltä tuliltani hymyilen pimeää pelkäävälle...
Eikä nauruttomia päiviä olekaan...
tulit niin varmaksi siitä,
että minussa,
– ja ikuisuuden syleilyssä,
maailman kaikkeuden keskellä,
on musta piste.
– kaiken mustan ydin.
Tuo musta piste,
– se oli mielestäsi kuin minä,
sillä värini kulkevat harmaudessa,
– sen kaikissa sävyissä...
Ei,
olet vieläkin väärässä.
Ei nauruttomia päiviä olekaan.
minussa on vain tummuus joka pelästyttää.
Viihdyn sen kanssa,
ja sinä,
– vältyt elämästä sen myötä.
Tuo syvyys on läheisin seuralainen.
Ystäväni...
Tahdon kuiskata sinulle...
Yö on yötä,
– päivä on päivää...
Ensimmäistäkään niistä
ei olisi ilman toista...
Suru kuuluu iloon
kuin kuolema elämään...
– valo pimeään,
kuin itku ihmiseen...
– ja aivan totta,
olen itkenyt
nieleskellyt kyyneleitä...
Olen nähnyt syntymää,
kuolemaa.
– ja kyyneleitä,
kylmiä ja kuumia...
– punaisia,
kuin syksyn marjat.
Jokainen päivä on eron hetki.
Mieleni välttää,
kieltää...
– ja väittää,
ei ottaisi vastaan jäähyväistä.
Se ei tahtoisi erota,
jättää ainuttakaan.
Se ei tahtoisi suruja mukaansa mistään.
Kerran,
eron hetken edellä,
itkin suruni kallioille...
– laiturin laudoille...
Orjameren aalloille.
Miehen mittaisten kaislojen keskellä
otin ulos suruni ennakon.
Miksi kantaa murhetta mukaan?
Suru on surtava,
– mutta siellä,
mistä ilo sen itselleen peitoksi löysi.
Punaisia kyyneleitä,
– syksyn marjoja,
ruusu ja pihlajat kantoivat niitä.
Nostin tyrnipensaasta käteeni pienen linnun.
– ja korkeudessa kurkiauran kutsuva huuto...
Pidin kädessäni pienen linnun,
sen päättynyt lento...
– kuin kiihkeän onnen nopea kuolo...
Punainen kyynel,
– kuin syksyn marja...
Untuvakaulalla pisara verta...
Keskeltä elämäni tuoreimman surun...
– syksyn punaisten kyynelten alle,
laskin kädestäni pienen,
hennon linnun...
Lintuni myötä hautasin surun.
Et nähnyt,
et kuullut...
Lähdit...
Hymyilin,
– ehkä hetkisen vaieten,
hiljaa.
En nauranut,
en heti,
– mutta naurutonta päivää minulle ei nouse koskaan...
Minua ei evästetty pelkäämään,
– ei lämpimän nuotioni ympärillä hiipivää sysimustaa yötä,
– ei synkkää metsää...
– ei,
minua rohkaistiin rakastamaan sysimustan yöni,
– synkän metsäni keskellä palavan nuotion räiskyvää lämpöä...
En naura sinulle,
mutta lämpimiltä tuliltani hymyilen pimeää pelkäävälle...
Eikä nauruttomia päiviä olekaan...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Valtavan kauniita ja koskettavia nämä Sinun runosi, olen vasta vähän aikaa vieraillut näillä palstoilla ja mykistyneenä lukenut ja ihastellut runojasi. ****
Usein olen miettinyt tätä,
-mitä kirjoituksillani tekisin?
Onko niistä kenellekkää...
- ja onko niistä mihinkään...
Useat leijuvat lauluina mailmalla,
- ja sattuu silloin tällöin, että jossakin omat lauluni kohtaan,
- mutta monet vielä kuin alkukevään kylmässä maassa,
puhkeamattomia,
ahtaalla,
tiukasti lujassa nupussa kiinni ...
Pikkuhiljaa,
- ja päivien myötä, olen herännyt ja huomaan,
että kyllä rivini aina lukijansa etsii...
- ja ehkä,
ja kenties,
kuka sen tietää...
Nettisivuillani on runsaasti tilaa.
Kai ne kerran sinne tiensä löytää...