Ehkä ensin hieman taustaa otsikon tueksi.
Olen 26-vuotias nuori (?) mies, josta on jo jonkin aikaa tuntunut siltä, että olisi mukavaa löytää rinnalle se toinen ihminen. Sellainen, jonka kanssa voisi jakaa ilot ja surut, ja tehdä kaikkea mukavaa yhdessä. En jatka pidemmälle, koska tämä ei ole treffipalsta :)
Mutta sanotaan näin, että kaipaan elämääni parisuhdetta, ja kaikkia sen mukanaan tuomia asioita. Tiedän, että toimiva suhde vaatii molemmilta toisen huomioimista ja epäitsekkyyttä, halua panostaa siihen juttuun. Itselleni se ei ole ongelma.
En juurikaan käy baareissa, enkä muutenkaan pidä niitä minään iskupaikkoina. Luennollakaan ei viitsi oikein alkaa ketään "iskemään", saati sitten kassajonosta tai muusta sellaisesta paikasta.
Entäs netti sitten? No, on siitä hyviäkin kokemuksia. Mutta parhaimmassakin tapauksessa näyttäisi käyvän niin, että jonkin -joskus lyhyemmän, joskus pidemmän- ajan kuluttua tyttö sanoo minulle:
"hei, sä olet kyllä tosi (ja tähän kohtaan tulee muutamia positiivisia adjektiiveja, joita en viitsi nyt toistaa), mutta mä en olekaan valmis tähän / mä olenkin liian arka tavatakseni sinua, voitaisiinko vain kirjoitella / mun täytyy vielä miettiä, mitä mä haluan elämältäni, mutta voitaisiinko olla kavereita / meillä ei ehkä sittenkään ole tarpeeksi yhteistä" jne.
Osa noista saattaa tietysti olla -ja varmasti onkin- vain kohteliaita tapoja ilmaista, etteivät he pidä minua kiinnostavana. Ja eihän siinä mitään: kaikkien kanssa ei vain synkkaa.
Mutta jos lähdetään siitä, että ainakin osa pitää oikeasti minua sellaisena kuin he sanovat, mutta eivät siitä huolimatta pidä minua -syystä tai toisesta- sopivana kumppanina, niin...
Tulee vain mieleen, että mitä tässä sitten pitäisi tehdä, jotta joskus kävisi toisinkin päin?
Tähän asti olen ajatellut, että olen vain oma itseni, niin kyllä se oikea sieltä jostain vielä joskus vastaan tulee.
Mutta silloinkaan he eivät saa olla uskovaisia, koiran- tai kissanomistajia, tai asua eri kaupungissa kuin minä, koska nämäkin seikat ovat esteeksi muodostuneet :) Ensimmäisestä voin ehkä olla samaa mieltä, muut olisivat nähdäkseni järjestelykysymyksiä, vaikka eläinallerginen olenkin.
Lisäksi tämä liikuntavammani (vaikken mitään epuväineitä käytäkään) ei liene varsinainen meriitti, jos / kun monta muutakin on tarjolla :)
Tosin se nyt toki on sitten aivan vastapuolen ongelma, ei minun.
En tiedä. Kai tässä täytyy vain luottaa siihen, että aurinko paistaa joskus risukasaankin?
Olen 26-vuotias nuori (?) mies, josta on jo jonkin aikaa tuntunut siltä, että olisi mukavaa löytää rinnalle se toinen ihminen. Sellainen, jonka kanssa voisi jakaa ilot ja surut, ja tehdä kaikkea mukavaa yhdessä. En jatka pidemmälle, koska tämä ei ole treffipalsta :)
Mutta sanotaan näin, että kaipaan elämääni parisuhdetta, ja kaikkia sen mukanaan tuomia asioita. Tiedän, että toimiva suhde vaatii molemmilta toisen huomioimista ja epäitsekkyyttä, halua panostaa siihen juttuun. Itselleni se ei ole ongelma.
En juurikaan käy baareissa, enkä muutenkaan pidä niitä minään iskupaikkoina. Luennollakaan ei viitsi oikein alkaa ketään "iskemään", saati sitten kassajonosta tai muusta sellaisesta paikasta.
Entäs netti sitten? No, on siitä hyviäkin kokemuksia. Mutta parhaimmassakin tapauksessa näyttäisi käyvän niin, että jonkin -joskus lyhyemmän, joskus pidemmän- ajan kuluttua tyttö sanoo minulle:
"hei, sä olet kyllä tosi (ja tähän kohtaan tulee muutamia positiivisia adjektiiveja, joita en viitsi nyt toistaa), mutta mä en olekaan valmis tähän / mä olenkin liian arka tavatakseni sinua, voitaisiinko vain kirjoitella / mun täytyy vielä miettiä, mitä mä haluan elämältäni, mutta voitaisiinko olla kavereita / meillä ei ehkä sittenkään ole tarpeeksi yhteistä" jne.
Osa noista saattaa tietysti olla -ja varmasti onkin- vain kohteliaita tapoja ilmaista, etteivät he pidä minua kiinnostavana. Ja eihän siinä mitään: kaikkien kanssa ei vain synkkaa.
Mutta jos lähdetään siitä, että ainakin osa pitää oikeasti minua sellaisena kuin he sanovat, mutta eivät siitä huolimatta pidä minua -syystä tai toisesta- sopivana kumppanina, niin...
Tulee vain mieleen, että mitä tässä sitten pitäisi tehdä, jotta joskus kävisi toisinkin päin?
Tähän asti olen ajatellut, että olen vain oma itseni, niin kyllä se oikea sieltä jostain vielä joskus vastaan tulee.
Mutta silloinkaan he eivät saa olla uskovaisia, koiran- tai kissanomistajia, tai asua eri kaupungissa kuin minä, koska nämäkin seikat ovat esteeksi muodostuneet :) Ensimmäisestä voin ehkä olla samaa mieltä, muut olisivat nähdäkseni järjestelykysymyksiä, vaikka eläinallerginen olenkin.
Lisäksi tämä liikuntavammani (vaikken mitään epuväineitä käytäkään) ei liene varsinainen meriitti, jos / kun monta muutakin on tarjolla :)
Tosin se nyt toki on sitten aivan vastapuolen ongelma, ei minun.
En tiedä. Kai tässä täytyy vain luottaa siihen, että aurinko paistaa joskus risukasaankin?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Luulen että kyse on vaan siitä että naiset odottaa mieheltä aloitetta ja kykyä tehdä ratkaisuja. Kun vammasta on kerrottu vammaiselle miehelle saattaa itselle tulla sellanen olo että hyväksyykö vastapuoli mut vammoineen päivineen. Ja tulee se nainenkin sitten epävarmaksi siitä mitä haluaa. Olisi siihen kohtaa aika kova temppu mennä sanomaan rakastaa ja haluaa naista vaikka itsellä onkin joku vamma. Naiset on vaan sellasia että niiden pitää itse olla saamassa sääliä ja huolenpitoa.
Itse olen miettinyt pidemmän aikaa että pistän ilmoituksen nettiin ja katson löytyykö kiinnostuneita. Joku asia kuitenkin pistää vastaan, ehkä se että pelkään joutuvani hylätyksi sen jälkeen kun kerron vammasta. Olisi se sitten sitten kauheata olla jossain samassa paikassa sen ihmisen kanssa jolle on kertonut. Saisi kuitenkin muutkin tietää asiasta. Mutta mä olenkin pelkuri. Olet rohkea kun olet sentään uskaltanut hakea seuraa. Uskon että kyllä se sieltä löytyy kun jatkaa etsimistä.
Usein olen tätä foorumia lukiessani miettinyt kumpi "kohtelutapa" on vammaisen kannalta parempi. Sinun kuvaamasi "pehmeä&poliittisesti korrekti" ja minun useasti kokemani vai täälläkin kerrotut tylyt ja välillä julmatkin täydelliset torjunnat jotka lopettavat kontaktin ja suhteen alun heti alkuunsa.
Ehkäpä tuo jälkimmäinen olisi reilumpi ainakin oikeasti kiinnostuneet erottuisivat paremmin.
Pakkohan tässä on tuohon auringon paisteeseen luottaa muutenhan tässä saa laittaa hanskat naulaan ;-).
Olen itse vammaton nainen, ja haluaisin kovasti teitä rohkaista. Tunnutte kirjoitustenne perusteella fiksuilta ja symppisiksiltä miehiltä. Tosin tälläinen palaute ei varmasti paljoakaan lohduta,jos on niin monet kerrat saanut vastaavaa kuulla, ja silti on tullut tunne, ettei ole kelvannut kenellekään...
On varmasti totta, että sellaisia vammattomia naisia, joilla oma kantti kestäisi vammaiseen mieheen tutustumisen, on harvassa. Tosin henkilökohtaisesti en ymmärrä, miksi se sen kummempaa kanttia vaatisi.
Aikaa tietysti tarvitaan ja vammaiselta mieheltä ymmärrystä neuvoa ja opastaa vammatonta naista, mikäli vammaisuus on hänelle aivan uutta ja vierasta. Vammattoman naisen taas täytyy omaksua se asenne, että uskaltaa ja haluaa oppia tuntemaan mitä kaikkea vammaisuus on. Varmasti alkusopeutumisen ja totuttelun myötä alkaa hahmottumaan tavallinen arki ja rakkaus, jossa vammaisuus on tavallaan vain lisäväri.
Vai kuulostavatko ajatukseni täysin pöhköiltä?
Olen, Amy, kanssasi samaa mieltä siitä, että vammaisen ja vammattoman seurustelu vaatii ymmärrystä molemmilta osapuolilta. Vaikka en itse käytäkään mitään apuvälineitä tai tarvitse apua missään, niin toki tiettyä suvaitsevaisuutta
siltä kumppanilta olisi löydyttävä. Enkä minä sitä kiistäkään, enkä sano, etteikö tuo asia vaikuttaisi niiden "potentiaalisten kumppaneiden"
määrään.
Mutta en silti pelkää tai jännitä sitä, hyväksyykö joku minut vammani vuoksi. Päin vastoin: ellei hän syystä tai toisesta voi sitä tehdä, ei meillä voisi paljon muutakaan yhteistä olla.
Mutta onhan ihan selvää, että jos minä -tai kuka hyvänsä- en ole itse sinut oman vammani kanssa, niin miten voisin vaatia, että toinen sitä olisi? En mitenkään.
"Toivossa eläjä" puhui pehmeistä ja poliittisesti korrekteista sekä tylyistä ja julmista, täydellisistä torjuntatavoista.
Vaikka tämäm yhteisön otsikko onkin vammaiset, minä tarkoitin tällä kertaa viestilläni lähinnä niitä muita "sattumuksia", joista siinä kerroin, ja sitä, että niitä tuntuu sattuvan melkein joka kerta.
Ne ovat sellaisia, joilla ei ole -sitä mieltä ainakin itse olen- tekemistä vammani kanssa, vaan ne voisivat tapahtua kenelle hyvänsä.
Kuten sanoin, ei vammastani varmasti mitään etua seuran haussa ja löytämisessä ole. Mutta se oli kuitenkin vain sellainen "yleinen avautuminen" :)
Edes vähän keskustelua herättänyt semmoinen, ja hyvä niin.
Eivät sinun ajatuksesi pöhköiltä kuullosta. Tuossa Qazin viestissä on hyvin oikeaan osuvasti tiivistetty ajatus joka pätee itseasiassa kaikille niin vammattomille kuin vammattomille. Jos ei itse usko omiin mahdollisuuksiinsa ei kukaan muukaan voi sitä tehdä. Tuo pätee niin ihmissuhteisiin kuin koulu tai työelämään.
Ehkä olen pelkuri tai suojelen itseäni mutta tuota itseensä uskomista minulta on usein naisten suhteen puuttunut. Mutta tiedostan sen itse enkä ole ole katkera tai masentunut siitä ettei tällä hetkellä parisuhdetta ole. Tiedän että kaikki on vain minusta itsestäni kiinni, ehkäpä näin kevään myötä tilanne muuttuu ;-). Onhan niitä sinkkuja ja ihmissuhde ongelmia terveittenkin puolella se täytyy aina muistaa eikä tuntea katkeruutta ja itse sääliä tarpeettomasti.
Kyllä se aikamoista kanttia naiselta mielestäni vaatii tutustua ja seurustella vammaisen miehen kanssa ja tottakai toisinkin päin (vammainen nainen - terve mies). Suuri on se kohahdus kun nainen minut miesystäväkseen kesken Tupper-kutsujen esittelee ;-). Puhumattakaan sukulaisita tai ystävistä. Etenkin jos kyse on hieman vaikeammin vammaisesta huomion kerääminen ulkomaailmassa terveen puoliskon kanssa on taattu. Kaikkeen edellä mainittuun minä olen tottunut ja osaan suhtautua siihen oikein, terve ihminen istutettuna tuohon silmäkkeeseen kylmiltään ei ole. Edellä mainitut asiat ovat ehkä kuitenkin vähäpätöisimmästä päästä. Suurempia ovat käytännön seikat.
Tietenkin jos joku kuitenkin kaikesta huolimatta päätyy minuun "helpomman" vaihtoehdon sijasta tuntuuhan se hienolta ja saa minun äärettömän arvostukseni olkoon sitten kyseessä pelkkä ystävyys tai jotain suurempaa.
Rohkeita ovat hekin naiset, jotka hyppäävät lähes ventovieraan miehen matkaan, vieraaseen maahan ja vieraaseen kulttuuriin, kielitaidottomina. Opittavaa on ihan järjettömästi.
Nyt olemme kuitenkin samalla kielivyöhykkeellä, lähes samanlaisesta kulttuuri - ja arvomaisemasta kotoisin (jossa vammaisuus ei ole enää niin pahasti tabu.) Esteenä on vain omat ennakkoluulomme ja tietämättömyytemme.
Niiden yli kun pääsee - itse kukin, kumppanin löytyminen on enää tuurista kiinni.
Näin minä sen ajattelen.
>omat ennakkoluulomme ja tietämättömyytemme.
>Niiden yli kun pääsee - itse kukin, kumppanin >löytyminen on enää tuurista kiinni.
Eipä tuohon ole mitään lisättävää :) Noinhan se juuri on...
Noh...onneksi en ole täältä vammattoman ja vammaisen "isku vinkkejä" ennemmin lukennut ! Jos täältä niitä alkaisi lukemaan niin ei kyllä ikinä uskaltaisi lähestyä ketään vammaista kun tulee tuutin täydeltä "ohjeita" ja kaikki on erilaisia.
Ei se oikeasti ole niin vaikeaa...molemmin puolin kun on oma itsensä niin siitä se alkaa.
Jos joku on kiinnostava niin eihän sitä edes aluksi huomaa mitään esim. pyörätuolia ja sitten kun huomaa niin mitä siitä.
Ja mitä tulee ...
"Lisäksi tämä liikuntavammani (vaikken mitään epuväineitä käytäkään) ei liene varsinainen meriitti, jos / kun monta muutakin on tarjolla :) "
jos on " tarjolla " jotain muutakin niin tuskinpa olisit "kelvannut" maraton juoksijanakaan.
Ei se ihastuminen/rakkaus katso tuollasia asioita.
Kyllä se oikea sinullekin viellä vastaan tulee.
Joo, siltä näyttää, että se riippuu itse vammaisen ihmisen rohkeudesta lähestyä toiseen ihmiseen! Itse olen kuuro ja uskallan lähestyä ihmiseen tilanteesta riippuen. Jos halutaan tutustua ihmiseen, niin kai joskus onnistun saamaan kivan kontaktin useasti, mutta valitettavasti jatkosta ei ole aina varmaa tietoa. Ihan ymmärrettävää, jos ennakkoluulo istuu niin kovin! Pitäis tutustumisvaiheessa poistaa ennakkoluulot pois tai jollakin tavalla selittää miksi niin ja näin... Pahus, kun joskus rohkeus pettää itselläni, kun on just mielenkiintoinen ihminen edessä! Polvet pettää alta... rakkautta ensisilmäyksellä? Voi sitä ihmistä joka tuntee ja pelottaa!Ei uskalla enempää! Tässä ja nyt sanon! Rohkeutta! :) Myös itselleni!
Enpä ole ikinä edes törmännyt esimerkiksi liikuntavammaiseen mieheen, joten en voi sanoa miten käytännössä suhtautuisin parisuhteeseen vammaisen miehen kanssa. Mutta periaatteessa en uskoisi sen olevan mikään este, jos ihminen on muuten sellainen mikä kolahtaa: huolehtii ulkonäöstään, on fiksu, empaattinen, tykkää matkustella ja lukea...
Ja tietenkään ei saisi olla katkeroitunut elämäänsä vamman takia. Itse kaipaan mieheltä sellaista henkistä vahvuutta ja viisautta ( Freudia lukeneet heti tässä kohtaa älähtäisi että isähahmoa, ja ehkä niin onkin) eikä minusta olisi ns. hoivaamaan suhteen toista osapuolta. Mutta enpä tiedä että kaipaakokaan sellaista kukaan joka on sinut itsensä kanssa(vaikka onhan niitä renttumiehiä pilvin pimein jotka äidillistä hoivaa hakevat, kiitos, sellaista ei minulle laiteta pakettiin!)
Että jos edellä mainitun kaltainen mies jostain löytyisi, ihan sama onko vammainen tai vammaton. Vaikka itse olen ulkonäöllisesti mainstream makuun varmaan aika nätin näköinen blondi (tosin tätä nykyä hiukan pyöreähkö :), en odota mieheltä mitään mister-suomen ulkonäköä. Söpöydestä tulee kuitenkin vähän plussaa :)Seurustelukumppanini ovat ulkonäöllisesti olleet kaikkea muuta kuin täydellisen näköisiä, mutta luonteessa on ollut sitä jotain...
Tällaista minulla tuli näin äkkiseltään aiheesta mieleen. Tällä hetkellä olen tosin varattu, että jos baarissa kuka tahansa tulisi "iskemään" sanoisin sievästi kiitos ei, mutta jos olisin sinkku, niin em. kriteerit ratkaisisivat eikä (ruumiillinen) vamma. Henkistä laatua oleva kehitysvamma olisi asia erikseen. Luin Colleen MCalloughin (jotain tuonnepäin) kirjan nimeltä Tim, joka käsitteli kehitysvammaisen nuorukaisen ja vanhemman vammattoman naisen rakkaussuhdetta, ja asiaa silloin omalla kohdallani pohdin, ja tulin siihen tulokseen, että ihmisen henkisen suorituskyvyn pitäisi kyllä vastata omaani että suhde olisi mahdollinen. Suosittelen muuten tuota kirjaa, ainakin itsellä heräsi monenlaisia ajatuksia!