Se jolla ei ollut nimeä

Hän halusi tehdä virheitä,
kasvaa ihmisenä,
kokeilla rajoja,
nauraa, tehdä vähän pahaa
löytää ne osat itsestään, joista rakentaa
se, jota aikuisuudeksi kutsutaan.

Mutta ainoat palaset hänellä olivat
raunioita,
joita potkittiin ulottumattomiin kuin
roskia.

Ainoa raja, joka hänelle piirrettiin oli
elämän ja kuoleman välillä.

Haluaako olla elossa vai kuolla,
olla olematta vai olla.

Tummia varjoja piirtyi arjen reunoilta,
pimentäen hänet sen keskellä
jäljelle jääden ontto kuori,
joka ohjelmoitiin hengittämään,
liikkumaan
ja vääntämään kasvoille elämää,
ettei tarvitsisi vastata kysymyksiin.

Mutta keho puhuu,
keho puhui hänen hihojensa alla,
käsivarsien salaisuus huusi vasten
neuleita, huppareita,
ja jokaista kangasta,
jonka alle hän yritti tukahduttaa olonsa.

Keho puhui alaraajojen laskoksissa,
housujen saumojen alla
reisien salaisuus näytti mihin hänen
nyrkkinsä pystyivät,
kuinka syvälle terät pääsivät ihon alle,
kertoivat, kuinka hän ei hallinnut
itseään,
vihaansa
tai mitään siitä,
joka muutti hänen sisälleen sen
pimeyden mukana.

Sillä ei ollut vielä nimeä,
mutta hitaasti ja varmasti
se myrkytti sisuksia,
rakensi kotia jäädäkseen
ja kasvatti pihamaalle kukkia,
jotka ahdistuksen, itseinhon
ja surun lajeina tunnetaan.

Ei vieläkään nimeä,
mutta hän tiesi mistä se oli tullut;
se astui reviirille jo perintötekiöissä,
epäreilussa geenilotossa,
jossa numerot valitaan puolesta.

Mutta niistä huolimatta,
se täytyi ensin herättää;

Se kuuli kun hänen äitinsä avasi korkin,
vapautti tölkin ja käytti pullonavaajaa,
näki kuinka keräillä lapsen roolissa,
sen aikuisen rippeitä, raunioita,
joka laittoi väliin liian monen,
vei perusturvallisuuden.

Se kuuli kuinka hänen isänsä kertoi
asioita,
tappoi luottamuksen, haavoitti sanoilla,
eikä lopulta edes syntymäpäivänä
onnitteluja.

Se heristi korviaan myös käytävillä,
kuuli kuiskinnan, naurun ja ne huudot,
joita hänen vastakohtansa eivät saa osakseen.

Ja näki kuinka se heleän naurun omaava,
ei halunnut nähdä, auttaa,
nauroi vain päälle,
hyppäsi aallon ylle,
jonka toisen mitättömyys kasvatti
hänen alleen,
nostatti korkealle,
antaen valan, mahdollisuuden
satuttaa, hajottaa, hallita,
ottaa omakseen,
ja niin teki se pimeyskin kotinsa hänen
sisälleen