Ei päätä, eikä häntää.
Juup, kävin jouluna hautausmaalla ja siellä oli niin upea tunnelma, että oli pakko kirjoittaa jotakin. Tämän tekstin saa tulkita miten tahtoo...
______________________________________
On kylmä ja pimeä joulukuinen ilta. Menen avoimista mustista rautaporteista kiviaidan ympäröimälle laajalle alueelle. Lumipeitteisten puiden lomassa tummina sinertävän valkeaa lunta vasten erottuvat siistit hautakivien rivit saavat paikan näyttämään pienemmältä kuin mitä se todellisuudessa on. Paikalla on paljon ihmisiä, aikuisia ja lapsia, mutta ympärillä kuuluu vain lumen narskuntaa kenkien alla ja satunnaisia keskustelunpätkiä, nekin puhuttuna vaimeasti.
Vainajien annetaan levätä rauhassa.
Kävelen leveää hautojen välissä kulkevaa polkua pitkin kohti vanhan hautuumaan läntistä osaa. Sinne ei ole haudattu ketään vuosiin. Hautausmaa laajeni nykyään etelään, ei länteen. Minusta tuntui, että se laajeni turhan nopeasti kaikkiin suuntiin.
Tuuli huokailee puiden oksissa ja hennot lumihiutaleet leijuvat alas taivaalta. Ihmiset yrittävät saada kynttilänsä syttymään tuulessa. Pysähdyn erään risteyksen kohdalla ja käännyn katsomaan miestäni. Hänellä on lumihiutaleita hiuksissaan ja kasvoillaan levollinen, vaikkakin hieman haikea ilme.
"Käymmekö äitisi haudalla?"
Hänen tummien silmiensä katse pyyhkäisee hautarivistöjä ja hän pudistaa päätään. Arvasin sen. Emme ole sytyttäneet kynttilää sille haudalle enää pitkään aikaan.
Jatkamme matkaa suuren koivun luo. Sen juurella on kaunis pyöreä kulmainen hautakivi. Vanha, mutta kaunis. Pyyhin lumet pois kiven kaiverruksien päältä. Koristekaiverrukset kuvasivat kahta kyyhkyä, joita kiersi ruusu ja kultanauha, tosin kullan oli aika vienyt. Se ei ollut niitä tavallisimpia hautakivikaiverruksia, eivätkä olleet siihen kirjoitetut sanatkaan, mutta minulle sanottiin joskus, ettei siihen paikalle haudattu pariskuntakaan ollut niitä tavallisimpia tapauksia.
Hymyillen painan kädelläni lumeen pienen kuopan, johon laitan kynttilän. Sen pieni liekki valaisee heikosti hautakiven. Pysähdyn vielä katsomaan kivessä olevia sanoja. En näe niitä talvi-illan hämärässä, mutta tiedän mitä siinä lukee:
Pinja Liisa Vaenmaa
1852 - 1877
&
Topias Riku Vaenmaa
1851 - 1877
'Säilytte aina kirkkaina muistoissamme'
Huokaisen hiljaa. Siitä on kauan... Ja nuo sanat, kiveen hakattuina, kestävät ja sen tekijät hämmästyisivät, jos tietäisivät, kuinka oikeassa sanat ovatkaan.
"Pinja? Meidän pitäisi lähteä jo," mieheni kuiskaa lempeästi korvaani. "Pitäähän meidän ehtiä nähdä Joulupukki."
Hymähdän ja nousen ylös. Ajattelematta sen kummemmin heitän lunta kynntilän pääle ja lähden mieheni perässä kohti hautausmaan rautaportteja.
Ihmiset ovat sytyttäneet porteille kynttilöitä. Minäkin sytytän omani ja käännyn vielä katsomaan vanhaa hautausmaata. Hautakivien edustalla lepattavat kynttilänliekit kurkottelevat ottamaan kiinni ohi satavia lumihiutaleita. Lumiset puut kahisevat hiljaa tyyntyneessä tuulessa ja pari tähteä tuikkii pilvien lomasta.
Painaudun mieheni kylkeen hymyillen ja käännymme lähteäksemme.
Koko hautausmaa, jota ennen niin kovasti pelkäsin, tuntuu nyt niin unenomaiselta ja kauniilta.
Juup, kävin jouluna hautausmaalla ja siellä oli niin upea tunnelma, että oli pakko kirjoittaa jotakin. Tämän tekstin saa tulkita miten tahtoo...
______________________________________
On kylmä ja pimeä joulukuinen ilta. Menen avoimista mustista rautaporteista kiviaidan ympäröimälle laajalle alueelle. Lumipeitteisten puiden lomassa tummina sinertävän valkeaa lunta vasten erottuvat siistit hautakivien rivit saavat paikan näyttämään pienemmältä kuin mitä se todellisuudessa on. Paikalla on paljon ihmisiä, aikuisia ja lapsia, mutta ympärillä kuuluu vain lumen narskuntaa kenkien alla ja satunnaisia keskustelunpätkiä, nekin puhuttuna vaimeasti.
Vainajien annetaan levätä rauhassa.
Kävelen leveää hautojen välissä kulkevaa polkua pitkin kohti vanhan hautuumaan läntistä osaa. Sinne ei ole haudattu ketään vuosiin. Hautausmaa laajeni nykyään etelään, ei länteen. Minusta tuntui, että se laajeni turhan nopeasti kaikkiin suuntiin.
Tuuli huokailee puiden oksissa ja hennot lumihiutaleet leijuvat alas taivaalta. Ihmiset yrittävät saada kynttilänsä syttymään tuulessa. Pysähdyn erään risteyksen kohdalla ja käännyn katsomaan miestäni. Hänellä on lumihiutaleita hiuksissaan ja kasvoillaan levollinen, vaikkakin hieman haikea ilme.
"Käymmekö äitisi haudalla?"
Hänen tummien silmiensä katse pyyhkäisee hautarivistöjä ja hän pudistaa päätään. Arvasin sen. Emme ole sytyttäneet kynttilää sille haudalle enää pitkään aikaan.
Jatkamme matkaa suuren koivun luo. Sen juurella on kaunis pyöreä kulmainen hautakivi. Vanha, mutta kaunis. Pyyhin lumet pois kiven kaiverruksien päältä. Koristekaiverrukset kuvasivat kahta kyyhkyä, joita kiersi ruusu ja kultanauha, tosin kullan oli aika vienyt. Se ei ollut niitä tavallisimpia hautakivikaiverruksia, eivätkä olleet siihen kirjoitetut sanatkaan, mutta minulle sanottiin joskus, ettei siihen paikalle haudattu pariskuntakaan ollut niitä tavallisimpia tapauksia.
Hymyillen painan kädelläni lumeen pienen kuopan, johon laitan kynttilän. Sen pieni liekki valaisee heikosti hautakiven. Pysähdyn vielä katsomaan kivessä olevia sanoja. En näe niitä talvi-illan hämärässä, mutta tiedän mitä siinä lukee:
Pinja Liisa Vaenmaa
1852 - 1877
&
Topias Riku Vaenmaa
1851 - 1877
'Säilytte aina kirkkaina muistoissamme'
Huokaisen hiljaa. Siitä on kauan... Ja nuo sanat, kiveen hakattuina, kestävät ja sen tekijät hämmästyisivät, jos tietäisivät, kuinka oikeassa sanat ovatkaan.
"Pinja? Meidän pitäisi lähteä jo," mieheni kuiskaa lempeästi korvaani. "Pitäähän meidän ehtiä nähdä Joulupukki."
Hymähdän ja nousen ylös. Ajattelematta sen kummemmin heitän lunta kynntilän pääle ja lähden mieheni perässä kohti hautausmaan rautaportteja.
Ihmiset ovat sytyttäneet porteille kynttilöitä. Minäkin sytytän omani ja käännyn vielä katsomaan vanhaa hautausmaata. Hautakivien edustalla lepattavat kynttilänliekit kurkottelevat ottamaan kiinni ohi satavia lumihiutaleita. Lumiset puut kahisevat hiljaa tyyntyneessä tuulessa ja pari tähteä tuikkii pilvien lomasta.
Painaudun mieheni kylkeen hymyillen ja käännymme lähteäksemme.
Koko hautausmaa, jota ennen niin kovasti pelkäsin, tuntuu nyt niin unenomaiselta ja kauniilta.
Vastaukset 5
Vanhimmat
"Ei päätä, eikä häntää."
Itse arvioit kirjoituksesi aika nappiin.
Mitään et lukijalle anna, kaikki on itse keksittävä.
"Arvasin sen. Emme ole sytyttäneet kynttilää sille haudalle enää pitkään aikaan."
Joopa joo?
Nimen samankaltaisuus haudalla/päähenkilöllä antaisi jotain odottaa, mutta ei, hylkäät lukijan oman onnensa nojaan.
Kehykset on, muta ei taulua.
Arvoasteikolla 1-10
Saat 2-
No mun mielestä tuo sun "Hautausmaa" oli ihan pätevää ympäristökuvausta, muttei sitten vielä paljon muuta. On hyvä osata kuvata tarkkaan ympäristöä, ja toisinaan se riittää: on vain osattava vangita hetki. Ehkä olisin itse käyttänyt tuossa imperfektiä, silleen muistelevaan tyyliin. Toisaalta olen hiukan samoilla linjoilla Sherlokin kanssa, ettei tässä tosiaan oikeastaan tapahtunut mitään, mutta en osaa olla varma, onko se nyt niin paha juttu. Jos se olisi ollut tosiaan menneessä aikamuodossa, se olisi käynyt pätevästä muisteluhetkestä. Jos taas mielit säilyttää preesenssin, sun täytyisi melkein alkaa kehittää siihen jotain toimintaa - preesens vaatii toimintaa!
Yks juttu tuossa muuten ihan ok Hautausmaassa oli, mistä en pitänyt/mikä "yllätti". Se on tossa aika alussa, missä minä kertoja on juuri astunut sisään hautausmaan porteista. Tässä lukija (tai minä ainakin) näin jo yksinäisen henkilön hautausmaalla. Sit yhtäkkiä neljännessä kappaleessa sä "muistatkin" kertoa, että on siellä mieskin mukana. Muuta ihmeessä tekstiä silleen, et lukija saa mahd. pian tietää, ettei minäkertoja olekaan yksin kävelemässä. Tuo yllättävä mies pilasi ainakin mun lukunautinnon!
Täyttä kakelia...
tämän itsekkin kuvaelmaksi.
Kävin jouluna hautausmaalla ja siellä oli niin upea tunnelma, että oli pakko kotiin tullessa yrittää saada edes pieni osa siitä paperille :)
Mun mielestä tämä oli mitä ihanin novelli. Älä vain muuta sitä mihinkään suuntaan!