Olen aika huono tulemaan toimeen ihmisten kanssa. Oon varmaan ujo, tai muuten vaan en osaa keskustella tuntemattomien ihmisten kanssa. En keksi mitään sanottavaa, eli en osaa small talkia. Olisikohan siihen olemassa mitään oppaita?
Toinen asia, mikä mua häirittee keskustellessani uusien tuttavuuksien kanssa, on katsekontakti. Sanotaan, että katsekontakti olis tärkeetä keskustelussa. Mua alkaa suuresti ahdistaa kun katson jotain ihmistä suoraan silmiin keskustelun aikana. Niinpä yleensä katso vain vähän aikaa silmiin ja muuten annan katseeni harhailla seinillä ym. Onko tarkoitus kytätä toista koko ajan silmiin, vai saako välillä katse harhailla muuallakin? Tämä asia Mietityttää varsinkin työhaastatteluissa, kun yrittää antaa mahdollisimman hyvää kuvaa itsestään.
Toinen asia, mikä mua häirittee keskustellessani uusien tuttavuuksien kanssa, on katsekontakti. Sanotaan, että katsekontakti olis tärkeetä keskustelussa. Mua alkaa suuresti ahdistaa kun katson jotain ihmistä suoraan silmiin keskustelun aikana. Niinpä yleensä katso vain vähän aikaa silmiin ja muuten annan katseeni harhailla seinillä ym. Onko tarkoitus kytätä toista koko ajan silmiin, vai saako välillä katse harhailla muuallakin? Tämä asia Mietityttää varsinkin työhaastatteluissa, kun yrittää antaa mahdollisimman hyvää kuvaa itsestään.
Vastaukset 5
Vanhimmat
kun kukaan muu ei vastaa. Mulla on just sama ongelma. Mä oon jo niin "vanha" että pitäis kyllä osata jo keskustella puuta heinää tuntemattomienkin kanssa ja varsinkin kaveripiirissä mutta ei vaan osaa. Jos on enemmän porukkaa, vaikka kaikki olisi tuttuja niin minä hiljenen. "Niin" "joo" "mmmh, samaa mieltä" "no enpä tiiä" on ne mun vuorosanat keskusteluissa. Ei tulis mielen viereenkään alkaa kertomaan jotain hauskaa tarinaa vaikka oikein kerrottuna siitä satavarmasti irtoais remakat naurut. Ja yleensä pitkän vastauksen antaminen on sellasta sekavaa sönkötystä josta kukaan ei saa mitään irti, ainakin siltä tuntuu. Katsekontakti kestää pakotettuna pari lausetta ja sitten harhailee: seinä, tuoli, pöytä, silmät, seinä.. Joskus sitä pakottaa itsensä tuijottamaan silmiin toista ja jälkeenpäin huomaa keskittyneensä vain siihen. Sosiaalisesti rajoittunut oli todellakin osuva nimim. Pitäis kai väkisin sopertaa jotain, onhan niitäkin jotka kertoo kuivia (omasta mielestään hyviä)juttuja, kukaan ei jaksa kuunnella ja silti ne puhuu ja puhuu. Pitäs muistaa olla ajattelematta mitä muut miettii, siitä se ehkä lähtee..
niin mielelläni kuulisin myös. valitettavasti tuntuu ettei siihen ole parannusta. ei toimi edes pakottamalla. kun ei vaan oo mitään sanottavaa. kenellekään. ja sitten jos on niin monta silmäparia tuijottaa, että mitä se nyt yrittää selittää.
sen oon huomaannu, että jos on hiljanen, ujo, sanaton ihminen niin on paras hymyillä todella paljon:) jälkeen päin kun saa kuulla olevansa ylpee ja tympee.
Varsinkin oudoissa tilanteissa menee sanat solmuun, ja jutut on mitä sattuu. Just eilen meni pieleen tärkeä asia tuon takia.. Ja ihan pikku juttu.
Naisten iskeminen on erityisen hankalaa, töissä kyllä yleensä pärjää ku muminakin riittää.
En tiedä mikä auttaisi, mutta näin ei voi jatkua.
jos keskustelet kahestaan jonku kanssa niin puhu sille tuosta ongelmasta.. sanot vaan vaikka että sulla on vaivaantunu olo. jos ongelma on niin suuri että vaikka perheenjäsenen kanssa on tuommosia ongelmia niin se on ehkä vaikea sanoa. ehkä se ei ole myöskään missään virallisissa tilaisuuksissa viisasta mutta jos ihan vaan niitä näitä juttelet jonku kanssa (tai se juttelee sulle niitä näitä) niin koita tuota. itellä on kyllä samaa vikaa ja muutaman kerran oon sanonu että olen vaivaantunu. se on vähän vapauttanu tunnelmaa.
jos koko ajan tuijotat toista silmiin niin se kyllä häiritsee useimpia ihmisiä. eli ne alkaa kiertelemään seiniä jos tarpeeksi kauan katot silmiin. kokeile sitäki. se on ihan kiva huomata että muutki on ihan vaan ihmisiä
Tulin juuri tilanteesta, jossa en todellakaan olisi halunnut olla! Oli viimeinen työpäivä kesätöissä, pomo tuli hakemaan kahville ja siellä oli mulle lahja ja kaikki mun ympärillä.
Kun tajusin mikä mua odottaa olisin voinut vajota sata metriä maan alle! Poskia kuumottaa, mahassa kourii, apua, ihmiset tuijaa ja oottaa että hymyilen ja sanon kenties jotain mukavaa vastalahjaksi! Ihan järkyttävää. En tajua milloin oppisin olemaan normaalisti ko.tilanteissa. Ja se on pahinta kun se todellakin näkyy päälle.
Olen muuten ihan normaali, kauniiksi usein kehuttu. Ei minun tarvis muuta kuin vaan hymyillä ja olla vapaa, en vain kertakaikkiaan kykene siihen.
Moni varmaan aattelee ulkoisten asioiden ja olemuksen perusteella kun näkee minut että olen sosiaalinen ja avoin jne. Pelkään aina uusissa tilanteissa että se tulee esille ja jännitän kahta enemmän. Yritän mielessä aatella että rauhoitu nyt, ei tässä ole mitään hätää. Heti kun joku kysyy mylta jotain ja kaikki kääntyy kattomaan minuun päin niin on ihan kauhea olo!
Minulla on useita kokemuksia ko. tilanteista eli ne on varmaan vaan pahentanu asiaa. Uskon siihen, että joskus löydän elämänkumppanin joka vahvistaa
- ja ehkä jonain päivänä vapaudun tästä kaikesta. Tai ainakin opin elämään ujouteni kanssa!