Siellä hän on. Näen hänen kasvonsa. Hän hymyilee minulle, kääntää sitten kasvonsa pois. Maria katsoo minua murhaavasti. Minkä minä sille voin, että hänen poikaystävänsä hymyilee minulle noin..
Siitä on niin kauan kun olen ollut täällä... Istun alas. Anki istahtaa vastapäätä suuren vatsansa kanssa, ja ähkäisee. Hän on aivan viimeisillään, ajattelen hellästi. Pieni sisarentyttäreni syntyy pian, ensimmäinen laatuaan. Tai, sisar ja sisar, miten sen nyt ottaa.
Olen aina ajatellut, että minulla on neljä sisarta, vaikka tosiasiassa minulla ei ole kuin yksi siskopuoli. Muut kolme ovat ystäviäni jo lapsuudesta. Anki on yksi heistä.
'Jenna ja Susa soittivat, tulevat kohta, ja niin tulee tämäkin', Anki virnistää ja hieraisee valtavaa vatsaansa. Nyökkään, laskettu aika on ensi viikolla, tottahan minä sen tiedän...
Vilkaisen Mikkeä ja kuulen Marian sähähtävän. Ehkä parempi jatkaa lattian tuijotusta, vaikka Mikaelin silmät vetävät omiani puoleensa. Samassa ovi kolahtaa. Susa hyökkää kimppuuni kenkiä riisumatta.
'Sä oot palannut!', se huutaa ja halaa minua. Jenna taas katselee tyypilliseen tapaansa syrjään vetäytyen nurkasta. Sen äänetön sarkasmi pureutuu ilmapiiriin, saaden kaikki tuntemaan olonsa vaivautuneeksi, niin kuin aina. Tummat hiukset valuvat puroina sen kasvoilla ja kaulalla ja siniset silmät tutkailevat Ankin valtavaksi paisunutta vatsaa.
Susanna nousee pois päältäni ja istuutuu lattialle väliimme, painaa päänsä polvieni varaan ja huokaa. Ymmärrän häntä ilman sanojakin. Hänestä on mukavaa, kun olemme jälleen kaikki yhdessä, minä, Anki, Jenna ja Susa.
Päänsä hän painaa minun syliini, koska minä olen se vanhin ja äidillisin, pehmein. Anki on herkin, Susa villein ja äänekkäin ja Jenna.. Jenna on Jenna: nuorin, vihaisin, hiljaisin ja sarkastisin.
Jenna tulee hiljaa, istuu Ankin viereen, painaa pienen, hennon, pitkäsormisen kätensä tämän vatsalle. 'Potkii.' Enempää ei Jennasta irtoa.
Susa nousee polvilleen, painaa korvansa Ankin vatsalle ja Anki nauraa. Katseemme kohtaavat.
Mikael nousee Marian viereltä. Susa nousee, halaa veljeään. Hänen punaiset hiuksensa heilahtavat ja peittävät veljen kasvot kokonaan näkyvistä. 'Näkeehän suakin.' Sanon, ja virnistän. Maria on serkkuni isän puolelta, kylmä ja viileä pieni blondi. Olen itsekin vaalea, mutta siinä missä minun hiukseni ovat olkea ja kultaa, auringon raidoittamat, on hänen hiustensa vaalea väri platinaa ja hopeaa, ja ne kehystävät hänen pienet terävät kasvonsa kuun säteinä.
Ei liene vaikeaa ymmärtää miksen siedä häntä..
Hän on yksinkertaisesti täydellinen. Joka tavalla. Maria on minua vuoden vanhempi, kirjoitti juuri ylioppilaaksi. Pari Laudaturia, Pari Eximiaa ja yksi Magna. Sapetti. Kaikki päättötodistusnumerot vähintään ysin.
Mikael kumartuu Ankin eteen auttaakseen tämän ylös upottavalta sohvalta, ja kujertaa vauvalle. Miten punatukkaisen rasavillin Susan veljestä onkin voinut tulla tuollainen, tummatukkainen, herttainen ja rauhallinen?
Mikke on Ankin vauvan setä samalla tavalla, kuin minä, Susanna ja Jenna olemme sen tätejä. Vauvasta tulee Jasmi Yaya Katriina,
J(enna)A(nki)S(usanna)M(ikael)I(rina, eli minä)..
Yaya vauvan länsi-afrikkalaisen isän pyynnöstä (sillä muuta kuin ihon tumman värin ja tämän nimen ei tyttö isältään saisi) ja Katriina Ankin äidin mukaan.
Maria lähti. Mikael jäi. Tiesin mitä tuleman pitää. Into Ankin valtavasta vatsasta alkoi jo laantua. Tiesin että huomio kääntyisi kohta minuun. Pitäisiköhän ottaa jalat alle, paeta, ennenkuin tuo shakaalilauma hyökkäisi. Olin huomaavinani tiettyä liikehdintää, joten nousin ja pakenin hiipien keittiöön. Väärä valinta. Kiinnitin vain huomion itseeni. Mikael veti viimein Ankin pystyyn, ja he tulivat perässäni. Voihkaisin. No mercy for the prey. Nälkäiset sudet tulivat laumana perässäni, nojasin ikkunaan. Tunsin itseni nurkkaan ahdistetuksi saaliiksi.
Mikael otti keittiönsä kaapista viisi mukia. Jokaisella oli omansa: Mikaelilla musta, vinovalkoraidallinen, Ankilla keltainen, kukkakuvioinen, Jennalla valkoisella pohjalla nukkuva tiikeri jonka yläpuolella luki 'Do not disturb', Susalla Botticellin maalaus, ja minulla ote Hamletista.
Mikael kaatoi kahvia kaikkiin kuppeihin ja käski minun istua. He halusivat tietää mitä Australiassa oli tapahtunut, miksi palasin kuukauden etuajassa. En halunnut kertoa. Miksei tämä voisi olla minun ihana pieni salaisuuteni vielä hetken? Toisaalta... Katsoin ympärilleni. He odottivat juoruja kuolaten. Mikael yritti näyttää siltä, ettei välittänyt juoruista, keskittyi vain kahviinsa. En voinut estää hymyn pyrkimistä huulilleni.
Susa (surprise surprise) oli ensimmäinen joka rohkaisi mielensä. 'Miksi sä tulit jo nyt?'
Mikke veti kahvit väärään kurkkuun. Jenna irvisti Mikelle ja tuijotti sitten minua kuin vahvistaakseen Susan kysymyksen.
Mitä mä niille voisin kertoa? Että olin rakastunut renttuun, paskiaiseen, mieheen, jolle kaikki oli 'mañana'-kyllä sen ehtii huomennakin?
Että se renttu paska oli vuokranantajan poika ja työkaverini, että... Että mä rakastin sitä, vaikken olisi saanut? Että sillä oli ollut vaimo, josta en ensin tiennyt, ja josta en sittemmin välittänyt?Että Benillä oli kaksi pientä lasta, tyttö ja poika, kaksivuotias Shelley, ihana pieni Shelley... Ja poikavauva, vasta muutaman kuukauden ikäinen Max... Miten mä voisin kertoa noille ihmisille joita mä rakastin ja jotka rakasti mua ja luotti muhun, että mä olin tehnyt jotain niin pahaa ja sitten saanut aikaan jotain niin ihanaa ja kaunista... Että mä odotin lasta Benille..?
Eihän se edes vielä näkynyt, ainakaan pahasti.
Totuus. Mä huokasin ja aloitin.
'Mä pääsin perille turvallisesti. Mua oli vastassa mun tuleva työkaveri, Ben McLeahy. Se näytti mulle Melbournea, kaikki perinteiset nähtävyydet, pikasightseeinginä...'
Mä muistin kuinka kuuma se iltapäivä oli, aurinko paistoi ja ilma oli kostea, paita liimautui selkään kiinni ja hiukset tuntuivat siltä kuin olisin tullut uimasta. Ja poltetta loivat myös Benin silmät, joita en saanut vieläkään mielestäni.
'Niin...?' Anki kehoitti jatkamaan, ja pörrötti lyhyitä vaaleita, miltei valkeita hiuksiaan.
'Millainen se sun työkaveri oli?' Hyvin Susamainen kysymys.
'Ben... Vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen, ruskettunut. Mun ihannemiehen täydellinen vastakohta...' Virnistin Mikelle, se tiesi paremmin kuin hyvin, mitä mä tarkoitin.
'Meillä oli jatkuvasti yhteinen työvuoro tiskin takana. Mä tiesin kyllä että se oli vähän renttu, mutta ei se minua haitannut, enhän mä mitään lomaromanssia suurempaa hakenutkaan...'
En hakenut, mutta sain...
'Benillä oli mañana-asenne, niinkuin melko monella muullakin aussilla. Millään ei ollut kiirettä. Kaiken ehti tehdä huomennakin.'
Tai ei koskaan...
'Mä olinkin tyhmä ja rakastuin. Ei olisi pitänyt. Ben hemmotteli mua. Vei syömään, hieroi mun jalkoja ylipitkän työvuoron jälkeen aamuyöllä..'
Ja mitä siitä jalkahieronnasta seurasi... Noh, sen muiston pidän mieluummin itselläni..
Kyyneleet nousivat silmiini. Petos tuntui yhä märkivänä avohaavana muistoissani, vaikken hyviä muistoja väheksynytkään.
'Mikä sulle tuli?' Susa nousi ja halasi mua, ja Mikke rutisti mun kättä. Itketti vain enemmän.
'Mistä mä olisin voinut tietää..?' Nyyhkytin.
'Tietää mitä?'
'Että... Ben oli naimisissa... Että sillä oli ihana, suloinen, kaunis pieni tytär, Shelley, ja pikkuinen poikavauva, Max...' Kyyneleet tekivät polkuja kasvoilleni.
Keittiössä oli hiljaista. Tunsin että tekoni oli anteeksiantamaton. Olimme kaikki rikkinäisistä perheistä, ja olin yrittänyt viedä kahdelta pieneltä lapselta isän, hajoittaa heidän perheensä.
Mikael sai suunsa auki ensimmäisenä.
'Sä et tiennyt?'
'En. Sillä ei ollut sormusta. Kukaan ei tiennyt meistä, joten kukaan ei nähnyt aiheelliseksi kertoa minulle. Sain kuulla vahingossa, kun vastasin yöllä Benin puhelimeen. Anna, Benin vaimo pyysi kertomaan Benille, että Shelleyllä oli korvatulehdus, ja Maxilla koliikkia, ja hän ei voinut hoitaa kahta sairasta lasta yhtä aikaa. Hän halusi Benin lähtevän töistä, ja tulevan kotiin. Me emme olleet töissä. Meillä oli molemmilla vapaailta.'
Nousin tuolilta ja menin ikkunan ääreen. Kadulla käveli iäkäs nainen taluttaen valtavaa tiikerikuvioista tanskandoggia.
'Oli liian myöhäistä. Mä en halunnut jättää työpaikkaa enkä Australiaa. Enkä Beniä. Mä rakastin sitä.'
'Et enää?' Anki kysyi. Hän tiesi omasta kokemuksestaan miltä tuntui rakastaa miestä, joka oli yhtä aikaa ihana ja julma.
'En sillä tavoin. Mä en kertonut Benille että tiesin, mutta kyllähän se arvasi. Benin vaimo, Anna, ei tiennyt. Meidän välit alkoivat vähän kerrallaan kylmetä. Kun sitten kuulin, että odotan hänen lastaan, en kestänyt enää. Minun oli tavattava Anna ja lapset. En kertonut Annalle suhteestani hänen mieheensä, menin ovelle tekemään muka gallupia.'
'Sen on täytynyt olla rankkaa..' Anki sanoi tuska katseessaan. Tiesin, että hän koki samaa tuskaa kuin minäkin. Hänenkään lapsensa ei koskaan tulisi tuntemaan isäänsä.
'Anna avasi oven. Hän oli lapsenomainen. Hän oli hyvin pieni ja hoikka, ja hänen mustat hiuksensa ulottuivat vyötärölle. Sylissään hänellä oli pieni parkuva poikavauva ja tyttö, Shellie, oli takertunut hänen jalkaansa. En ollut saada sanaa suusta, mutta pakottauduin selittämään jotakin gallupista ja kahdesta poliitikosta. Anna vastasi hymyillen kohteliaasti. Kirjoitin hänen vastauksensa muistiin ja toivotin hyvää päivänjatkoa.'
Mikke tarjosi nenäliinaa, otin sen vastaan, pyyhin pois kyyneleeni.
'Olin soittanut pomolleni. Ilmoitin lopettavani työt. Vajaan viikon päästä lensin Suomeen, ja tässä ollaan.'
'Tietääkö Ben vauvasta?' Mikke kysyi.
'Ei eikä saa tietääkään.'
'Aiotko sä pitää sen?' Jenna avasi viimein suunsa.
Nyökkäsin. En voisi tappaa mitään niin suloista. Tämä lapsi oli saanut alkunsa rakkaudesta, vaikka sen isän petos olikin kirjattu tajuntani jokaiseen minuuttiin sydänverelläni.
To be possibly continued...
Mut tunnetaan myös nimellä Mandeb.
Arvostella saa ja pitää.
Siitä on niin kauan kun olen ollut täällä... Istun alas. Anki istahtaa vastapäätä suuren vatsansa kanssa, ja ähkäisee. Hän on aivan viimeisillään, ajattelen hellästi. Pieni sisarentyttäreni syntyy pian, ensimmäinen laatuaan. Tai, sisar ja sisar, miten sen nyt ottaa.
Olen aina ajatellut, että minulla on neljä sisarta, vaikka tosiasiassa minulla ei ole kuin yksi siskopuoli. Muut kolme ovat ystäviäni jo lapsuudesta. Anki on yksi heistä.
'Jenna ja Susa soittivat, tulevat kohta, ja niin tulee tämäkin', Anki virnistää ja hieraisee valtavaa vatsaansa. Nyökkään, laskettu aika on ensi viikolla, tottahan minä sen tiedän...
Vilkaisen Mikkeä ja kuulen Marian sähähtävän. Ehkä parempi jatkaa lattian tuijotusta, vaikka Mikaelin silmät vetävät omiani puoleensa. Samassa ovi kolahtaa. Susa hyökkää kimppuuni kenkiä riisumatta.
'Sä oot palannut!', se huutaa ja halaa minua. Jenna taas katselee tyypilliseen tapaansa syrjään vetäytyen nurkasta. Sen äänetön sarkasmi pureutuu ilmapiiriin, saaden kaikki tuntemaan olonsa vaivautuneeksi, niin kuin aina. Tummat hiukset valuvat puroina sen kasvoilla ja kaulalla ja siniset silmät tutkailevat Ankin valtavaksi paisunutta vatsaa.
Susanna nousee pois päältäni ja istuutuu lattialle väliimme, painaa päänsä polvieni varaan ja huokaa. Ymmärrän häntä ilman sanojakin. Hänestä on mukavaa, kun olemme jälleen kaikki yhdessä, minä, Anki, Jenna ja Susa.
Päänsä hän painaa minun syliini, koska minä olen se vanhin ja äidillisin, pehmein. Anki on herkin, Susa villein ja äänekkäin ja Jenna.. Jenna on Jenna: nuorin, vihaisin, hiljaisin ja sarkastisin.
Jenna tulee hiljaa, istuu Ankin viereen, painaa pienen, hennon, pitkäsormisen kätensä tämän vatsalle. 'Potkii.' Enempää ei Jennasta irtoa.
Susa nousee polvilleen, painaa korvansa Ankin vatsalle ja Anki nauraa. Katseemme kohtaavat.
Mikael nousee Marian viereltä. Susa nousee, halaa veljeään. Hänen punaiset hiuksensa heilahtavat ja peittävät veljen kasvot kokonaan näkyvistä. 'Näkeehän suakin.' Sanon, ja virnistän. Maria on serkkuni isän puolelta, kylmä ja viileä pieni blondi. Olen itsekin vaalea, mutta siinä missä minun hiukseni ovat olkea ja kultaa, auringon raidoittamat, on hänen hiustensa vaalea väri platinaa ja hopeaa, ja ne kehystävät hänen pienet terävät kasvonsa kuun säteinä.
Ei liene vaikeaa ymmärtää miksen siedä häntä..
Hän on yksinkertaisesti täydellinen. Joka tavalla. Maria on minua vuoden vanhempi, kirjoitti juuri ylioppilaaksi. Pari Laudaturia, Pari Eximiaa ja yksi Magna. Sapetti. Kaikki päättötodistusnumerot vähintään ysin.
Mikael kumartuu Ankin eteen auttaakseen tämän ylös upottavalta sohvalta, ja kujertaa vauvalle. Miten punatukkaisen rasavillin Susan veljestä onkin voinut tulla tuollainen, tummatukkainen, herttainen ja rauhallinen?
Mikke on Ankin vauvan setä samalla tavalla, kuin minä, Susanna ja Jenna olemme sen tätejä. Vauvasta tulee Jasmi Yaya Katriina,
J(enna)A(nki)S(usanna)M(ikael)I(rina, eli minä)..
Yaya vauvan länsi-afrikkalaisen isän pyynnöstä (sillä muuta kuin ihon tumman värin ja tämän nimen ei tyttö isältään saisi) ja Katriina Ankin äidin mukaan.
Maria lähti. Mikael jäi. Tiesin mitä tuleman pitää. Into Ankin valtavasta vatsasta alkoi jo laantua. Tiesin että huomio kääntyisi kohta minuun. Pitäisiköhän ottaa jalat alle, paeta, ennenkuin tuo shakaalilauma hyökkäisi. Olin huomaavinani tiettyä liikehdintää, joten nousin ja pakenin hiipien keittiöön. Väärä valinta. Kiinnitin vain huomion itseeni. Mikael veti viimein Ankin pystyyn, ja he tulivat perässäni. Voihkaisin. No mercy for the prey. Nälkäiset sudet tulivat laumana perässäni, nojasin ikkunaan. Tunsin itseni nurkkaan ahdistetuksi saaliiksi.
Mikael otti keittiönsä kaapista viisi mukia. Jokaisella oli omansa: Mikaelilla musta, vinovalkoraidallinen, Ankilla keltainen, kukkakuvioinen, Jennalla valkoisella pohjalla nukkuva tiikeri jonka yläpuolella luki 'Do not disturb', Susalla Botticellin maalaus, ja minulla ote Hamletista.
Mikael kaatoi kahvia kaikkiin kuppeihin ja käski minun istua. He halusivat tietää mitä Australiassa oli tapahtunut, miksi palasin kuukauden etuajassa. En halunnut kertoa. Miksei tämä voisi olla minun ihana pieni salaisuuteni vielä hetken? Toisaalta... Katsoin ympärilleni. He odottivat juoruja kuolaten. Mikael yritti näyttää siltä, ettei välittänyt juoruista, keskittyi vain kahviinsa. En voinut estää hymyn pyrkimistä huulilleni.
Susa (surprise surprise) oli ensimmäinen joka rohkaisi mielensä. 'Miksi sä tulit jo nyt?'
Mikke veti kahvit väärään kurkkuun. Jenna irvisti Mikelle ja tuijotti sitten minua kuin vahvistaakseen Susan kysymyksen.
Mitä mä niille voisin kertoa? Että olin rakastunut renttuun, paskiaiseen, mieheen, jolle kaikki oli 'mañana'-kyllä sen ehtii huomennakin?
Että se renttu paska oli vuokranantajan poika ja työkaverini, että... Että mä rakastin sitä, vaikken olisi saanut? Että sillä oli ollut vaimo, josta en ensin tiennyt, ja josta en sittemmin välittänyt?Että Benillä oli kaksi pientä lasta, tyttö ja poika, kaksivuotias Shelley, ihana pieni Shelley... Ja poikavauva, vasta muutaman kuukauden ikäinen Max... Miten mä voisin kertoa noille ihmisille joita mä rakastin ja jotka rakasti mua ja luotti muhun, että mä olin tehnyt jotain niin pahaa ja sitten saanut aikaan jotain niin ihanaa ja kaunista... Että mä odotin lasta Benille..?
Eihän se edes vielä näkynyt, ainakaan pahasti.
Totuus. Mä huokasin ja aloitin.
'Mä pääsin perille turvallisesti. Mua oli vastassa mun tuleva työkaveri, Ben McLeahy. Se näytti mulle Melbournea, kaikki perinteiset nähtävyydet, pikasightseeinginä...'
Mä muistin kuinka kuuma se iltapäivä oli, aurinko paistoi ja ilma oli kostea, paita liimautui selkään kiinni ja hiukset tuntuivat siltä kuin olisin tullut uimasta. Ja poltetta loivat myös Benin silmät, joita en saanut vieläkään mielestäni.
'Niin...?' Anki kehoitti jatkamaan, ja pörrötti lyhyitä vaaleita, miltei valkeita hiuksiaan.
'Millainen se sun työkaveri oli?' Hyvin Susamainen kysymys.
'Ben... Vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen, ruskettunut. Mun ihannemiehen täydellinen vastakohta...' Virnistin Mikelle, se tiesi paremmin kuin hyvin, mitä mä tarkoitin.
'Meillä oli jatkuvasti yhteinen työvuoro tiskin takana. Mä tiesin kyllä että se oli vähän renttu, mutta ei se minua haitannut, enhän mä mitään lomaromanssia suurempaa hakenutkaan...'
En hakenut, mutta sain...
'Benillä oli mañana-asenne, niinkuin melko monella muullakin aussilla. Millään ei ollut kiirettä. Kaiken ehti tehdä huomennakin.'
Tai ei koskaan...
'Mä olinkin tyhmä ja rakastuin. Ei olisi pitänyt. Ben hemmotteli mua. Vei syömään, hieroi mun jalkoja ylipitkän työvuoron jälkeen aamuyöllä..'
Ja mitä siitä jalkahieronnasta seurasi... Noh, sen muiston pidän mieluummin itselläni..
Kyyneleet nousivat silmiini. Petos tuntui yhä märkivänä avohaavana muistoissani, vaikken hyviä muistoja väheksynytkään.
'Mikä sulle tuli?' Susa nousi ja halasi mua, ja Mikke rutisti mun kättä. Itketti vain enemmän.
'Mistä mä olisin voinut tietää..?' Nyyhkytin.
'Tietää mitä?'
'Että... Ben oli naimisissa... Että sillä oli ihana, suloinen, kaunis pieni tytär, Shelley, ja pikkuinen poikavauva, Max...' Kyyneleet tekivät polkuja kasvoilleni.
Keittiössä oli hiljaista. Tunsin että tekoni oli anteeksiantamaton. Olimme kaikki rikkinäisistä perheistä, ja olin yrittänyt viedä kahdelta pieneltä lapselta isän, hajoittaa heidän perheensä.
Mikael sai suunsa auki ensimmäisenä.
'Sä et tiennyt?'
'En. Sillä ei ollut sormusta. Kukaan ei tiennyt meistä, joten kukaan ei nähnyt aiheelliseksi kertoa minulle. Sain kuulla vahingossa, kun vastasin yöllä Benin puhelimeen. Anna, Benin vaimo pyysi kertomaan Benille, että Shelleyllä oli korvatulehdus, ja Maxilla koliikkia, ja hän ei voinut hoitaa kahta sairasta lasta yhtä aikaa. Hän halusi Benin lähtevän töistä, ja tulevan kotiin. Me emme olleet töissä. Meillä oli molemmilla vapaailta.'
Nousin tuolilta ja menin ikkunan ääreen. Kadulla käveli iäkäs nainen taluttaen valtavaa tiikerikuvioista tanskandoggia.
'Oli liian myöhäistä. Mä en halunnut jättää työpaikkaa enkä Australiaa. Enkä Beniä. Mä rakastin sitä.'
'Et enää?' Anki kysyi. Hän tiesi omasta kokemuksestaan miltä tuntui rakastaa miestä, joka oli yhtä aikaa ihana ja julma.
'En sillä tavoin. Mä en kertonut Benille että tiesin, mutta kyllähän se arvasi. Benin vaimo, Anna, ei tiennyt. Meidän välit alkoivat vähän kerrallaan kylmetä. Kun sitten kuulin, että odotan hänen lastaan, en kestänyt enää. Minun oli tavattava Anna ja lapset. En kertonut Annalle suhteestani hänen mieheensä, menin ovelle tekemään muka gallupia.'
'Sen on täytynyt olla rankkaa..' Anki sanoi tuska katseessaan. Tiesin, että hän koki samaa tuskaa kuin minäkin. Hänenkään lapsensa ei koskaan tulisi tuntemaan isäänsä.
'Anna avasi oven. Hän oli lapsenomainen. Hän oli hyvin pieni ja hoikka, ja hänen mustat hiuksensa ulottuivat vyötärölle. Sylissään hänellä oli pieni parkuva poikavauva ja tyttö, Shellie, oli takertunut hänen jalkaansa. En ollut saada sanaa suusta, mutta pakottauduin selittämään jotakin gallupista ja kahdesta poliitikosta. Anna vastasi hymyillen kohteliaasti. Kirjoitin hänen vastauksensa muistiin ja toivotin hyvää päivänjatkoa.'
Mikke tarjosi nenäliinaa, otin sen vastaan, pyyhin pois kyyneleeni.
'Olin soittanut pomolleni. Ilmoitin lopettavani työt. Vajaan viikon päästä lensin Suomeen, ja tässä ollaan.'
'Tietääkö Ben vauvasta?' Mikke kysyi.
'Ei eikä saa tietääkään.'
'Aiotko sä pitää sen?' Jenna avasi viimein suunsa.
Nyökkäsin. En voisi tappaa mitään niin suloista. Tämä lapsi oli saanut alkunsa rakkaudesta, vaikka sen isän petos olikin kirjattu tajuntani jokaiseen minuuttiin sydänverelläni.
To be possibly continued...
Mut tunnetaan myös nimellä Mandeb.
Arvostella saa ja pitää.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Aikamoista jahkailua, ei saa kiinnostumaan aiheesta/henkilöistä.
Tämä on miehinen näkemys. Naiset ehkä näkevät/lukevat toisin.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä vaatimaton 3
Nii-in. Miehen mielipide naisille suunnattuun tekstiin on usein vastaavan kaltainen... Naisilta kommenttia? Edelleen myös miehet saavat kommentoida.
Kiitos kommenteistasi. Ei kovin rakentavaa kritiikkiä, mutta, thanks..
Mandeb alias Ephifania
Tykkäsin sikäli, että tässä on mielestäni paljon aineksia - mielenkiintoisia henkilöitä jne.
Mutta mun makuun se on vähän liian nopeatempoinen, ainakin jos tässä nyt on kysymys pidemmän tarinan alusta..? Jotenkin henkilöt vain luetellaan ja saman tien kerrotaan heistä kaikki oleellinen.
Siis henkilöistä menee mielenkiinto, kun jo toisessa kappaleessa luetellaan parissa lauseessa jokaisen piirteet. Itse tykkään, että henkilöt avautuu vähitellen, tekojensa ja sanojensa kautta.
Ei vikaa ei vikaa... Ainakaan omasta mielestäni. Hyvästä kohtaa olet ottanut lukunäytteen. Näkee heti mihin olet pyrkinyt ja mistä on kyse. Ei tarvitse arvailla liikaa.
En osaa antaa kovin rakentavaa tai edes niin hyvää palautetta kuin tarinasi ansaitsi, koska osuit tuolla sen verran arkaan paikkaan.
Toden tuntuinen tarina, ei nyt oikein muuta irtoa. Ja lisäksi omalla tavallaan mielenkiintoinen. Hyviä yhdistelmiä ja ideointeja.
No, jatkoa odottaen
Shiyo Chiji
Olen nainen.
Kiitos. Tyyliini kuuluu tietty luettelonomaisuus, olen huomannut sen, ja yrittänyt sitä vähentää. Tämä pätkä on ote koko tarinasta, ei alku, eikä todellakaan loppu. Jatkoa seuraa muutaman viikon sisällä.
Joku tässä tekstissä viehätti mua alusta alkaen. Itse asiassa mua vähän häiritsee, kun en osaa käsitteellistää sitä. Tiettyä kepeää intensiteettiä, ehkä. Tuli jotenkin kauniin keskittynyt olo, tuntui, että hahmot ottaa itsensä ja toisensa vakavasti, mutta silti ei ihan lipsuttu ylidramaattisuuden puolelle. Heti alussa oli myös pari pikkuasiaa, jotka ilahduttivat: tykkään kaveriporukoista ja kunnon suomalaisista nimistä (unohtakaa Jessicat ja Lorelait!).
Jotenkin tässä oli kuitenkin vähän liikaa estetisointia. Se esti tekstiä juurtumasta mihinkään. Jos yrittäisit tuoda siihen vähän jotain verevää, todentuntuista... tosin en nyt osaa sanoa, mitä se olisi. Lisäksi muoto kaipaa hiontaa. Esim. jokin "surprise, surprise" heitto suluissa vie turhaan uskottavuuttasi.
Jokin tässä tunnelmassa kiehtoo. Odotan innolla jatkoa.