Isä halveksuu mua

Tilanne on tää: mun isä puhuu mulle kaikkeen aikaan paheksuvalla ja samalla valittavalla äänensävyllä, ja jos mainitsen siitä se vaa sanoo ettei oo tehny mitää sellasta. Silti se aina kehuskelee sillä et se osaa tulkita äänensävyä ja olettaa ettei kukaan muu osaa sellasta, varsinkaa mä. Aina, kun se menee mun ohi eikä kukaan muu oo näkemässä se tuijottaa mua kauheen halveksuvasti. Nyt kun on tää karanteeni nii se tuntuu päättänee tuhota mun välit mun kavereihin, koska se jatkuvasti sanoo ottavansa multa puhelimen pois viikoks, pari kertaa on tehny nii. En voi ees sanoo vastaan, koska sit se alkaa vaa ladella musta jotai paskaa "huomaamattomasti". En ees näytä mun tunteita, paitsi viha, mut senkin näytän vaa itelleni pitämällä saksii auki mun kurkulla ja sulkemalla niitä siinä. Mun huone on tyyliin täynä jotai kuvii joissa oon onnellinen tai ois, mutten nää niitä koska laitan ne aina kun meen mun huoneesee nii etten nää sitä kuvaa, koska en haluu nähä mun hymyilevän, kun nykyään hymyily on ihan mahdotonta. Viime kesänä, kun mun veljellä oli protu-leiri mun isä sano sille näin: "SULLA on mahdollisuus päättä meetkö riparille vai protulle", kirjotin sulla isolla koska se painotti sitä ja vilkas sen sanoessaan muhun eli mulla ei oo mahdollisuutta päättää kummalle meen. Mun äitikin on mun isän puolella. Tän viikon alussa kun lähin kotoota(mun isän takii) mun äiti ja veli laitto mulle viestii, ei isä. Mun isälle on varmaa ihan se ja sama elänkö vai en, eniten se toivois etten ois koskaan syntynykkää. En voi puhuu tästä kenenkään kaa. Mitä mun pitäis tehä tän jutun kaa? Ja jotain sellasta mitä 13v voi tehä.