Täällä oli keskustelua yhteenmuuttamisesta, ja sopivasta ajasta. Haluaisin laajentaa keskustelua koskemaan sitoutumiskammoa - tai voiko yhteenmuuton lykkääntymisen takana olla patologinen sitoutumisenpelko, tai onko muilla kokoemuksia sellaisesta? Meidän tapauksessa olen alkanut ajatella, ettei yhteiselämämme saman katon alla tule koskaan toteutumaan, koska kumppanilla tuntuu olevan tällainen ylittämätön pelko. Jonka tavallaan ymmärrän, mutten tiedä miten voisin asialle tehdä, muuta kuin vuosi toisensa jälkeen odottaa - ehken mitään. Vinkkejä kaivataan!
Olemme reilu nelikymppinen pari, seurustelleet vähän alle 2 vuotta. Aloimme seurustella tilanteessa, jossa kumppanini oli aika vasta eronnut, itsekin, mutta lyhyemmästä tapailusuhteesta. Hänellä puolestaan päättyi pitkä liitto, jossa myös perhettä (puolison lapset). Koko seurusteluaikaa on leimannut kumppanin pelko tämän nykyisenkin suhteen loppumisesta, tarve omaan tilaan ja oman elämän haltuunottoon - kaksi viimeistä tietysti hyvin myönteisiä asioita. Itsellä taas toisenlainen tausta, monet vuodet sinkkuna, ja vain lyhyempiä tapailusuhteita, ja toive vakaammasta parisuhteesta, jossa voitaisiin jakaa yhteinen arki yhdessä. Varhaisessa vaiheessa kumppani totesi että naimisiin hän ei sitten ainakaan enää koskaan mene, luotto avioliiton onnistumiseen huono. Ja ettei halua moniin vuosiin muuttaa yhteenkään, tai edes puhua siitä.
Herätin keskustelua tästä kuitenkin myöhemmin, kun alkoi rassata jatkuva reissaaminen toisen luokse, kamat aina väärässä paikassa, jatkuvaa aikataulujen sovittelua ja ahdasta oloa pienessä asunnossa. Lisäksi kumpikin oli ilmaissut, että vaikuttaa loppuelämän suhteelta, eli oltiin jo pitkään oltu sellaisessa seurusteluvaiheessa, ettei kumpikaan ajatellut enää tulevan ketään toista. Kumppani ahdistui, ja lopetin asiasta puhumisen. Sitten hän jonkin ajan päästä alkoi itse puhua asiasta, ja teimme jo sellaisen päätöksenkin, että hän muuttaisi luokseni. Hankin lisää säilytystilaa ja hänkin muutaman artikkelin itseään varten. Ja sitten hän peruikin koko homman - koska meillä oli alkanut olla hänen mukaansa enemmän riitoja kuin ennen (pitää paikkansa, mutta itse en pitänyt tilannetta niin vaikeana kuin hän) ja pelkäsi että menee munille koko suhde, jos nyt muutetaan yhteen riitelemään. Lisäksi hän koki, että häneltä menee loppukin vapaus jos muutetaan yhteen - kokee usein, että yhteiselämään liittyvät toiveeni ovat yritys kontrolloida häntä ja hänen ajankäyttöään. Itse koetin kertoa hänelle, että mikäli asuisimme yhdessä, tulisin edelleen tapaamaan ystäviäni (joita minulla on paljon häntä enemmän) usein, ja hän todennäköisesti voisi olla kotona paljon itsekseenkin. Myös, työni saattaa välillä viedä minut pitkiksikin ajoiksi pois kotoa, työmatkoja jne. Tämä ei häntä kuitenkaan vakuuttanut, ja koska riitoja tuli vain enemmän - nyt mielestäni pääasiassa siksi, että menetin luottamukseni hetkeksi tämän yhteenmuuton perumisen takia - sai hän enemmän pontta ajatukselleen, ettei muutto ole hyvä asia.
Nyt olemme tilanteessa, jossa ei koko asiasta enää keskustella. Hän tekee hankintoja, jotka avittavat kummankin yksinasumista tai liittyvät toistemme kotien välillä reissaamiseen. Minä olen jättänyt hankkimatta monia sellaisia asioita, joita olisi tuplat mahdollisen yhteenmuuttomme seurauksena. Eli jollain tasolla edelleen toivon, että jonain päivänä niin voisi käydä. Toisaalta ärsyttää odotella, ja suoraan sanottuna ei huvita hänen kanssaan enää sellaista suunnitellakaan, vaikka mieli muuttuisi. On mennyt maku koko hommasta. En myöskään avaa enää suutani aiheesta häät tai naimisiinmeno, koska se on hänelle niin punainen vaate, vaikka itse olen hellinyt sellaista ajatusta, että ehkä minullekin olisi maailmassa joku yksi, jonka kanssa voisi jopa avioitua. Nyt koen, että olen pakotettu luopumaan tästä kaikesta, jos haluan hänen kanssaan olla - ja että suurimman osan aikaa suhteemme järjestyy hänen toiveidensa mukaan. Hän tietysti ajattelee toisin, joustaa vaan koko ajan tämän vaativan naisen kontrollointitarpeiden alla.. en ole katkera, en ;) En 95% ajasta olekaan. Välillä tulee vain näitä tällaisia hetkiä, että ottaa päähän se, ettei minulla ole mitään sananvaltaa noihin asioihin. Ja tulee halu lähettää toinen matkoihinsa, jos ei kerran pysty minuun sitoutumaan niin että voisi luvata oikeastaan yhtään mitään.
Ajatuksia? Kohtalotovereita? Vaadinko liikaa?
Olemme reilu nelikymppinen pari, seurustelleet vähän alle 2 vuotta. Aloimme seurustella tilanteessa, jossa kumppanini oli aika vasta eronnut, itsekin, mutta lyhyemmästä tapailusuhteesta. Hänellä puolestaan päättyi pitkä liitto, jossa myös perhettä (puolison lapset). Koko seurusteluaikaa on leimannut kumppanin pelko tämän nykyisenkin suhteen loppumisesta, tarve omaan tilaan ja oman elämän haltuunottoon - kaksi viimeistä tietysti hyvin myönteisiä asioita. Itsellä taas toisenlainen tausta, monet vuodet sinkkuna, ja vain lyhyempiä tapailusuhteita, ja toive vakaammasta parisuhteesta, jossa voitaisiin jakaa yhteinen arki yhdessä. Varhaisessa vaiheessa kumppani totesi että naimisiin hän ei sitten ainakaan enää koskaan mene, luotto avioliiton onnistumiseen huono. Ja ettei halua moniin vuosiin muuttaa yhteenkään, tai edes puhua siitä.
Herätin keskustelua tästä kuitenkin myöhemmin, kun alkoi rassata jatkuva reissaaminen toisen luokse, kamat aina väärässä paikassa, jatkuvaa aikataulujen sovittelua ja ahdasta oloa pienessä asunnossa. Lisäksi kumpikin oli ilmaissut, että vaikuttaa loppuelämän suhteelta, eli oltiin jo pitkään oltu sellaisessa seurusteluvaiheessa, ettei kumpikaan ajatellut enää tulevan ketään toista. Kumppani ahdistui, ja lopetin asiasta puhumisen. Sitten hän jonkin ajan päästä alkoi itse puhua asiasta, ja teimme jo sellaisen päätöksenkin, että hän muuttaisi luokseni. Hankin lisää säilytystilaa ja hänkin muutaman artikkelin itseään varten. Ja sitten hän peruikin koko homman - koska meillä oli alkanut olla hänen mukaansa enemmän riitoja kuin ennen (pitää paikkansa, mutta itse en pitänyt tilannetta niin vaikeana kuin hän) ja pelkäsi että menee munille koko suhde, jos nyt muutetaan yhteen riitelemään. Lisäksi hän koki, että häneltä menee loppukin vapaus jos muutetaan yhteen - kokee usein, että yhteiselämään liittyvät toiveeni ovat yritys kontrolloida häntä ja hänen ajankäyttöään. Itse koetin kertoa hänelle, että mikäli asuisimme yhdessä, tulisin edelleen tapaamaan ystäviäni (joita minulla on paljon häntä enemmän) usein, ja hän todennäköisesti voisi olla kotona paljon itsekseenkin. Myös, työni saattaa välillä viedä minut pitkiksikin ajoiksi pois kotoa, työmatkoja jne. Tämä ei häntä kuitenkaan vakuuttanut, ja koska riitoja tuli vain enemmän - nyt mielestäni pääasiassa siksi, että menetin luottamukseni hetkeksi tämän yhteenmuuton perumisen takia - sai hän enemmän pontta ajatukselleen, ettei muutto ole hyvä asia.
Nyt olemme tilanteessa, jossa ei koko asiasta enää keskustella. Hän tekee hankintoja, jotka avittavat kummankin yksinasumista tai liittyvät toistemme kotien välillä reissaamiseen. Minä olen jättänyt hankkimatta monia sellaisia asioita, joita olisi tuplat mahdollisen yhteenmuuttomme seurauksena. Eli jollain tasolla edelleen toivon, että jonain päivänä niin voisi käydä. Toisaalta ärsyttää odotella, ja suoraan sanottuna ei huvita hänen kanssaan enää sellaista suunnitellakaan, vaikka mieli muuttuisi. On mennyt maku koko hommasta. En myöskään avaa enää suutani aiheesta häät tai naimisiinmeno, koska se on hänelle niin punainen vaate, vaikka itse olen hellinyt sellaista ajatusta, että ehkä minullekin olisi maailmassa joku yksi, jonka kanssa voisi jopa avioitua. Nyt koen, että olen pakotettu luopumaan tästä kaikesta, jos haluan hänen kanssaan olla - ja että suurimman osan aikaa suhteemme järjestyy hänen toiveidensa mukaan. Hän tietysti ajattelee toisin, joustaa vaan koko ajan tämän vaativan naisen kontrollointitarpeiden alla.. en ole katkera, en ;) En 95% ajasta olekaan. Välillä tulee vain näitä tällaisia hetkiä, että ottaa päähän se, ettei minulla ole mitään sananvaltaa noihin asioihin. Ja tulee halu lähettää toinen matkoihinsa, jos ei kerran pysty minuun sitoutumaan niin että voisi luvata oikeastaan yhtään mitään.
Ajatuksia? Kohtalotovereita? Vaadinko liikaa?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Se lisäys aloittajalta vielä, että kumppanin kanssa on välillä vaikea keskustella, kun usein ahdistuu syvällisten kysymysten äärellä tulkiten (omasta mielestäni neutraalin) keskustelun riidaksi tai provokaatioksi. Eli omista tunteista on välillä vaikea kertoa, kun ne saatetaan kumppanin toimesta joko leimata tarpeettomiksi ("ei tommosesta nyt kukaan normaali ihminen pahastu") tai sitten hänellä nähtävästi tulevat rajat vastaan verbaalisten taitojen tai omien tunteiden sanoittamisen kanssa. Pariterapiaa kokeiltu kertaluontoisesti, ja se oli hyvä kokemus, joskin sielläkin tuli voimakkaasti esiin kumppanin ajatus siitä, että hän joutuu jatkuvastu vastustamaan kontrolliyrityksiäni, ja se etten hyväksy häntä sellaisena kuin on (ihan sama tunne mulla btw). Voihan olla, että mulla on paljon ajatuksia siihen liittyen, miten yhteistä aikaa voitaisiin viettää, ja tunnustan, että toisinaan saatan pettyä jos eivät ne toiveet toteudu. Kuitenkin, koen, että suhteen arjen järjestymisessä hänellä on aivan eittämätön valta. Hän ei halua muuttaa yhteen = emme muuta. Hän ei halua kovin julkisesti ilmaista että seurustelemme = emme tee niin. Hän ei halua naimisiin = emme edes keskustele asiasta. Jne jne jne.
Olisiko tuossa vielä eron läpi käyminen kesken ja tarve viettää itsenäistä aikaa sen jälkeen.
Samaa ajattelin. Ei mun mielestä haluttomuus muuttaa yhteen tarkoita että olisi sitoutumishaluton. Ehkä kannattaa ajatella tuo juttu niin päin, että ainoa ihminen kehen sulla on mahdollisuus tilanteessa realistisesti vaikuttaa olet sinä itse. Sinä päätät mikä sinulle on tärkeää ja vastaat asioihin sen mukaan. Jos naisesi ei halua naimisiin koskaan eikä pidä julkisista hellyyden osoituksista ym. on mielestäni väärin painostaa häntä muuttamaan mielensä. Mikäli nämä ovat sinulle tärkeitä asioita on velvollisuutesi itseäsi sekä myös naistasi kohtaan päättää asia niin että sulla on hyvä olla.
Parisuhde ja yhteiselo vaatii kompromisseja, joskin meillä kaikilla on juttumme joissa niitä on mahdotonta tehdä.
Vaikea tilanne jollei naisesi kykene keskusteluun. Pariterapiaa kannattanee jatkaa, koska siitä jonkinlaista hyötyä on jo ollut. Tuossa voi mennä vielä vuosiakin, punnitse oletko valmis odottamaan. Joka tapauksessa hyvä sopia selkeästi, että muuttoaikeita suosiolla siirretään toistaiseksi esimerkiksi terapian ajan, ettei asia ikään kuin roiku jatkuvasti taustalla.
Havaitsin vasta nyt, että olette seurustelleet alle kaksi vuotta ja naisesi oli aloittaessanne juuri eronnut. Näkisin kyllä, että hätiköitte liikaa muuttoa yhteen. Tilanne voi selkiintyä itsestään ajan kanssa.
Minä olen samaa mieltä, että tuommoinen vajaa kaksi vuotta on vielä aika lyhyt aika, mutta minä nyt olen muutenkin aina ollut hidas ja varovainen tämmöisissä asioissa. Jos kumminkin minusta olisi kyse, niin voisin odottaa kauemmin, mutta pakko sanoa, että en ikimaailmassa voisi olla parisuhteessa semmoisen ihmisen kanssa, joka ei kykenisi keskustelemaan tärkeistä asioista, mutta varmaan moni muu voi, kun kaikki on niin yksilöllistä.
Naisesi tilanne kuulostaa uuvuttavalta. Hän on pitkään joutunut laittamaan omat tarpeet sivuun vanhassa suhteessaan ja ottamaan paljon uusioperheen lapsia huomioon.
Sinä olet pitkään odottanut älämääsi haaveiden toteutumista. Teidän ongelma ei ole kummankaan syytä, vaan olette omissa elämässänne ja tarpeissanne, aivan eri vaiheissa. Naisesi tarvitsee hengähdystä ja itsenäisyytensä uudelleen kokoamista ennenkö voi Sen omasta valinnasta jakaa kanssasi. En tiedä onko sinulta liikaa vaadittu, että vielä odotat, kun olet jo odottanut niin kauan.
Saatatte olla juuri oikeat toisillenne, mutta elätte kahta eri maailmaa. Saadaksenne maailmat yhdistettyä se vaatii uhrauksia, Pitkäjännitteisesti viisautta ja ehkäpä ulkopuolinen apu ei olisi pahitteeksi.
Kaikkea hyvää!
"Elätte kahta eri maailmaa", hyvin sanottu. Näissä asioissa vaaditaan pitkäjänteisyyttä, jos halutaan onnistua.
"Elätte kahta eri maailmaa", hyvin sanottu. Näissä asioissa vaaditaan pitkäjänteisyyttä, jos halutaan onnistua.
Tarvitseeko välttämättä asua yhdessä? Parisuhde voi olla kiinteä ja läheinen ilman yhteistä kotiakin. Erillään asuminen on nykyään yleistymässä, itse tiedän useita erillään asuvia vakinaisia pareja.