ihmettelen, miksi nykyään pidetään omituisena sitä, ettei ole asunut yhdessä ennenkuin menee naimisiin. aikasemmassa keskustelussa joku neuvoi toista, ettei arki ole tullut vastaan heidän suhteessaan, eiväthän he edes varmaan asu vielä yhdessä. siis mitä? onko nyt joku ihmeen buumi että ei saa mennä naimisiin ennenkuni on asuttu yhdessä? vai mikä siinä on niin vaikeeta. pitääkö sitä elämää kokeilla ja harjotella yhdessä ennenkun usklataa lupautua alttarille? ja eikö suhde voi olla tasapainoinen ja arki tulla vastaan ilman yhteistä kotiakin ja olla samanlainen kuin jos asuisi yhdessä.
asuminen ennen häitä
nuori nainen
323121
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 32
Vanhimmat
meillä ainakin arki tuli vastaan vasta yhdessä asuessa (avoliitossa) vaikka seurustelua oli takana jo 4,5 vuotta kun yhteen muutettiin... on se todellakin niin eri asia asua yhdessä
pakko asua yhdessä ennen häitä, mutta tuskin siitä haittaakaan on. Välttyy (ehkä) suurimmilta epämieluisilta yllätyksiltä ja pettymyksiltä.
Minusta suhteen ehdottomasti suurin muutos on se, että muutetaan yhteen. Kihlaus tai vihkiminen ei oikeasti muuta suhdetta. Tämän vuoksi minä pidän erittäin tärkeänä sitä, että ennen laillista sitoutumista yhdessä asumista on kokeiltu jo hyvän aikaa. Vasta sitten tietää lopullisesti, voiko suhde kestää.
Meillä ei ole vielä lapsia, jotka saattavat olla vielä isompi muutos kuin yhteen muutto. En tiedä.
Muistanko ihan väärin vai puhuitko jossain aikaisemmassa keskustelussa "ensimmäisestä avioliitostasi"? Sittenhän niitä on useampi? "Vasta sitten tietää lopullisesti, voiko suhde kestää."
Minusta koskaan ei voi tietää, kestääkö suhde ikuisesti vai ei. Joillekin riittää seurustelun tuoma varmuus, jotkut kaipaavat yhdessäasumista kokeiluksi. En mie usko että voi sanoa mikä on oikea tai väärä tapa, täydellistä varmuutta kun ei saavuta millään.
Kummasti minunkin vanhempieni ikäluokassa on onnellisia pariskuntia, jotka eivät ole asuneet ennen avioliittoa yhdessä. Joten miksei meidänkin ikäluokassa? Kukin tavallaan.
Kyllä, olen nyt toisessa avioliitossani. Ja kyllä olisin ensimmäisessäkin suhteessa huomannut eron olevan väistämätön, jos olisin vain tunnustanut sen itselleni.
Tuo ei kuitenkaan muuta sitä, mitä aikaisemmin kirjoitin. Yhteen muuttaminen on ihan erilainen muutos kuin avioliitto. Sen vuoksi yhteen muuttamisen merkitys suhteelle on myös paljon suurempi.
nykyään saa avoliitossa asua ennen naimisiin menoa, siitä se "buumi". Ennenhän ei tällaista hyväksytty. Yhdessä asuessa oppii kumminkin tuntemaan toisen paremmin kun on jakanut tiskivuorot, siivoukset ja kauppareissut. Seurustellessa sitä kumminkin menee aina vierailulle toisen siivoamaan kotiin, eikä siitä kuka tekee mitä tule riitaa jne. Itse suosittelen yhdessä asumista, mutta jokaisen oma päätöshän se on.
Ainakin minä tiedän ilman yhdessä asumista, millainen sottapytty ( ;) ) mieheni on. Olen jopa siivonnut hänen apunaan, niin kuin hänkin minun. Mitään vieraskoreutta ei todellakaan ole ollut kummankaan puolelta edes suhteen alussa.
Jos kaksi ihmistä rakastaa toisiaan ja, vielä tärkeämpää, OVAT SITOUTUNEET toisiinsa, ei tiskivuorojen jakamisesta, siivoamisesta tai muista arjen askareista tule se suhteen erottava tekijä. Mutta tämä siis vain silloin, kun ollaan oikeasti sitouduttu ja valmiita tekemään suhteen eteen jotain. Jos odottaa vain valmista, voi joutua etsimään kumppania aika pitkään.
Niin...Jonkinlaista vieraskoreutta on varmaan useilla. Jos pitää ihmisestä, yrittää tehdä jonkinlaisen vaikutuksen, jolloin siivoaa ainakin pahemmat roskat pois. Tietty joillain on aina siistiä ja niin edelleen. Yhdessä asumisella ei välttämättä tarvitse tarkoittaa sitä että asuu virallisesti yhdessä. Jos on ollut toisen luona niin paljon että oikeastaan asuu siellä ja elänyt arkea yhdessä niin eiköhän se ole ihan sama asia. Jotkut silti odottavat valmista pöytää ja ovat sitä mieltä että siivous, tiskaus, pyykkäys ja ruuanlaitto ovat naisen hommia ja itse en ainakaan ostaisi sikaa säkissä ja menisi naimiseen sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa arkea en ole elänyt. Mutta se olenkin vain minä.
Minä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi pitäisi sitoutua ennen kuin tuntee toisen. Seurustelu ja yhdessä asumisen alku ovat aikoja, jolloin vasta tutustutaan toiseen ihmiseen. Minusta siinä vaiheessa voi vielä aivan hyvin tehdä päätöksen, ettei suhdetta jatketa. Miksi ihmeessä pitäisi sitoutua ihmiseen, jota ei vielä tunne kunnolla? Elämähän siinä menee hukkaan, kun kituuttaa suhteessa vain siksi, että joskus heikkona hetkenä on sattunut sitoutumaan siihen. Tulee mieleen se, kun eräs tyttö valitti poikaystävästään. Heillä ei kuulemma ollut mitään muuta yhteistä kuin kihlasormukset. He siis olivat sitoutuneet nopeasti ja pysyivät yhdessä, vaikkeivat oikeasti sopineet yhteen.
Jos valmiilla tarkoitat sitä, että toinen sopii puolisoksi ilman jatkuvaa suhteen työstämistä, niin minä olen tyytyväinen, että odotin valmista. Vaimoni kanssa menee arki todella hyvin. Ei tarvitse järjestää erikseen laatuaikaa tai muuten säätää mitään. Kummatkin haluamme omasta halustamme olla toistemme kanssa. Sitoutumisesta ei tarvitse edes puhua, koska se tulee automaattisesti. Eli ensin tuli tutustuminen ja syvällinen rakkaus, vasta sitten sitoutuminen noiden seurauksena.
Minusta se, että sitoudutaan nuorena ja ollaan yhdessä, vaikka toinen osoittautuisi millaiseksi porsaaksi, kuuluu menneeseen aikaan. Ei nykyään tarvitse ottaa ensimmäistä vastaantulevaa ihmistä puolisoksi. Voi aivan hyvin odotella, että kohdalle osuu se oikeasti natsaava ihminen.
Jos siivoo joskus jonkun apuna on eri asia, että joutuu asumaan sottapytyn kanssa kaiket päivät. Ja joskus joku jaksaa kyllä siivota yksin asuessaan, mutta kun toinen muuttaa sinne niin siivoominen loppuu. Ei yhtäkkiä osata käyttää enää pölynimuria, eikä pesukonetta jne.
Ja esim. rahan käytössä voi yhdessä asuessa tulla riitaa.
Ja sinä ehkä tiedät ilman yhdessä asumista vaikka mitä miehestä, mutta ei kaikki. Jotkut ihmiset kyllä ovat vieraskoreita.
Minä en siltikään oikein ymmärrä sitä, että miksi joku, joka sanoo rakastavansa, osoittaisi teoillaan jotain muuta. Siis jos vaikka jättää kodin hoidon kokonaan toiselle. Jos rakastaa (niin kuin naimisiin mennessä toivottavasti tehdään) niin on valmis myös itse tekemään suhteen ja toisen hyvinvoinnin eteen jotain. Kompromissejahan jokainen suhde vaatii..
Tiedän, että mies (tai nainenkin) osaa tekeytyä avuttomaksi, mutta ei kai kenenkään parisuhde siihen kaadu? Tarkoitan siis sitä, että kyllä suhteen pitäisi kestää se kun toinen osapuoli kovaan ääneen ilmoittaa, ettei avuttomuus toimi. Imurin ja pesukoneen käyttö on helppo opettaa :)
Aivan eri asia on tietysti ihmiset, jotka tahallaan esittävät jotain muuta kuin ovat antaakseen paremman kuvan itsestään ja saadakseen toisen nalkkiin. Siinä ei kyllä voi rakkaudesta puhua...
Itse tein sen virheen (joka silloin tuntui niiin oikealta), että muutin ex-kihlattuni kanssa yhteen muutaman vuoden seurustelun jälkeen, ja yhteen muuttamisesta meni vajaa 2kk kun menimme kihloihin. Vaikka se silloin tuntui oikealta, niin totuus paljastuikin vasta myöhemmin, kun sitä yhteistä arkea on takana paljon enemmän kuin se 2 kk. Vuoden päästä sitten erosimme.
Se siitä avioliittolupauksesta...
Nykyisessä suhteessa olen osannut olla järkevämpi. Vaikka kuinka toista rakastaa, niin on hyvä malttaa tutustua kunnolla toiseen ennen kuin avioliittoa edes alkaa suunnitella. Toki jokainen ihmissuhde on erilainen ja yksilöllinen kokemus, mutta pääsääntöisesti voisi varmaan todeta että yhdessä asumisen myötä toisen vasta TODELLA oppii tuntemaan. Ja sen jälkeen on vakaampi pohja suunnitella yhteistä tulevaisuutta, avioliittoa, perhettä.
Kirjoituksesi vaikuttaa omalla tavallaan hellyttävältä. Pariskunta rakastaa toisiaan niin paljon, että he siivoavat yhdessä omassa pikku rakkaudenpesässään. Normaalisti sottapytty mies rakastaa omaa pikkuvaimoaan niin paljon, että viikkaa kiltisti kaikki vaatteensa kaappiin ja vaihtaa vuodevaatteet kerran viikossa. Hänhän rakastaa niin paljon, ettei halua oman rakkaansa nukkuvan likaisissa lakanoissa.
Voi hellanlettas sentään :)
En sinänsä halua haukkua sinua, mutta jotenkin kirjoituksestasi paistaa vielä aikamoinen lapsekkuus käytännön elämästä. Kyllä se elämä sinullekin opettaa, että sottapyttyä on aika mahdotonta kouluttaa siistiksi. Näin se vaan on. Ihmisen luonteelle ei oikein voi mitään.
Parisuhde voi hyvinkin kaatua siihen, että toinen ei hoida omaa osaansa kotihommista. Pidemmän päälle vituttaa olla se osapuoli, joka tekee kaiken sillä aikaa, kun toinen vain makaa sohvalla ja raapii itseään. Pesukoneen käyttö voi tuntua helpolta, mutta jos toinen ei halua sitä oppia, hän ei opi.
Oletko ajatellut, että sen muutoksen pitää kestää hiukan pidempään kuin pari kuukautta häistä. Naimisissa pitäisi olla lopun ikää, joka kestää kymmeniä vuosia. On täysin varmaa, että pelkkä rakkaus ei saa ihmistä ahertamaan kotitöiden parissa kymmeniä vuosia.
Minunkin mielestäni tuo on aika ruusunpunaisissa unelmissa elämistä. Miksi ihmiset ylipäätänsä eroavat? Syitä on monia. Mutta tällä ajatuksen juoksulla kaikki erot johtuvat vaan siitä, että se ei ollut oikeata rakkautta. Koska rakkaus voittaa aivan kaikki ongelmat. Ja ongelmia ei kenties edes tule, kun vain tarpeeksi rakastaa. Ja jos toista rakastaa, tekee hänen vuokseen vaikka mitä. Ei esim. kotitöihin liittyvät ongelmat aina johdu siitä, että toinen ilkeyttään/laiskuuttaan teettää toisella kaikki hommat. Ihmisten siisteys yms. käsitykset ja elintavat on erilaisia.
Jos toinen on vaikka yltiöpäinen siivooja ja toinen viihtyy vähän sotkuisessa ympäristössä, eikä jaksa/halua imuroida kaksi kertaa päivässä jne. niin muuttuuko se toinen yltiöpäiseksi siivoojaksi siksi, että rakastaa toista? Ja miksi se yltiöpäinen siivooja ei sitten muutu vähän rennommaksi...? Tai siivoa toisenkin jätökset, esim. ne miehensä likaiset sukat sieltä lattialta (no ei miehet ole aina sottopyttyjä tietysti, nainenkin voi olla!). Ja antaa rakkaan ukkokultansa hörppiä sitä olutta sohvalla, jos se tekee hänet onnelliseksi.
sun kanssa samaa mieltä! Mikään siivoustöiden yms. hako ei kenenkään rakastavaisen suhdetta kaada. Enkä tarkoita mitään ruusunpunaisissa unelmissa eläjiä, vaan ihan tavallisia "arki on hitsannut yhteen" pariskuntia". Sellaista yhteisymmärrystä on ilo katsella!! (ja pilkun viilaajat: on tuollaisillakin pariskunnilla erimielisyyksiä)
On se vaan hassua, että tuonkin asian tietää. Onkohan ihmisessä joku vaisto vai mitä.
Olen vajaa kolmikymppinen nainen. Seurustellut 3 kertaa. Ensimmäinen suhde päätyi siihen, kun en suostunut muuttamaan miehen luo. Hän kieltäytyi sen vuoksi jatkamasta koko suhdetta. Toinen suhteeni sitten ei päättynyt tuosta syystä, koska vasten tahtoani muutin miehen luo, kun hän pyysi. Sinne muuttaessani jo vaistoni sanoi, ettei siitä tule mitään. No sitä kesti neljä vuotta ja sitten muutin pois, kun mies ei vieläkään halunnut mennä naimisiin, vaikka yhteistä taivalta oli jo vuosikausia ja yhdessä asumistakin tuo 4 vuotta.
Nykyinen aviomieheni on ihana tapaus. Aloimme seurustella, menimme naimisiin ja muutimme yhteiseen kotiimme. En ole katunut päivääkään tuota päätöstä. Tiesin jo seurusteluvaiheessa, että nyt tästä tulee oikeasti jotain ja niin tulikin. Joku ihme vaisto kai se sanoi, että se on tämä nyt se oikea. Niinhän se on. :) Koska rakastamme toisiamme silmittömän paljon, meillä ei ole mitään ongelmia kotitöiden tai muidenkaan jaossa. Jos toista väsyttää, niin toinen pyrkii sitten auttamaan, jos molempia väsyttää, niin sitten levätään yhdessä ja kun ollaan virkeitä, tehdään yhdessä. Nautimme suunnattomasti siitä, että saamme tehdä yhdessä. Siivouskin on aika erottista. kesken imuroinnin sattaa päätyä lakanoiden väliin ja sitten taas jatkuu pyykinpesu ja tiskaaminen... Jokainen taaplaa tyylillään ja kaikki valitsevat sen tavan elää, minkä itselleen parhaaksi näkevät. Me päädyttiin tällaiseen, vanhanaikaiseen, ratkaisuun.
Miten niin ei saa? Kukas sen muka kieltää? Kukin tekee miten itselle parhaiten sopii. Monelle vain sattuu sopimaan paremmin, että asutaan yhdessä ennen. Ja sekään ei kai ole kiellettyä?
Moni on ollut useammin avoliitossa ja/tai kihloissa, kun naimisissa. Vaikka ei kai lukuisat avoliitotkaan ole hyvä asia. Ja mun mielestä "kokeiluaika" ei siis ole huono homma.
Mitäs jos toinen ei ole asunut yksin ennen, kun muutetaan yhteen? Tai mennään siis ensiksi naimisiin ja sitten muutetaan yhteen. Jos mies tai nainen on asunut vanhempiensa luona? Jotkut avoparit ainakin muuttavat tyttö- tai poikaystävänsä kanssa yhteen suoraan isän ja äidin luota. Esim. eräälle ystävälleni tuli usein riitoja nuoremman poikaystävänsä kanssa, kun hän ei osannut oikein mitään. Kaikki piti opettaa. Eikä oppi mennyt aina perille. Ja raha-asioista heille tuli eniten kinaa. Mies oli aika tuhlari ja nainen nuuka.
Sitten on niitä jotka on asunut niin kauan yksikseen, että eivät osaa asua jonkun kanssa yhdessä.
Kaikilla ei ole samanlaista luonnetta. Jotkut pystyvät joustamaan ja antamaan periksi enemmän. Tai tekemään kompromisseja. Ei se aina pelkästään rakkauden määrästä johdu. Siis mun mielestä.
Moi!
Minä olen jo 42v. olen ollut useamman kerran kihloissa ja asunut kahdesti avoliitossa huonon omantunnon kanssa ja miettinyt avioitumista.
Piti näköjään elää nelikymppiseksi, että löysin miehen, jonka kanssa olen oppinut rajani ja tekemään sen minkä koen oikeaksi. Mielestäni avioliiton ulkopuolinen seksi ja avoliitossaoleminen ei sovi minulle, koska tiedän rikkovani Jumalan tahtoa vastaan. Tosi rakkaus odottaa. Ja kyllä toisen ihmisen voi oppia tuntemaan ilman yhdessäasumistakin.
Olisi hyvä, että olisi pitkä seurusteluaika ennen kihlausta ja avioitumista. Kihlausajan ei tarvi olla mikään pitkä. Kyllä seurusteluaika jo näyttää kannattaako sitoutua tai pystyykö sitoutumaan. Itse olen sen verran vanhanaikanen pohjimmiltani, että en tekisi enää samoja kokeiluja kuin nuorempana ja umpirakastuneena. Arki tulee kuitenkin aina joka suhteeseen.
Nykyinen seurustelukumppani on melko realisti, mutta se luo seurusteluun turvallisuutta. Edellinen suhde olikin tuulentupien rakentelua ja ei kestänyt arkea ja avoliiton paineita. Nautin nyt, että asutaan eri asunnoissa, vaikka nähdään päivittäin ja ollaan paljon yhdessä. On silti omaakin vapautta ja saa olla rauhassa, kun on se oma kämppä. Asutaan muutenkin lähellä toisiamme. Olemme kai sitten niin vapautta rakastavia, että yhteenmuuttaminen ei sovi meille. On ainakin hyvä omatunto nyt eikä mitään paineita sitoutua.
Minulle tuli sama tunne avoliitossa ollessani, että koko ajan oli huono omatunto. Vuosikausia meni sitä susiparielämää ja sitten omatunto pakotti muuttamaan pois. Itse asiassa huono omatunto aiheutti suhteeseen puolin ja toisin kaikenlaista riitaa ja erimielisyyttä. Tunsin Jumalan vihan harteillani, vaikken ole mikään niin sanotusti uskovainen ihminen. Kävi sitten niin, että erosimme vuosien yhdessäasumisen jälkeen. Parin vuoden päästä löysin uuden miehen, joka sitten olikin sitä laatua, ettei muuteta yhteen, jos ei naimisiin mennä. Hän sanoi, ettei hän leiki niin vakavilla asioilla kuin parisuhde, johon oikeasti sitoudutaan eikä vain kokeilla. Olin ensin vähän ihmeissäni, mutta kun seurustelumme sujui vuoden jälkeen ihan hyvin ja olimme koko ajan yhdessä, en pelännyt mennä "tahtomaan". En ole päätöstäni katunut päivääkään. Onnellisesti ovat vuodet menneet ja ymmärrämme toisiamme valtavan hyvin. Olin iloinen lukiessani kokemuksistasi, sillä tajusin, etten ole ainoa, jolle on käynyt näin ja joka on kokenut avoliitossa ollessaan koko touhun niin vääräksi kuin vain voi olla. En usko, että avoliitolla on minkäänlaista siunausta ja edellytyksiä onnistua koko elämää. JOitakin vuosia se toimii muttei ikuisesti. Näin oma elämäni osoitti. En kuitenkaan neuvo ketään enkä moralisoi kenenkään valintoja. jokainen saa elää omalla tavallaan ja tehdä valintansa. Minä en enää valitse avoliittoa, se oli elämäni pahin virhe. Nyt onneksi onnellisesti aviossa.
Ihana kuulla muiltakin samanlaisia mielipiteitä kuin itsellänikin... Juttelin meinaan viimeksi tänään tästä asiasta poikakaverini kanssa. Olen itse uskovainen joten haluaisin tehdä siten kuin oikeaksi tunnen. Ollaan seurusteltu kolme ja puol vuotta poikakaverini kanssa ja puhuttu yhteenmuuttamisesta kyllä. Poikakaverini mielestä ensin pitäis asua yhdessä ennen kuin mennään kihloihin, mutta itse taas en suostu yhdessä asumaan sitä ennen. Poikakaverini ei ole uskossa. Hän onneksi ymmärtää mua ja niin sovittiinkin että muutan yksin asumaan(asun vielä kotona) ja sitten kun poikakaverini tulee intistä pois, ensi tammikuussa, niin katsotaan sitä kihlautumista ja yhteenmuuttoa uudelleen.
On vain jotenkin ärsyttävää selittää tätä asiaa hänelle, kun hän ei ole uskossa, joten tuntuu että hän ei tajua mua yhtään, vaikka sanookin ymmärtävänsä. Silti hän kunnioittaa mun vakaumusta, ja sanookin että kyllä hän voi kihloihin mennä, mutta vasta kun hän tulee intistä...
"Olen itse uskovainen joten haluaisin tehdä siten kuin oikeaksi tunnen."
Mihin perustat käsityksesi siitä, että avoliitto on väärin? Onko se todella jotain, jonka SINÄ tunnet vääräksi? Vai onko se jotain, jonka Jumala on sinulle kertonut olevan väärin? Jos jälkimmäinen on oikein, niin ethän sinä silloin tee niin kuin sinä tunnet oikeaksi - teet niin kuin Jumala tuntee oikeaksi.
Mites muuten uskovaisen pirtaan sopii se, että tiettyinä aikakausina ei edes ole ollut virallista vihkimistä? Nainen ja mies päättivät vain perustaa perheen, ja he muuttivat yhteen. Ei ollut virallista tahoa, joka olisi liiton muodostanut. Jos tuohon aikaan oltaisiin ajateltu avoliiton olevan väärin, olisi kyseinen kansa kuollut sukupuuttoon.
Raamattuhan ei tunne sellaista käsitettä kuin avoliitto, joten kun mies yhtyy naiseen (suom. harrastavat seksiä) nainen ja mies ovat naimisissa. Jokainen tietysti määrittelee itse miten asian katsoo, pitääkö avoliittoa samanarvoisena kuin avioliittoakin vai ei. Jumalan silmissä avoliitto = avioliitto eikä sitäkään saa purkaa.
Itse olen sitä mieltä, että periaatteessa ei ole väliä ollaanko avo- vai avioliitossa, JOS molemmat ovat sitä mieltä että kyseinen liitto on ikuinen. Toisaalta, jos aiotaan olla koko elämä yhdessä, en myöskään ymmärrä miksei voisi mennä naimisiin. Mutta jos on sellainen tilanne, että naimisiin meno olisi oikeasti mahdotonta, katson parin kuitenkin elävän avioliitossa. Itse en muuttaisi yhteen ennen avioliittoa, juuri siitä syystä että jos mies on valmis sitoutumaan minuun, hän on myös valmis menemään naimisiin. Ja näin me mieheni kanssa myös teemme. Tosin on paljon mahdollista että muutamme yhteiseen kotiimme kuukautta paria ennnen häitä, mutta emme ennen kuin suunnittelemme häitä oikeasti.
Aika epäselvää sepustusta. Minun mielipiteillänihän ei loppujen lopuksi ole mitään väliä. Raamatun mukaan olemme (tai ainakin meidän pitäisi olla) naimisissa sen kanssa, jonka kanssa harrastimme ensimmäisen kerran seksiä, oli vihkitodistusta tai ei.
Sinun kannattaa tehdä niin kuin itse katsot oikeaksi, silloin et ainakaan joudu katumaan. Luullakseni (siis kun olet uskossa) kihlaus merkitsee sinulle lupausta avioliitosta, ja se kannattaa myös tehdä selväksi poikaystävällesi. Helppoahan se muuten olisi vain ostaa sormus sinulle, jotta pääsee muuttamaan yhteen. Tietysti vaihtoehto on sekin, että seurustelette vielä pitempään ennen kuin alatte suunnittelemaan kihloja. Kyllä sitä sitten saa tuntumaa siihen ,millaista toisen kanssa on elää.
Ja sano poikaystävällesi, että on olemassa ei-uskovia miehiä, jotka oikeasti ymmärtävät uskovan tyttöystävän näkemyksiä. Itse tahdon säästää seksin avioliittoon ja poikaystäväni on odottanut jo kolme vuotta. Naimisiin menemme näillä näkymin vuoden päästä.
Kerrot, että Raamatun mukaan yhdyntä muodostaa avioliiton. Entä jos asuu yhdessä, muttei harrasta seksiä? Onko se sinun näkemyksesi mukaan Raamatullisesti väärin?
"Minun mielipiteillänihän ei loppujen lopuksi ole mitään väliä. Raamatun mukaan olemme (tai ainakin meidän pitäisi olla) naimisissa sen kanssa, jonka kanssa harrastimme ensimmäisen kerran seksiä, oli vihkitodistusta tai ei."
Eikö tuo ole aika vaarallinen ajattelutapa? Oletko valmis toimimaan vaikka oman omatuntosi vastaisesti, jos toiminta on Raamatun mukaan oikein? Eihän sinun elämässäsi millään muulla pitäisi loppujen lopuksi olla merkitystä kuin sinun omilla mielipiteilläsi. Itse asiassa se, että kunnioitat Raamattua, perustuu vain sinun mielipiteellesi, eikö vaan?
Tarkoitin tuolla minun mielipiteideni merkityksettömyydellä sitä, että toisille ihmisille on ihan sama, mitä minä ajattelen. Minulla on tietysti omat mielipiteet asioihin, jotka kylläkin pohjautuvat pitkälti Raamattuun. Minua ei ole kuitenkaan aivopesty enkä ole koskaan sokeasti uskonut Raamatun Sanaa vaan vasta koettuani sen hyväksi ja oikeaksi. Raamattuakin voi tulkita monella tavalla. Siksi on jopa vaarallista ottaa se sanasta sanaan itselleen, Raamattu itsekin kehottaa meitä "koettelemaan kaikkea ja ottamaan sen mikä on hyvää".
Raamatussa tuskin on kovin montaa asiaa, jotka sotisivat minun omatuntoa vastaan. Tietenkään kaikkia Vanhan Testamentin tarinoita ei pidä mennä kopioimaan. Enää ei tarvita esimerkiksi eläinuhreja Jumalalle.
Periaatteessa voisi mielestäni asua yhdessä, jos ei harrasta seksiä, mutta kuka siihen pitemmän päälle pystyisi? Ja miksi niin pitäisi tehdä? Raamatun kantaa en näin äkkiseltään osaa miettiä. Suoraanhan siellä ei tietenkään tuommoista sanota.
Joo kyllä mä pysyn kannassani=). Siis mun poikakaveri on samaa mieltä siitä että kihlaus on lupaus avioliitosta ja sen takia ei haluakaan kiirehtiä sen lupauksen kanssa ja siksi mietimme näitä asioita sitten vasta kun hän tulee intistä.
Joku tossa kyseli että onko nämä mun omia mielipiteitä vai teenkö vaan niinkun raamatussa lukee... noh, voin sanoa rehellisesti että aluksi kun en tiennyt edes että raamattu "kieltää" avoliiton olin jo valmis asumaan poikakaverini kanssa, koska jotenkin se on vaan niin yleistä, mutta vähän informaatiota saatuani tajusin myös miksi raamattu tämän kieltää.tottakai haluan elää "oikein" koska olen uskovainen ja tiedän että ei näitä sääntöjä tai käskyjä ole meidän kiusaksi tehty vaan niissä on järkeä!! Jos on valmis muuttamaan yhteen niin pitäs olla valmis myös avioliittoon. Ihan varmasti jokainen voi sanoa että on kivempi olla yhdessä kun on varmuus siitä että pysytään yhdessä. Avoliitossa eläminen on AINA epävarmaa koska se ei ole mitenkään sitovaa. En nyt tarkota sitä että nekään ei vois olla pysyviä, voi olla tietenkin, mutta se olo on aivan erilainen kun tietää että toinenkin on todella niin tosissaan että voi vannoa rakkautensa kaiken kansan ja jumalan edessä. Avoliitossa eläminen on tavallaan koko ajan kuin seurustelua, se ei ole sitovaa. Mä haluan ensin päättää että kenen kanssa mä haluan elää ja sitten päätetään että eletään yhdessä aina ja sitten aletaan elää:)heh! Ja toisen voi oppia tuntemaan ilman että yhdessä asuu viettämällä aikaa yhdessä...ja paljon! Ja eihän sitä naimsiin tarvi heti rynnätä!
Välillä noi raamatun säännökset voi tuntua aika epämiellyttäviltä ja tuntuu että kaikki kiva kielletään, mutta tosiasiassa ne on tehty meidän parhaaksi ja ihan varmaan ne kaikki perustelut minkä takia ne on säädetty on totta! Sehän on tilastollisestikin todistettu että riski avioeroon on puolet suurempi niillä jotka ovat eläneet avoliitossa ennen avioliittoa kuin niillä jotka muuttaa yhteen vasta naimisiin mentyään. Mutta jokainen tekee kuten itse haluaa enkä siitä ketään tuomitse!
Ja joo, periaatteessa se yhdessä asuminen ilman seksiä vois olettaa olevan sallittua, sillä siinähän tavallaan ollaan vaan kämppiksiä... eli siis ei eletä avioliiton tavoin. Raamatussahan nimeenomaan kielletään elämästä kuin avioliitossa jos ei olla liittoa julkisesti julistettu, elikkä avoliitossa.
"Raamatussa tuskin on kovin montaa asiaa, jotka sotisivat minun omatuntoa vastaan. Tietenkään kaikkia Vanhan Testamentin tarinoita ei pidä mennä kopioimaan. Enää ei tarvita esimerkiksi eläinuhreja Jumalalle."
Millä perusteella valitset sen, mitä Raamatun ohjeita noudatat ja mitä et? Eikö Raamattu sitten loppujen lopuksi ole turha, jos kuitenkin päätät tekosi omatuntosi mukaan? Esimerkiksi jos omatuntosi sanoo, että avoliitto on väärin, miksi sinun pitää lukea sama asia Raamatusta, ennen kuin uskot sen olevan väärin?
(Taitaisivat nämä kysymykset sopia paremmin uskonto-palstalle... :)
Pyrin siis noudattamaan kaikkia Raamatun ohjeita, en vain niitä jotka "tuntuu kivoilta". Kaikessa en yksin onnistu, sitä varten on armo. Tarkoitin tuolla omatunnon asialla sitä, että en keksi Raamatusta sääntöä, jota pitäisi noudattaa, mutta olisi omatuntoani vastaan. Raamatussa on kyllä paljon asioita, joita ei enää tarvitsekaan tehdä (esim. mainitsemani eläinuhrit).
Raamattu ei ole turha, koska omassa elämässäni olen pikkuhiljaa löytänyt Jumalan tahdon ja haluan noudattaa sitä elämässäni. Jos en olisi uskossa, omatuntoni ei välttämättä kolkuttaisi avoliiton kohdalla. Raamattu on ohjenuora, jota ainakin minä pyrin noudattamaan. Minulla on kuitenkin vapaa tahto ja siksi teen joskus asioita mitä ei pitäisi, ja kadun niitä myöhemmin.
Nää keskustelut taitaisivat tosiaankin kuulua tuonne uskonto- osastolle :)
rasittava kun jaksat marmattaa joka ikisestä yksityiskohdasta. Mahtaa sun elämä olla hankalaa kun ihan kaikki pitää kyseenalaistaa tuolla tavalla.
Joo, olet oikeassa. On varmasti helpompaa pistää aivot narikkaan ja uskoa jokaista huru-ukkoa, joka tulee vastaan kaupungilla. Minä olen valinnut tien, joka mielestäni on antoisampi. Jos juttuni ovat sinulle liian monimutkaisia, jätä lukematta. Ei näitä ole pakko lukea.
pakko lukea. Hulluksihan siitä pidemmän päälle tulisi jos sun besserwisser-juttuja lukee. Ei hitto, hanki elämä. Minäkin aion hankkia ja poistun tältä palstalta nyt.