Ensinnäkin tuomittakoon kaikki lapsiensa hyväksikäyttäjät Suomen lakia noudattaen ja kovimman mukaan. Toiseksi en mainitse nimeltä kirjailijoita, jottei tule osoiteltua.
Kun kirjailija kirjoittaa fiktiivisen kirjan esim. Mannerheimista, Kekkosesta tai vaikka Hertta Kuusisesta ja kun kirjailija pistää heidät tekstissään ajattelemaan ja tekemään, mitä haluaa, niin esimerkiksi nämä kohteet ovat olleet julkisuuden henkilöitä, ja heidän elämänsä oli julkinen. Lisäksi kirja on fiktiivinen.
Kun kirjailija kertoo tunnistettavan (yleensä kuolleen) sukulaisensa kirjailijalle tekemästä hyväksikäytöstä, niin negatiivisen kirjoittelun kohde ei ole ollut julkisuuden henkilö. Toiseksi, jos henkilö olisi hengissä, hän joutuisi tuomiolle kirjailijan esittämistä asioista. Mikä menee laittoman puolelle, jos tällaista henkilöä ei ole tuomittu oikeudessa? Kolmanneksi: kirjailija voi vielä halutessaan yhdistellä vapaasti fiktiota ja faktaa - mikä on totta. Kirjoittaa voi mitä haluaa ja myöhemmin ilmoittaa, että taustalla on omakohtaiset kokemukset, sen ei tarvitse lukea kirjassa.
On aivan oikein, että hyväksikäytön uhrit tai muut suurta vääryyttä kokeneet saavat käsitellä traumojaan haluamallaan tavalla. Mutta mikä osa on fiktiota, mikä faktaa ja mikä osa myyvää kirjan julkistamistarinaa? Ihminen, joka ei edes ollut julkisuuden henkilö, ei ole enää tällä puolella kommentoimassa julkisuuteen nostettua elämäänsä tai vastaamassa syytteisiin.
Historiantutkimuksessa tuodaan esille kuolleiden ihmisten tekemisiä. Kyse ei ole kuitenkaan historiantutkimuksesta vaan hyvässä tapauksesa terapeuttisesta oman elämän käsittelystä tai huonossa tapauksessa julkisuushakuisuudesta.
Tämä ei ole helppo asia. Tämä toivottavasti herättää keskustelua. Osaisiko joku lainoppinut ehkä tuoda tähän näkökulman?
Kun kirjailija kirjoittaa fiktiivisen kirjan esim. Mannerheimista, Kekkosesta tai vaikka Hertta Kuusisesta ja kun kirjailija pistää heidät tekstissään ajattelemaan ja tekemään, mitä haluaa, niin esimerkiksi nämä kohteet ovat olleet julkisuuden henkilöitä, ja heidän elämänsä oli julkinen. Lisäksi kirja on fiktiivinen.
Kun kirjailija kertoo tunnistettavan (yleensä kuolleen) sukulaisensa kirjailijalle tekemästä hyväksikäytöstä, niin negatiivisen kirjoittelun kohde ei ole ollut julkisuuden henkilö. Toiseksi, jos henkilö olisi hengissä, hän joutuisi tuomiolle kirjailijan esittämistä asioista. Mikä menee laittoman puolelle, jos tällaista henkilöä ei ole tuomittu oikeudessa? Kolmanneksi: kirjailija voi vielä halutessaan yhdistellä vapaasti fiktiota ja faktaa - mikä on totta. Kirjoittaa voi mitä haluaa ja myöhemmin ilmoittaa, että taustalla on omakohtaiset kokemukset, sen ei tarvitse lukea kirjassa.
On aivan oikein, että hyväksikäytön uhrit tai muut suurta vääryyttä kokeneet saavat käsitellä traumojaan haluamallaan tavalla. Mutta mikä osa on fiktiota, mikä faktaa ja mikä osa myyvää kirjan julkistamistarinaa? Ihminen, joka ei edes ollut julkisuuden henkilö, ei ole enää tällä puolella kommentoimassa julkisuuteen nostettua elämäänsä tai vastaamassa syytteisiin.
Historiantutkimuksessa tuodaan esille kuolleiden ihmisten tekemisiä. Kyse ei ole kuitenkaan historiantutkimuksesta vaan hyvässä tapauksesa terapeuttisesta oman elämän käsittelystä tai huonossa tapauksessa julkisuushakuisuudesta.
Tämä ei ole helppo asia. Tämä toivottavasti herättää keskustelua. Osaisiko joku lainoppinut ehkä tuoda tähän näkökulman?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ei romaanista voi ketään käräjille haastaa. Jos taas kerrot tositarinan oikeilla nimillä, niin silloin voit syyllistyä moneenkin rikokseen.
Paitsi jos kirjailija menee nimeämään jälkikäteen romaanin henkilöt tunnistettavasti: ei se romaani silloin rikollinen ole vaan ne puheet. Eikä tietenkään puheetkaan, jos ovat totta. Ja kuolleenkin henkilön kunniaa voi loukata.
En tiedä lakipuolesta mitään, mutta vaikka olisi kuinka terapeuttista tahansa kirjoittaa omista traumoistaan, niin ihmettelen, kuka niitä jaksaa lukea. Traumat, kasvukertomukset ja ihmisenä oleminen ovat jostain syytä kustantamoilla pop. Lukekoon ken haluaa, minä en.
Minä taas luen tositarinoita ja katson dokumenttejä.
Ihailen rohkeita selviytyjiä.
Sama täällä. Mutta vain jos on hyvin kirjoitettua, mitä toditarinat ei aina ole.
Esim Maijan tarinassa oli tosi mielenkiintoinen aihe. Mutta kirjoitustapa oli pitkäveteinen, siitä puuttui jännitys minun mielestäni.
Oikeesti: kun oma elämä on nii tylsää, niin on alkanut epäilemään, että menevissä kasvukertomuksissa on paljon taiteellista liioittelua, jolla tarina myydään. Lehdistö pauhaa mainostarinaa, ja kirja myy. Kai se on markkinataloudessa sallittua, jos kukaan ei vie liioittelusta tilille.
Ja on myös sekä upeita että hirveitä kohtaloita. Juuri se selviytyminen on hieno asia.
Että ei anna periksi, sisulla eteenpäin. Sellainen kirja antaa voimaa.
Ja että paha saa palkkansa.
Tuli+vaan+mieleen+(ei+fingerporilaisittain...),+että+jos+kirjoittaisin+autofiktiivisen+romaanin+elämästäni,+siinä+pitäisi+olla+90+%+potaskaa,+jotta+se+ketään+juonellisesti+kiinnostaisi.+Valkoihoisen,+taloudellisesti+turvallista+elämää+elävän,+keski-ikäisen+ja+keskivartalolihavan+miehen+arjesta+lukeminen+vaatii+paljon+sitä+fiktiota.+Lukisin+aidosta+elämästäni+vain,+jos+se+olisi+humoristisesti+kirjoitettu.